tiistai 6. syyskuuta 2011

Liftaamisesta

Rekka kantaa viiden tonnin lastia nestemäistä typpeä ohitseni. Ohrapellosta nousee pölyä kuin suolaa siroteltaisiin ilmaan. Terävä auringonpaiste peittää koko tämän kentän, jossa pakokaasu kulkee tienpiennarta eteenpäin.
Asetan laukun maahan ja istun sen päälle. Takapuolta hiertää kirja, jonka varastin kirjakaupasta vähän ennen Frankfurtin kaupunginrajaa. Liikkeessä seisoi kostea ilma ja alaikäinen myyjätär. Kirja on tarkoitettu urbaaniin sielunetsintään ja siinä esitellään keinoja vapauttaa sisin valo ja hyväksyä oma, ainutlaatuinen osansa jumaluudesta. Pidin sitä mielenkiintoisena, vaikka käytännössä etsin tarpeeksi ohutta paperia sätkien käärimistä varten. Päätän ensin lukea jokaisen sivun, jonka repisin ja jota pian hengittäisin. Käärin sätkän ja pistän palamaan. Ilma on täynnään kuolleen eläimen makeaa tuoksua. En näe eläintä, mikä tuntuu hetken uhkaavalta, kunnes ei enää tunnu. Vain elävät olennot haisevat noin mädiltä. Kenties eläin nukkuu pellossa takanani ja sen vatsa turpoaa, mätänee ja hilseilee sisältä käsin. Kun aurinko laskee, eläin tuntee olevansa maanpakolainen uunista.

Aurinko paistaa ohittavien autojen tuulilasit umpeen, en näe ihmisten reaktioita. Väsyn pitämään peukaloa ylhäällä. Potkaisen oluttölkin pientareelle ja suunnittelen, kuinka rakentaisin polyesteristä tai proteesista käden, jonka sitoisin vyötäisilleni. Tai sitten rakentaisin valtavan peukalon, johon kaivertaisin silmänreiät ja menisin sisälle odottamaan.

Tungen vessapaperia kantapään ja varastettujen Converse-tossujen väliin. Kuluneet mutta punaiset kengät auttavat kyytejä näkemään minut peltojen keskeltä. Seisoisin käsilläni jos osaisin ja heiluttaisin jalkoja kuin lippuja. Veresliha kantapäässä rauhoittuu. Desinfioin sen kun löydän jostain kylpyhuoneen with a white marble tab and silky way seats. Taivas on harmaa, ei sininen. Kyltti vieressäni on sininen. Siinä lukee Bruxelles.

- Pourquoi es-tu seule lá?
- Speak english? Parlez l’anglais?
- Little. Bad road. You, not be alone here. Boy…here…burned alive. No reason. On the road.

Kuskin musta parta on sidottu ohueksi löysäksi kynäksi. Sitä myöten tippuu täsmällisiä hikipisaroita kuin aseen piipusta. Me istumme hartiat kumarassa pienessä ohjaamossa ja hikoilemme kuin siat. Etenkin kuski, jonka vatsamakkaroiden välissä mahtaa muhia erittäin kirpeää etikkaa. Hänen mustat latinokiharaiset hiuksensa on pingotettu tiukalle nutturalle takaraivolle. Hän puhuu lakkaamatta huonolla englannilla, ja kun heitän vitsin artikkelien käytöstä, hän ei ymmärrä. Ymmärrän, etten minäkään ymmärrä nyt kun tulen sitä ajatelleeksi.
Moottoritie aaltoilee kuumuudesta. Aina välillä kettu juoksee rekan edestä täpärästi. Ehdin tuskin nähdä punaista salamaa ohjaamon korkeudesta, josta käsin tie tuntuu katoavan allemme pelottavan kitkattomasti.
- Speak something in your language. I never hear.
- Sinä olet luonnonvalinnan selviäjä. Sinä olet iso, karvainen ja typerä kuin petoeläin. Et ajattele mitään ja siksi olet onnellinen. Ja minä olen sinulle kateellinen. Tuo lippalakki päässäsi, tuossa tuolilla istuen, johon olet kuluttanut perseesi tangon kaaret, sinä olet valtakuntasi kuningas, valtakunta, joka on jatkuvassa liikkeessä, joka ei pysähdy kuin eläin vartaaseen auringossa, vaan elää aina kahden paikan välillä, aina ei-paikassa, jossa ei ole yö eikä päivä, sillä mistä tahansa katsookin, et ole alistettu niiden jääräpäiselle kierrolle, vaan voit jahdata kumpaakin tai paeta kumpaakin, miten vain haluat. Mutta onhan taivaankappaleita helppo paeta. Entä sairaus, joka liikkuu maan päällä kuin kuoleman pikkuveli rullaluistimilla, ja kerää joka vuosi runsaan sadon? Sairaus, josta pieni siemen irtautui ja tarttui sinuun tuosta tienvarsimainoksesta, juuri tuosta, näitkö, se meni jo. Sinäkään et pakene tartuntaa, vaikka kuinka ajaisit kaksi metriä tienpinnan yläpuolella. Hengitäthän sinä sitä sisääsi? Sinä näet? Kuulet? Haistat? Maistat? Leikkaa kaikki nuo irti etkä ole lähelläkään pakoa. Voit ajaa niin kovaa, että aika ja avaruus romahtavat renkaiden alla ja ajat pian vuosisadan alussa Atlantin poikki Titanicin suojelusenkelinä, ja olet silti vain vaihtanut sairaalahuonetta. Voit yhtä hyvin tislata moottoriöljyn noista kauniista kiharoista, sillä edes tällä Herran enkelin viiden tonnin sotakoneella et pääse pakoon, latinoystäväni.

Kuski ei puhu. Hän työntää kätensä ahtaaseen hansikaslokeroon ja nostaa esille pullollisen sherryä. Hän viittaa minua nostamaan takapenkiltä kaksi viskilasia. Pidellen toisella kädellä rattia hän kaataa minulle ensin. Harsh times, hän sanoo lopulta. Silloin ymmärrän, vaikka hän ei ole ymmärtänyt sanaakaan, että onnettomuus, jonka tunnen ristiselässäni, se tietty ilmanlaatu, joka ennustaa huonoja aikoja, ei ole leikin asia. Hän alkaa viheltää alakuloisesti ja juo loput. Maisema hyökkää meitä kohti kuin istuisimme elokuvateatterissa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti