Mietin eilen aivoja. Sanotaan, että aivoistamme on aktiivisessa käytössä vain kaksikymmentä prosenttia. Näillä kahdellakymmenellä prosentilla luomme toiveen tasa-arvoisesta ja rauhanomaisesta maailmasta, jossa nälänhätä, konfliktien kulkutauti ja taloudellinen raiskaustanssi supistetaan ehdottomaan minimiin. Entä siis jos saisimme käyttöömme puhtaat, kirkkaat 100 prosenttia? Huippuälykkyys saattaisi viimein vakuuttaa ihmisen ahneuden vaaroista ja osoittaa yhteiselon ja rauhan pitkäaikaiset edut. Toisaalta se saattaisi vain siirtää nykyisen inhimillisyyden toiselle tasolle, jossa kateus ja ahneus toteutuvat uudenlaisen, ja erityisesti huippunopean, ihmiskunnan rakenteissa. Älykkyys ei räätälöi tunteita. Äly on etu, mutta samalla se altistaa laiskuudelle ja hulluudelle.
Minusta on ihanaa, että latinassa sana 'dementia' merkitsee hulluutta. Äly on kuin ase, siinä on väkänen, johon maali tulee sovittaa, sillä osoitetaan ja ammutaan. Mutta äly kääntyy helposti ampujaa vastaan. Millainen on ihminen, jonka masentunut äly hyökkää persoonaa vastaan, aamusta iltaan käy läpi muistoja, rakenteita, ajatuspolkuja. Villi siimaleikkuri karkaa käsistä. Ihminen on älykkyytensä kirurginveitsen alla. Dementia.
Yhteiskunnassa, jossa olemme alituisesti tarkkailun alla, me emme tyydy vähempään. Me päätämme tarkkailla itseämme paremmin, huudamme, jos saamme itsemme kiinni virheestä. Näen näitä tyyppejä vähän väliä, heitä, jotka vahtivat itseään. He näyttävät siltä kuin seisoisivat nuoralla. Mutta he ovat ylpeitä. He seisovat pudotuksen edessä, mutta heitä miellyttää, sillä he ovat oikeassa. Kipu on normaalia ja normaaliudessa te löydätte rauhan. Amen.
''..sydämemme ovat levottomia kunnes ne löytävät Sinussa rauhan.'' - Augustinus, Confessiones
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti