torstai 18. maaliskuuta 2010

Näin karikatyyrin

Jonakin hetkenä karikatyyri ymmärtää, että ajattelu ei synny itsestään tai itsessään. Sen eteen on tehtävä työtä. Yritettävä ajatella, unohdettava kuullut ajatukset, jotta oma lapsi säilyisi koskemattomana ja omalaatuisena. Yritettävä ajattelemisen yrittämistä. Turhaa se on nyt, liian myöhäistä väkertelyä. Sydänyö tuli, myöhäisillan ohjelmatarjonta odottaa. Säästät sydäntäsi jos lakkaat ajattelemasta. Anteeksi, ajattelun yrittämisestä.

Le temps détruit tout.

Ei ole helppoa antaa anteeksi abstraktiolle. Aika? Pirauta kaverille. Hän ei ole varma. Kello on varma. Kello on sidottuna käteesi. Tällä polulla kello pitää sinua kädestä kiinni.

Konkreettisiin asioihin tarrautuminen saattaa helpottaa. Pukeutuminen on persoonallisuuden peili. Sumuverho ainakin. Ajan tappamista, kuvitella sisäiset värinsä vaatekappaleisiin. Rakentaa ja kumota vaatekertaa, dekonstruktiota. Valehtelua, joka peittää vain pelon, ettei ole mitään tunnustettavaa.

On olemassa ihmisiä, jotka eksyvät syvälle itseensä, heitä on turha lukea munkinkaavun perusteella. Kuka ei olisi joskus kuvitellut olevansa pyhimys, kuka ei olisi elänyt askeesissa. Ihmistä ei lueta kenkämerkeistä. Ihmistä ei voi lukea. Se on ainutlaatuista. Jotkut luopuvat ainutlaatuisuudestaan ja voin hyvin nähdä miksi.

Katsekontakti on kulttuurissamme harvinaista. Tästä ei voi valittaa. Kun nainen katsoo, hän sekunnin kuluttua on valtavan betonipylvään takana. Hänen kengänkorkonsa on pilkistävä terä.




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti