Penthouse

Loppuvuoron ajan en ajatellut juurikaan mitä tein. Pääni painui vähän väliä rinnalle. Otin iltapäivän 150 milligramman tabletin liian myöhään, seurauksena muutuin työvuorossa liian passiiviseksi. Normaalisti varauduin tällaisiin tilanteisiin kuulokkeista annostellulla metallilla ja hate-mentalilla, eräänlaisella joogan variaatiolla, jossa vitutus tiivistetään kristallinkirkkaaksi adrenaliiniksi. En silloin nähnyt mahdollisuutta kumpaankaan. Istuin koulun pihaa kiertävän penkkirivistön reunimmaiselle ja sytytin tupakan. Aurinko heijastui lasiovista käytävään kuin tuuliviirin siipinä. Pölyn ja tomun kerrostaman lasin läpi käytävässä näytti kulkevan kynttiläsaatto.

Illalla, lähdön jälkeen, joukko yläasteen varhaisrikollisia laittoi pesäpallomailalla ovet paskaksi. En katsonut taakseni, kuvittelin kuinka lasi nousi kaarina ilmaan ja laskeutui asfaltille. He juoksivat ohi. En jaksanut huomauttaa asiasta, olin tarpeeksi tokkurassa ja ärsyyntynyt kävelemään suoraan kotiin. En nostanut silmiä maasta, en halunnut törmätä kehenkään ja päätyä baariin. Halusin vain nukkumaan. Loppumatkasta kävelin hetken autoletkan vierellä. Peilinkiiltävä, beige ruumisauto oli pysäyttänyt keskelle ajokaistaa.

Ja me nukuimme iltapäivään asti. Valkoinen kaihdin, jota katsoin välillä herätessäni, keinui valkoisessa huoneessa. Seinät painoivat ilman maidoksi, jonka sisällä happikuplat pakenivat kosketusta. Useasti heräsin vaivalloisesti haukkomaan raskasta ilmaa. Käännyin ja painoin hiestä turvonneet kasvoni vasten kukin kuvioitua päiväpeitettä. Olisin halunnut painaa silmäni hänen vatsalleen, en uskaltanut herättää väsynyttä vaimoa. Sillä oli seuraamuksensa. Nielin unenmakuista happea, metsästin sitä ikenieni haaroihin. Yritin teeskennellä tukehtuvani hikeen ja savun rasvoittamiin hiuksiin, sillä unen ja valveen rajoilla muutun usein lapselliseksi. Dramaattisesti esitän omaa kuolemaani, kuolemaa tukehtumalla.

Mikään ei saa kehoani yhtä kevyeksi, yhtä rauhalliseksi kuin kama ja kuolevan näyttämörooli, jota aamuisin esitän vaalenevalle maakuuhuoneelle. Näitä aineksia kierrätän seuraavan vuosikymmenen säästääkseni itseni muumioitumiselta. Siirryn ensimmäisestä toiseen, kierrätän, kasaan tähän astiaan kaiken minkä saan laskeutumaan. Tunnen kuinka maksani pintasolukko kuivuu, haavautuu, kuinka haavojen hiusverkosto peittää elimen. Täyte pursuaa valtavista repeytymistä kuin jähmettynyt mutavyöry. Laskimojohdot nojautuvat ulos puretusta sähkökaapista, yhä välähtäen satunnaisista sähkönpurkauksista. Jalkapallon kokoinen elin repeää saumoistaan ja purkaa sisältönsä kehoni kanisteriin. Näen kuvan mielessäni tummana ja tuoksuvana, ja olen itkeä ilosta. Jokainen kaiku itsetuhosta on kuin lapsuuden syntymäpäivä kerrottuna tuhannella.

Hän hioo kulmahampaita unissaan. Mustat hiukset ulottuivat lantioon asti, hän ympäröi itsensä niillä kuin verhoutuisi peittoon. Katsoin sileää, kalpeaa tiimalasiselkää, joka hymyili minuun päin, ei minulle. Pieni arpi paistoi niskassa. Lakanoilla syntymättömien lapsien valkoinen kirjo, nurkat täynnä minun hiuksiani, jotka kietoutuivat ruoantähteisiin ja pölyyn. Olen liian kauan jättänyt kodikkuuden muiden huoleksi.

Huoneessa kävi alituinen liike, ilmankierre liikutti valoilmiöitä. Maatessani kuvittelin ikkunalaudalle kasapäin pulloja, jotka satunnaisesti heijastivat herkkärakenteisten lasihelmien tavoin auringonvaloa. Verenkarvaiset, olemattomat spiraalit, vihertävät renkaat kiipesivät seiniä pitkin. Kaiken yllä makasi keskipäivän uuninlämpöinen armo.

Heräsin kymmeniä kertoja kahden päivän aikana. Lopulta en saanut enää unta ja aukaisin ikkunan. Hän heräsi kaksi tuntia myöhemmin, viikkasi peiton, teki rutiininsa rautaisella asiantuntemuksella. Hän oli ehtinyt käydä ulkona, ruokaostoksilla, ennen kuin löysi minut vessasta. Olin lyönyt pääni lavuaariin ja halusin pakonomaisesti lepuuttaa sitä pytyn ja seinän välisellä kapealla kaistaleella. Näin hän kertoi myöhemmin, auringon sinnitellessä lakipisteessään. Makasin sohvalla, pidin kylmää pyyhettä ohimolla. Se oli naurettavaa mutten uskaltanut väittää vastaan. Hän tietää aina paremmin.

Iltapäivällä istuin olohuoneessa lusikka kädessäni ja kuuntelin hänen hyräilyään. Tiimalasin muotoinen selkä kaartui hellan yli. Hän mursi kananmunan ja valutti sen tasaiseksi vaipaksi oliiviöljyn syleilyyn. Tirinää seurasi asunnon valloittava sumu, jonka keskellä, silmien vettymisestä välittämättä, kuumensin lusikan ja liuensin tulitikun päällä ruskeat kokkareet ohuiksi hiussuoniksi.

Hetken muistelin ensimmäistä kertaa. Ensimmäinen piikki oli raastanut suonta ilkeästi. Verenvuotoa oli vaikea saada loppumaan paukuissa. Tunsin itseni lapseksi eikä veri huolestuttanut. Silloin jaksoin kirjoittaa, jokainen yksityiskohta sai pitkät juuret, joita tutkin ja kirjasin ylös. Into hiipui hiljaa. Yksityiskohdat menettivät erikoisuutensa. Ajatukset eivät enää kasautuneet tarinoiksi.

Pyhän Antoniuksen ikoni tuijotti vastapäisen sohvan reunalta, useaan kertaan paikattu ja teipattu kehyste. Minä katsoin takaisin, suoraan kylmiin, mätää puuta huutaviin iiriksiin. Taisin huutaa jotain kuin ’’nähdään kahden viikon päästä’’ tai ’’herätä minut kahden päivän päästä’’ tai jotain tavallista. Hän suuttuisi, en keittänyt hänelle, vaikka tiesin hänen käsiensä tärisevän enkä syönyt hänen munakastaan. Olisin vain oksentanut, en kestä munia viikon unen jälkeen, joten kaikki oli hyvin.

Hän saa syödä minun annokseni. Hän kaipaa hieman lihaa ympärilleen. En tunne syyllisyyttä. Hän tulee pian perässä, kunhan ensin syö munakkaansa kukilla koristellulta posliinilautaselta. Arjen rutiinit säilyttävät ihmisen tuoreena. En ole huomenna vuorossa. En ole seuraava teuraskulkueessa. Jos televisiotarkastaja soittaa ovikelloa, me emme ole kotona.

Mittasin veritilkan ja painoin männän pohjaan, samalla katsoin pyhimyksen kasvoja, niiden karvoituksen vesiputousta. Nikamat rävähtivät auki, samassa sulkeutuivat rakentuen vakaasti toinen toisensa päälle. Nousin seisomaan. Nousin ylös, ajatuksen kohoumalle, varpailleni terän päälle. Monissa kuvissa poseerasin sama typerä ilme naamallani. Silmät kääntyivät kulmakarvoihin, nousivat kohti aivoja.

Pyhimyksen kasvot eivät seuranneet minua, vaikka hymyillen katselin varpaitani ja niiden alle, etsien häntä, joka lentäisi minut kiinni. Vahingoniloisena kuvittelin putouksen hänen alleen, kauhistuneet peuran kasvot, spiraali, jota myöten pyhimyksen painava pää kiersi kohti helvetin ydintä. Olin lapsellinen ja teatraalinen. Me molemmat tiesimme kuka todella putosi. Se on selvää. Universumin löytävät ne, jotka kaivavat itsensä ojan läpi, tuoreeseen maaperään asti. Tuore maa, minä postitan veroilmoitukseni omasta turvapaikastani, tuore maa, minä huudan maan eloon sisältäpäin. Ja Antonius, ystäväni, nouset tuhat jalkaa, tuhat vuotta, korkeudesta etsit paikkaa. Etsit peittoa johon kääriytyä tyhjässä eetterissä. Ilma kiirii ohuena ja ajatuksesi ovat radioaaltoja. Olet mennyttä.

Kun heräsin tuntien kuluttua, tiimalasiselkä oli laskenut viereeni ämpärin ja riisunut märät housuni. Kuulin hissikoneiston yskän, lukkiutuvan ankkurilaatan laskun.

Helvetissä tehdään työtä

Helvetissä tehdään töitä

Ihminen, joka tokaisee ettei raha kiinnosta häntä, hourailee näin sillä hänellä on sitä aina ja paljon. Oman käyttötilinsä toteaminen tyhjäksi muistuttaa kokemuksena base-hyppäämistä. Kädet tärisevät, iho hikoaa ja kutiaa, lievä hengensalpaus on yleistä, sama vanha tarina, nikotiininpuute kerrottuna sadalla ja puristettuna kiinteään minuutin pisteeseen. Tekisi mieli puhua eksistentialistisesta pudotuksesta, jossa turvallisen ja järjestelmällisen elämän tukipilarit katoavat ja maa jalkojen alla muuttuu upottavaksi. Kun pinnat kadottavat pintansa jäljelle jää loputon pudotus.

Tyhjä tili pakottaa katsomaan peiliin. Se on suoranainen nikamavibraattori, joka jysäyttää ryhdin päälle juuri ratkaisevaksi ajaksi paremmin kuin yksikään ero. Tätä kutsutaan myös adrenaliinipiikiksi tai kirkasnäön teoriaksi. Jäljelle jää vaihtoehtoja. On mahdollista kerjätä ja loisia yhteiskunnan rahavirtojen ja tuonelanvirta KELAn varrella, missä itse en näe mitään vaivaannuttavaa, mutta mikä edelleen nähdään halventavana ja sosiaalisesti tuomittavana toimintana. Todiste siitä kuinka suomalainen sosiaalisuus on keskiaikaisen kirkonkylän tasolla rakenteellisesti kuin laadullisestikin. Yhteiskunta on niin kasvoton ja digitaalinen instituutio jotta siltä varastaminen saattaa olla peräti nautinnollista, omanlaisensa vastalause ja eksistenssin pönkittäjä.

Mutta vain päiväunissa pääsee valtavan koulukiusaajan kimppuun kättä pidemmällä varustettuna. ’’Voi voi yhteiskunta! Hullut ihmiset varastavat muilta ja itseltään.’’ Älkää hermostuko, asia ei ole näin yksinkertainen. Tietystikään me emme pääse kuin koira veräjästä. Tietysti pilkka osuu omaan nilkkaan ja omat nilkkamme puristetaan jalkapuuhun kunnes yleisö on saanut heittää tomaattinsa. Kaunista tässä on se että me varkaat emme välitä. Meillä on linko ja Goljat on ilma, jota hengitämme. Mutta eksyin asiasta.

Toinen vaihtoehto on hakea töitä. Työtä, joka täyttää kahdeksan tuntia päivästä hyödyttömällä ja/tai pidemmän päälle itsetuhoisella toiminnalla, jotta voisi rahoittaa päivän jäljelle jäävien viiden viiva kahdeksan tunnin harrasteet, joista suuren osan syö siivoaminen, kaupassa käyminen, ruoan laitto, päiväunet, päivän lehti, laskut ja seksuaaliset virikkeet, jos niin on onnistanut. Työn uhrauksen kohde, harrastus, voi olla jotain kiinnostavaa, kuten sukellusta tai järjestötoimintaa. Pahimmillaan se on romaanin kirjoittamista tai baarissa ravaamista saadakseen viiden viiva kahdeksan tunnin aikana poltettua aivoistaan ne terveet nystyrät, jotka kykenevät menneen päivän työt muistamaan, ergo niistä kärsimään.

Kaikki tämä on kuitenkin vain saivartelua siinä valossa, että kun lähden totunnaisesti kauppaan näen edessäni hyödykkeitä mutta minulla ei ole mihin niitä vaihtaa. Kiduttavan yksinkertaista, ei ole mutkaa mitä vääntää eikä sanaa jota pehmentää kauniiksi. Tässä ei ole mitään kaunokirjallista. Tosiasioiden virta tulittaa takaraivoon kylmänä paukkeena. En enää saa mitä haluan. Olen niin sanotusti peeaa. Joten menen töihin.

Se kaivo, josta juon seteleitä tai paremminkin palkkatositteita, on valkoinen ja rapisee, joskus raksuttaa. Me istumme valkoisessa huoneessa pöytien äärellä. Seinällä yläpuolellani on mustavalkoinen kello, unohdin mitä mallia tällä kertaa, joka duunissa eri. Minun on väännyttävä luonnottomaan asentoon jos haluan nähdä viisarit. Niskani ovat aina kipeinä. Olemme istuneet puoli tuntia hiljaa. Älä kysy miksi, en tiedä. Samoin tämä puolen tunnin meditaatio on henkisesti niin raskasta, ettei minulla ole haluja tai energiaa ottaa selvää. Meillä ei ole sanottavaa toisillemme. Työläisluokka, veljeys, inhimillinen kosketus. Nämä abstraktiot vipeltävät vain televisiossa. Meillä ei ole enää kosketusta mihinkään.

Me istumme itsellemme oikeuden ostaa hyödykkeitä, elää, osallistua yhteiskunnan rientoihin. Me tapamme itseämme todistamalla koneiston todellisen luonteen: meitä ei tarvita. Ainakin itse koen olevani entistä lähempänä hautaa näiden yhteisten meditaatioiden jälkeen. Tämä on pahempaa kuin yksikään likakaivo, yksikään puistonkulman käytettyjen kondomien muurahaispesä. Tämä yksinäinen olemassaolo. Ainakaan tuota kelloa en unohda. Lupaan teille sen.