keskiviikko 2. helmikuuta 2011

Orfeus ja Eurydike (tai varoittava esimerkki paatosprosentista teini-ikäisen proosatuopissa)

Pahanilmanlintu kiertää kehiä yläpuolella. Päiden katseet naulittuina lattian räkävanoihin, tuopin vuorovesien tahtiin ja liikkuviin jalkoihin, Lintu jää näkymättömäksi harpiksi.
Meidän liikkeemme tällä tanssilattialla tiedetään. Radat satavat yläpuolelta. Syyskuun mätä tuuli pyyhkii sanomalehden rippeet katoilla ja rautatiekiskoilla. Radat antavat sille suunnan.

Me olemme myrskyn silmässä, on halvaannuttavan hiljaista ennen romahdusta. Tunnet saman janon kuin minäkin, saman selkärankaan pesiytyvän sairauden. Huomaat sen kun katsot minua etkä muista lausetta joka viimeksi sai sinut huokaisemaan. Thanatos istuu nurkassa, sanomalehden suojassa mittaa absinttipikaria.

Käyt koreasti lattian halki, katson sinua aina pelurin kierre suupielessä. Se on sinulle hymy. Mene vain. Pitkät mustat hiuksesi hyväilevät lattiaa, aaltoilevat ohittavan vieraan ilmavirrassa. Musiikkisi loittonee. Jään tänne odottamaan tapahtumia, kiinteitä katseita. Ihmisiä illanvietossa. Uuden tarjoilun ratoja.

Jumalan kone. Risteilemme tuntemattomassa yhtälössä, se on täydellinen sillä siitä ei tiedä. Rakenteet järjestäytyvät pian uudestaan. Näen sen kuin syöksykierteessä laskeutuvan valtavan linnun, sekunteja ennen törmäystä.

Seinät värisevät. Valo häikäisee tarjoilijaa. Portaat laskeutuvat kadunkulman kujaportista alas tähän tyrmään, joka toinen liukastuu ja kierii tiensä alas. Kukin surullinen kunnes surullisempi suree ohi.

En uskalla nojata penkkiini. Elantoni on selkärangassani. Kannan huiluani sidottuna selkään, kuin asetta. Halusin löytää nahkahihnan, sellaisen preussisotilaiden käsin rei’itetyn nauhan, josta yhä haistaa kiillokkeen ja ruudin jäänteet.

Etsin vaeltaessani ympäri maailmaa, soitellessani kaduilla päivisin ja huijatessani hailuolissa iltaisin. Soitin heittääkseni verkon naisille, joiden taskurahoista kokosin junalippua. Kannan vielä päällysvaatteissani koreiden kimonojen parfyymeja. Tuoksut sikiävät ilmaan aina suudellessasi.

Varjosi on kadonnut huoneesta, lähdit kenties lopullisesti. Istun laiskana, kasvot pöydällä. Pitäisi nousta, etsiä. Haluaisin sinut takaisin. Varjot keinuttavat tanssirinkiä.

Sen hihnan etsintä maksoi minulle lopulta paluulippuni Siperian junassa. Halusin eroon kotelosta, joka oli kastunut ajelehtiessani Myanmarin rannikolla bambulautalla. Se painoi, haisi ja sitä yritettiin varastaa. Nukuin sitä syleillen, se naulasi minut maahan. Kerran ehdin raahautua monta metriä ennen kuin nälkäinen samoalainen korttihai luovutti. Lopulta kudoin hihnan irtileikatusta maihinnousuköydestä. Tämä sivupolku leikkasi meidät törmäyskurssille.

Puhalsin Elgarin Opus 85:n hintelää sovitusta, kuluneilla polvillani kulutetun kaupungin sillankupeessa. Sinä saavuit surullisena, pedon silmät ahmien muukalaisen ohrankultaista partaa. Kasvoillasi raskas salama, kätesi vihreät raatelijan kynnet, antaen jalalla tahtia. Minä, joka riuduin vapaudessa, olin sen vaimenneen kappaleen lopussa omistettu. Mietin nopeinta laivaa johon sinut kantaa.

Olen vihainen, sinä otit minut, nostit selkääsi ja luulet jättäväsi tällä tavalla. Emme voi erota tämän matkan jälkeen, etkö muista, Kronos on vihkinyt meidät menneelle ja tulevalle. Me yhdessä astumme ulos ajan virrasta. Yksin putoamme naamat edellä pimeisiin loukkoihimme. Nousen pystyyn, riisun huilun selästäni. Kaavin vellovia varjoja, sinä helähdät pimeissä kerroksissa. Kaivan syvemmälle, syvemmälle. Katakombin käytävät täyttyvät humaltuvista, nauravista, huutavista. Kantavatko jalat? Otan tukea pitkästä päällystakista, hän ei pidä. Nyrkki kaivautuu valmiiksi löysään leukaan. Hengitän syvään ja nousen lattialta kummallisen ylpeänä.

Heidän katseensa tunnistavat Suuren Soittajan. He haluavat työntää jalan eteen, nähdä minun kierivän. Viha on heidän sokeutensa moottori. He eivät ymmärrä, heidän kärsimyksensä tekee luistani onttoja. Musiikki on koneiston lävistävää kauneutta, he haluavat kaataa uhrivuohen verta korviinsa. En halua nähdä sinua yhtenä heistä.

Huoneen perällä kiiltää ovaalin muotoinen syvennys, reunustettu kynttilöillä ja tiimalaseilla. Kummallinen ilmavirta tupakansavun hapettomassa tyrmässä. Tempoilee ja laskee syvennykseen.
Käteni väsyvät, valuvat kyljille. Viimeinen ryhmä hullunkurisia kasvoja tiellä. Tönin, kaivan, revin nähdäkseni perille. Syvennyksessä liikahtaa, tummien kääröjen kietoutuma vaihtaa asentoa. Koneiston ruoste puristuu ilmaan limaisten kurkkujen hengähdyksinä.

Ilma virtaa avoimeen huutoosi. Öljylamppu heilahtaa suuntaasi. Vihreät silmät lukkiutuneet kauhuun. Makaat Thanatoksen kahdella polvella, kädet hervottomina ilmassa. Voin kuulla pedon hidastuvan sydämesi kohmeen, ajattelen sinua ja askelrytmejä yhteisellä polulla. Rytmit hidastuvat, hengityksesi kapenee. Selkäni painuu kumaraan. Aika ja paikka hämärtyvät ympärillänne.

Thanatos ei puhu, hänen ei ole vastuu. Kuten käärme, hän ei saata estää itseään upottamatta myrkkyneulaansa saalistajan lihaan. Nousit varjoinesi hänen ylleen, tietämättä kuinka hiillos yhä kytee. Thanatos on elävä luoti, joka hitaasti rei’ittää suutelijansa. Hän haluaa elämää, suree retkiensä päässä kohtalon uhreja. Sinä Riivaaja et päästä hänestä irti. Kuolemallasi langetat ylleni elinikäisen levottomuuden.

Minulla on roolini, jota toteutan orjan sokeudella ja notkeudella. Se on minun enemmän kuin maa jolla seison tai junalippu taskussani. Ratani kulkee kohti tyrmän kierreportaita. En tiedä mitä haluan tehdä, paeta? Jalkani käyvät omaa tahtiaan, en ymmärrä miksi sinä jäät niin kauas taakse. Ihmiset ovat lakanneet huutamasta, katsovat käyntiäni. Kummallisen ontuvaa. Vuosien kovertaman luuston nykimistä. Tiedän, tiedän, ilman sinua olen rampa vapaudessani.

Kierreportailla nousen kolme askelmaa kunnes seison päiden yläpuolella. Nyrkissäni puristunut huilu vapautuu ilmakiertoon, nostan pään huulilleni. Puhallan pois tupakansavun ja pärskähdykset, puhallan musiikkia joka katoaa sisälle kuoleviin keuhkoihisi. Rakenteiden musiikkia, joka murtuu yössä. Oktaavissa liekki puhaltaa taivaan yli. Mantereet supistuvat kuoleman kourissa. Sitten valo, joka laskeutuu mustan Linnun sulissa. Hän taittaa sulkansa, laskostaa valonsa päällystakin sisään ja kävelee katua eteenpäin.

Suljen suuni ja astun alas. Väkijoukon tummaan harsoon aukeaa repeämä, he astuvat taaksepäin muodostaen käytävän. Repeämän suulla sinä seisot kalpeana, valmiina syöksymään ja repimään minut onnen riekaleiksi. Myrkky vuotaa sinusta, valuu tummina vanoina olkapäille ja säärille. Tule tänne, seuraa, toistamme näytelmän toisessa paikassa, toisessa juottolassa näyttelemme paremmin. Hitaasti opimme tämän leikin merkityksen, opimme löytämään lauseet jotka saavat meidät huokaamaan. Sinä kävelet minua kohti, peräännyn kuin koiranruokkija. Älä katso taaksesi.

Mutta romahdus tulee varkain. Ilmavirrat seisahtuvat, aika hukkuu virtaansa. Lintu on tyrmässä. Se laskeutuu kierreportaita, ripotellen kellastuneita sulkiaan ritilöille. Se ei puhu, ei paljasta kasvojaan. Kun sen koukut koskettavat yhteistä kivilattiaa, tapahtuu roolinmuutos, rakenteiden täydellinen hajaantuminen ja uudelleenjärjestäytyminen. Me emme tunnista toisiamme, tarinamme ovat erilaiset. Aivan kuin voisin yhä muistaa sinut silloin, kuin muistaisin nämä leikit kun hetken päästä elämme eri ulottuvuuksissa. Haluaisin etsiä sinut uudelleen. Ei, se on vain kuvittelua. Odotamme Linnun laskeutumista, pohtien mitä teimme väärin.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti