Koputukset
Samuel Beckettin minimalismista

’’Siinä meidän katastrofimme on, purkissa’’, ohjaaja huudahtaa ja osoittaa lavalla seisovaa vanhusta näytelmässä Catastrophe.

Samuel Beckettin (1906-1989) näytelmätuotanto sisältää 33 teosta. Näyttämön lisäksi Beckett kirjoitti näytelmiä televisiolle, radiolle sekä käsikirjoituksen lyhytelokuvaan. Suomessa Beckett on noussut esille lähinnä varhaisimpien näytelmiensä ja kuuluisan proosatrilogian puolesta. Huomenna hän tulee, Leikin loppu ja Onnen päiviä ovat kääntyneet suomen kielelle mainioina käännöksinä ja niitä on esitetty ahkeraan. Beckettin myöhemmän, ilmaisultaan tiiviimmän ja kypsemmän kauden näytelmät on puolestaan jätetty useasti omaan arvoonsa eikä tämä Suomessa unohdettu vaihe kirjailijan ilmaisussa vaikuta saavan arvoistaan käännöstä hetkeen, jos koskaan. Projekti on hankala mutta vaivan arvoinen, sillä niin proosassa kuin lavalla Beckett saavutti viimeisenä vuosikymmenenään ilmaisun tarkkuuden, joka on lähellä hänen omalaatuista minimalismin ihannettaan. Matemaattisen täsmällisellä kielellä hän punoo huimaavan kauniita rakenteita ja kuvia sielun ehtymättömästä dialektiikasta.

Beckett kärsi viimeisinä vuosinaan iän tuomasta huonosta terveydestä, masennuksesta ja julkisuuden paineista. Kirjailija eristäytyi pitkiksi ajanjaksoiksi mökilleen Ussyyn, muutaman tunnin junamatkan päähän kotikaupungistaan Pariisista. Tutkijat ovat spekuloineet Ussyssa vietettyjen aikojen ja maailmanmaineen kääntäneen Beckettin suunnan niin proosassa kuin näytelmissä huomattavan kokeelliseen ja uhmakkaaseen suuntaan. Huomenna hän tulee on vetoava näytelmä mutta saattaa näyttäytyä muihin teoksiin tutustuneelle turhan laveana ja älyllisesti turhauttavana. Se on lapsellisen lempeä verrattuna myöhempien teosten aggressioon, ankaruuteen ja melankoliaan.
Myöhemmissä teoksissa Beckett ei tinkinyt näkemyksensä rehellisyydestä, mutta hänen näytelmänsä supistuivat muutaman tunnin ’’massanäytelmistä’’ muutaman minuutin pituisiin performansseihin. Näkemys terävöityi minimalismiin ja suljettuihin tiloihin. Ken haluaa voi perustella näytelmien toistuvia teemoja, kuolemaa, valtaa, aikaa ja toistoa, kadotettuja mieliä, kirjoittajan masennuksella. Mielenkiinto perusteluihin kuihtuu kun katsomme Beckettin paljaudesta tekemiä löytöjä. Hän löytää yksinkertaisuudesta näköaloja kielen ylittävään maailmaan, mielen rakenteisiin ja sen huimaaviin kuiluihin.
Olen valinnut käsiteltäviksi yhden Beckettin viimeisistä lavanäytelmistä, Ohio Impromptun. Kaikki käännökset ovat omiani.

Ohio Impromptu

Pöydän ääressä istuu kaksi miestä. Heidän edessään pöydällä on leveälierinen hattu. Näyttämöohjeissa lukee ’’as alike in appearance as possible’’, heidän kuuluu näyttää lähes kaksosilta. Miehillä on pitkät päällystakit ja pitkät valkoiset hiukset. Toisella miehistä on käsissään pieni kirja. Hän lukee, toinen kuuntelee. Kuuntelija ei puhu, hän koputtaa pöytään halutessaan lukijan palaavan takaisin tai jatkavan lukemista.
Little is left to tell. ’’Paljoa ei ole kerrottavana’’, aloittaa lukija.
Hän kertoo tarinan miehestä, joka pakenee nimettömän rakkaan ääreltä uuteen tilaan, uuteen huoneeseen, saadakseen muutoksesta helpotusta. Unessa häntä kuitenkin varoitetaan muutoksesta ja ’’sanomattomat sanat’’ pyytävät häntä palaamaan.
’’Jää tänne, missä olimme niin kauan yksin yhdessä. Minun varjoni lohduttaa sinua.’’ Kuuntelija koputtaa pöytää ja kuulee repliikin uudestaan, ahdistuen voimakkaasti.
Kertomuksessa mies alkaa saada öisiä ahdistuskohtauksia, kunnes nimetön rakas lähettää hänen luokseen miehen. Mies saapuu aamuyöllä, lohduttaa kärsivää lukemalla pienestä kirjasta ja katoaa aamulla sanomatta sanaakaan. ’’Vaihtamatta sanaakaan he muuttuivat kuin yhdeksi.’’
Lukija jatkaa tarinaa. Eräs aamu mies ei katoakaan, vaan sanoo saaneensa käskyn, ettei hänen tarvitse tulla enää uudestaan. Kuuntelija hermostuu ja koputtaa jälleen.
So the sad tale a last time told they sat on as though turned to stone. Miehet eivät ajatuksiltaan kuule heräilevän kaupungin ääniä. ‘’Mitä ajattelivat, kuka tietää. Ajatuksia, ei, ei ajatuksia. Mielen syvänteitä. Haudattuina ties mihin mielen syvänteisiin. Mielettömyyden syvänteisiin. Jonne valo ei yllä, ei ääni.’’
Kuuntelija koputtaa, yrittää saada tarinan jatkumaan. Lukija sulkee kirjan. Nothing is left to tell. Lukija ja kuuntelija jäävät katsomaan toisiaan.

Beckett kirjoitti Ohio Impromptun vuonna 1980 tilaustyönä Ohion symposiumiin. Impromptu on latinan kielestä johdettu termi improvisaatiolle, hetkessä syntyneelle, jota käytetään usein sävellysten yhteydessä. Kuten useimmissa Beckettin myöhäiskauden teoksissa parenteesit ovat äärimmäisen tarkkoja. Eleet, ilmeet ja koputukset on ajoitettu tarkasti. Jopa pöydän pituus ja leveys on ilmoitettu. Tämän piirteen kautta Beckett nähtiin diktaattorimaisena, sillä hänen ohjeensa jättivät ohjaajille hyvin vähän liikkumatilaa. Kirjoittaja oli nähnyt kohtauksen mielessään äärimmäisen tarkasti, ja kirjoitti sen ylös sellaisenaan. Impromptu on osuva esimerkki tavasta, jolla Beckett hahmottaa näyttämön tapahtumat kuin säveltäjä. Lyhyessä näytelmässä jokainen elementti, erityisesti tempo, välittää merkityksiä.
Beckett korosti, että näytelmä tulisi esittää hitaasti ja rauhallisesti, kuin tuutulaulu. Lukijan äänen tulee olla tasainen ja pehmeä. Ei kuitenkaan monotoninen, vaan elävä ja aaltoileva. Tempoa rytmittävät koputukset. Aikaisempi vertaus Beckettistä säveltäjään ei ollut liioittelu. Minimalistiset näytelmät, kuten Impromptu, on helppo nähdä askeettisina sävellyksinä. Niiden tunteellinen vaikutus on lähempänä musiikkia kuin näytelmiä, jotka perinteisesti perustuvat kronologiselle juonelle. Mielikuvaa vahvistaa se, että Beckett oli tunnetusti harras klassisen musiikin ystävä.

Näytelmän pysähtyneisyydessä hattu luo kiusallisen jännitteen. Hattu on yksi Beckettin teksteille ominaisimmista symboleista. Hattu esineenä, huomion kohteena ja käännekohdan syynä yhdistää hänen näytelmiään ja romaanejaan. Hatun riisuminen edeltää, teoksesta riippuen, hahmon kriisiä ja pirstaloitumista, tai tajunnan avautumista tuntemattomaan. Impromptussa on yksi hattu kahden miehen jaettavaksi.
Näytelmän rajattu tila, pöytä kahden hahmon välillä, toimii konkreettisena vastakohtana ja kiintopisteenä niille syvyyksille, jotka ovat avautuneet päähenkilölle. Pimeys, joka ympäröi esittäjiä, on tulkinnanvaraisesti tyhjyyttä tai avaruutta, ei-mitään tai ääretöntä sisältöä. Kumpikin vaihtoehto aiheuttaa huimausta, jonka edessä päähenkilö musertuu. Voimme tulkita hänen jakautuvan kahtia, vaikka todellisuudessa hän ei jakaannu persoonassa vaan ajassa. Näytelmässä luettu tarina vastaa näytelmän tarinaa lukemisesta. Tällainen ’’kuva kuvan sisässä’’- rakenne on tutumpi esimerkiksi novelleista, ei niinkään näytelmistä. Näyttämön tapahtumien ja luetun tekstin välillä näemme yhtäläisyyden, joka yhdistää tarinankerronnan loputtomaksi kehäksi, joka toistuu näytelmän rakentaman asetelman sisällä ajallisesti loputtomiin. Kun tavallisesti symboli rakennetaan eleestä tai esineestä, Beckett rakentaa sen ajasta. Kehäliike muodostaa kuvan ikuisuudesta, kielettömyydestä. Kuvio voi olla myös spiraali, jos haluamme nähdä tilanteessa kehityksen tai muutoksen. Näytelmä loppuu merkitsevään katseeseen kahden miehen välillä. Muutokseen tai uuteen kierrokseen.

Näytelmässä painotetaan lausetta, ’’Minun varjoni lohduttaa sinua.’’ Turvallisuuden piiristä lähteminen ja tuntemattoman valitseminen ovat valintoja, jotka ovat aloittaneet kehän ja pitävät sitä liikkeessä. Muisto turvasta ja ’’varjosta’’ on myös lukijan hahmossa, jonka läsnäolo on kuuntelijalle lohduttava mutta samalla kivulias. Erityisesti hänen uhkauksensa lopullisesta poistumisesta saa kuuntelijan epätoivon valtaan. Näytelmässä kuitenkin vihjataan, että näin ei tule käymään. Jakautuneisuus, lukijan läsnäolo, pitää näköalaa äärettömyyteen, ’’mielen syvänteisiin’’, auki. Pöydän äärellä tapahtuva lukeminen ja kuunteleminen ovat viimeinen konkreettinen majakka ennen loputonta pudotusta. Tästä pudotuksesta saamme vaillinaisen kuvan vain näytelmän kehämäisen rakenteen kautta. Mutta vaillinaisuus oli parasta mihin Beckett uskoi pystyvänsä.

Kristillisten mystikkojen tavoin Beckett oli skeptinen kielen kyvystä tavoittaa todellisuus, sillä todellisuus on huomattavasti enemmän kuin mitä sanoihin voi vangita. Kieli oli hänen mielestään tuomittu epäonnistumaan. Lavalle tuotetut tapahtumat olivat askel onnistumiseen päin. Nekin perustuvat kuitenkin kieleen ja vailla sanojakin jäävät kauas tavoitteesta. Kuten kaikkien muiden Beckettin teosten, Ohio Impromptun oleellinen lähtökohta on epäonnistumisessa. Se on esimakua siitä, joka on sanoin kuvaamaton ja muotojen tuolla puolen.

Eri tasolla näytelmä muistuttaa mielentilasta, tai jopa ihmistyypistä, jonka voimme havaita itsessämme. Emme tiedä varoittaako Beckett vai perehdyttääkö hän meitä noihin ’’mielen syvänteisiin’’, joihin valo ja äänet eivät yllä. Näyttelijöiden silmistä jokainen löytää oman tulkintansa. Ne ovat mysteerejä, vailla positiivisia tai negatiivisia attribuutteja. Ne ovat kuitenkin jokaiselle lukijalle samaistuttavia, ja näytelmän vaikutuksesta ne tuntuvat erittäin todellisilta. Beckett rakentaa näyttämöstä mielen vertauskuvan, jossa tapahtuu liikettä puolelta toiselle.
Lukija ja kuuntelija vaikuttavat toisiinsa. Mutta onko liike puolelta toiselle rakentavaa dialektiikkaa vai merkityksetöntä toistoa?

Päähenkilö kuuntelee tarinaansa, omia muistojaan, hänestä irrallisena kerrontana. Tämä Beckettin usein käyttämä inhimillisen tajunnan kuvaus on yksinkertainen mutta oivaltava. Kahdesta näyttelijästä toinen on aktiivinen ohjaaja, koputtaja. Hän on kuin tajuntansa kapellimestari, joka rakentaa yksityiskohdista elävää tarinaa, tai ääninauhan kuuntelija, joka kuuntelee, kelaa taaksepäin ja toistaa jo kuullun. Toinen näyttelijä on passiivinen, joka käskystä toistaa muistot ja elävöittää ne parhaansa mukaan. Hän on menneisyys ja tajunnan virta näyttelijän hahmossa. Hän ei ole kuitenkaan täysin passiivinen, sillä näytelmän aikana hän painottaa tiettyjä kohtia ilman pyyntöä ja luo kuuntelijaan itsenäisiä, merkitseviä katseita. Näiden kahden osapuolen, tajunnan ja kokijan, väliin jää se suuri tuntematon, jota Beckett pyrkii kuvaamaan.

Ironisesti kymmenen minuutin ’’improvisaatio’’ ei sisällä vapautta tai leikittelyä. Se on ennalta luettu tarina vailla varioinnin mahdollisuutta. Kohtaus kiristyy itsensä ympärille kuin pirunnyrkki. Muutaman painotetun repliikin avulla Beckett kuitenkin siirtyy melankoliasta hämmästyttävään kauneuteen. Kieli, jonka epäonnistuminen on välttämätöntä, on näytelmän ainoa elävä kauneuden lähde. Näytelmän kontekstissa puhuttu kieli ilmenee suurena lohtuna ja rauhana. Pöytää ja sen takana aukenevaa pimeyttä vasten inhimillisyys näyttäytyy kahdessa valossa, turhanpäiväisenä mutta elinvoimaisena.

Varhaisempi näytelmä Catastrophe muodostuu lavalla seisovan vanhuksen paljastamisesta. Ohjaaja antaa avustajalleen ohjeita kuinka tehdä ilmestyksestä vielä iskevämpi. Kun vanhus on kumarassa ja lähes alaston, ohjaaja huutaa, ’’There is our catastrophe, in the bag.’’ Ääninauhalta kuuluu yleisön taputusta, mutta kun vanhus käskyä uhmaten nostaa päänsä ja tuijottaa saliin, taputus vaimenee.

Beckettin näkökulma ihmiseen on kaksijakoinen. Hänen tähtäimessään, korokkeella keskellä lavaa, seisoo alistettu ja orjuutettu olento. Alaston vanhus voi yhtä hyvin olla autoritaarisen valtakunnan kansalainen tai mainostelevision ohjelmoima suomalainen. Näytelmän nimi ilmaisee miksi suurennuslasin alle alistaminen on tarpeellista. Ihminen on tuhovoima, joka tuo lavalle Aristoteleen katastrofin, veren ja väkivallan. Ihminen on ase, joka voidaan tarvittaessa ottaa käyttöön, kuten luonnonvoima. Samalla itsenäisyydestään erotettu ihminen on koominen, lavaviihdettä.

Kuitenkin ihmisen nostaessa katseensa hänelle taputtaviin voimme aistia uhman ja arvokkuuden oikeutuksen. Ihminen kieltäytyy olemasta käytetty. Lavalla ihminen ei ole vain katseen kohteena ja alistettuna. Hän on itsessään, jakautumattomana kokijana. Katse, joka hiljentää yleisön taputukset, on jakautumattoman inhimillisyytensä tiedostava katse. Jälleen Beckett valottaa päällekkäin pessimismin ja toivon. Ihminen on tuhon lähde mutta ansaitsee itsenäisyytensä. Inhimillisyys ei ole välttämättä kaunista tai hyödyllistä, mutta se on oikein.

Ohio Impromptussa voi kuulla kaikuja henkilökohtaisesta menetyksestä, mutta myös modernista jakautuneisuudesta ja etäisyydestä elämään. Beckettille ominainen huumorin terä puuttuu, ihmistä ei nähdä tragikoomisena ihon haaskuuna. Näytelmän toivottomuudesta voidaan erottaa vahvana kontrastina kaipuu kauneuteen ja yhtenäisyyteen. Lukijan kertomus alkaa uteliaisuudesta ja turvallisen alkutilan hylkäämisestä. Teologiaan vivahtavissa tutkimuksissa Beckettin on tulkittu palaavan jatkuvasti kristilliseen ydintraumaan, Paratiisista karkotukseen. Vaikka näytelmän ihminen on ajautunut kauas tuntemattomasta lähtötilanteesta, alkukodin tähteitä on vielä löydettävissä. Kauniin soinnillisella, vanhatavalla englannilla kirjoitettu kertomus ja lukijan pehmeästi soljuva ääni tuovat odottamatonta lämpöä päähenkilön askeettiseen ajatusmaailmaan. Kielen kautta näytelmä todistaa inhimillisen arvokkuuden ja kaipauksen puolesta. Tätä arvokkuutta Beckett ei kadottanut yhdessäkään teoksistaan.
Näytelmän näkymätön vetovoima, jonka ympärillä kaikki pyörii, on yhdistyminen. Luetussa kertomuksessa on kaunis hetki, jossa päähenkilö seisoo Pariisin Allée des Cygnesin saarella ja katsoo Seine-joen virtaa. Joen kaksi kättä haarautuvat ohuiksi saaren ympärille, kunnes yhdistyvät ja jatkavat matkaa jälleen yhtenä, vahvana virtana. Beckettin minimalismissa kohtaamme toivon uudenlaisesta itsenäisyydestä ja eheydestä. Hänen avaamansa pelottavat syvyydet saavat meidät oivaltamaan mahdollisuuden erilaisesta tavasta olla olemassa.