S.Beckett: The Unnamable
Enää en puhu ruumiista ja kulkureiteistä, taivaasta ja maasta, en tiedä mitä ne ovat. He ovat kertoneet minulle, selittäneet minulle, kuvailleet minulle, mitä se kaikki on, miltä se näyttää, mitä varten se on, toinen toisen perään, tuhat kertaa, tuhannessa yhteydessä, kunnes olen varmasti alkanut näyttää siltä kuin ymmärtäisin. Kuka uskoisi, kuullessaan minua, etten ole koskaan nähnyt mitään, koskaan kuullut muuta kuin heidän äänensä? Ja ihminen, luentoja joita he pitivät ihmisistä, ennen kuin alkoivat sulauttaa minua häneen. Mistä puhun, millä puhun, kaikki on peräisin heiltä. Se on minulle samantekevää, mutta se ei kelpaa, se on loputonta. Minusta minun on nyt puhuttava, vaikka joutuisin tekemään niin heidän kielellään, se on alku, askel kohti hiljaisuutta ja hulluuden loppua, hulluutta olla pakotettu puhumaan ja olla kyvytön puhumaan, paitsi asioista jotka eivät koske minua, joilla ei ole väliä, joihin en usko, joita he ovat tunkeneet minut pullolleen estääkseen minua sanomasta kuka olen, missä olen, ja tekemästä mitä tehdä täytyy ainoalla tavalla joka voi viedä sen päätökseen, tekemästä mitä minun on tehtävä. Kuinka he mahtavatkaan vihata minua! Ah millaiseen tilaan he ovat minut saaneet, mutta silti en ole heidän otuksensa, en aivan, en vielä. Todistaakseni heille, kunnes kuolen, ihan kuin sillä pelleilylle olisi mitään kuolemaa, siihen he ovat vannoneet saattavansa minut. Olla kykenemättä avaamaan suutani julistamatta heitä, ja meidän kumppanuuttamme, siihen he kuvittelevat alistavansa minut. Se on halpa temppu, joka koostuu sanaryppäiden tunkemisesta kurkustasi alas sillä periaatteella ettet voi tuoda niitä takaisin pinnalle joutumatta heidän rotuunsa leimatuksi. Mutta minäpä korjaan siansaksansa heidän puolestaan (?). Joka tapauksessa en koskaan ymmärtänyt siitä sanaakaan, en sanaakaan tarinoista, joita se sylkee, kuin lihankimpaleita oksennuksessa. Kykenemättömyyteni sisäistää, nerokkuuteni unohtaa, ovat tehokkaampia kuin he ottivat huomioon. Ymmärtämättömyyteni (?), sinun ansiostani olen oma itseni, lopussa. Mitään ei jää jäljelle valheista joilla he minut tukkivat. Ja olen viimein oma itseni, kuin nälkiintynyt röyhtäisee hajutonta ilmaansa ennen kooman autuutta. Mutta kuka, he? Onko se todella sen arvoista tiedustella? Säälittävillä(?) keinoillani? Ei, mutta se ei ole mikään syy olla tekemättä. Omalla maallaan, omilla aseillaan, hajoitan heidät, ja heidän vajavaiset nukkensa.
maanantai 7. helmikuuta 2011
keskiviikko 2. helmikuuta 2011
Antichrist (Satyyri 2009)
Lehtometsän happi painaa kuvan keskiössä kävelevän naisen raajoja, hidastaen askelen muistuttamaan merenpohjassa kävelyä. Luonto elää hitaassa kohtauksessa elottomasti, se muuttuu heijastavaksi pinnaksi kaikelle mitä sen sisälle uppoutunut ajattelee ja tuntee. Purossa peilikuva, kallion onkaloista palautuu ääni. Valkoisessa hameessa astuva nainen elää pimeän tiheikön keskellä aavemaisen uhkaavana, samalla kutsuvana kuin on ihmisääni toivottomasti eksyneelle. Luonnon edustama kaaos on saatanallinen kauneus, jossa puu nousee suorana vain taipuakseen näkökentän reunalla kumaraan. Äänettömässä luonnossa harhaileminen on uhkapeliä, jossa täytyy ottaa riski hohtavan olennon suhteen: kirkkaus on pelastus pimeydeltä, kristus tai vaihtoehtoisesti pimeyden silmä, antikristus.
Lars von Trierin uusin, parjauksen ja pahennuksen kautta ennätysvauhtia kulttiasemaan nostettu elokuva Antichrist on vaikea elokuva, ilmeisesti vaikeampi kuin edes paatunein filmikuluttaja voisi hyväksyä. Tästä huolimatta se on tapaus, jonka luonne herättää katsojansa ensimmäisessä kivun vaihteessa kyseenalaistuksia. Onko Antichrist ’’tekotaiteellisen paskan’’ viimeinen, huopatussilla rustattu hajuviiva vai vuosikymmenen paras elokuva? Kädestä suuhun elävien arvostelijoiden ja saarnaavien kulttuuri-ihmisten ristitulesta astun sivummalle, sillä kaikki tämä on väsyttävää ja elokuvan kannalta merkityksetöntä suunpieksäntää. Irrallaan taustoistaan filmikuluttajan on huomattava impotenssinsa Antichristin suhteen juurikin siksi että elokuva ei ole käsin tartuttava, kulutettava tuote. Sitä ei voi pyöritellä käsissään kuin rubikin kuutiota, kiillottaa nenäliinalla ja heijastella tahroja. Elokuva ei ole zodiakkikoodi niin kuin se on elettävä todellisuus, filmikelaan pakattuna.
Antichrist on valitettavasti ilmiö, jonka kantaolemus on populistinen: skandaali on lihan ja veren intohimolla juokseva myyntitapahtuma vailla vertaa. Vaatimattomuus, nöyrä hiljaiselo Itä-Suomen laulumailla ei ole se julkisuuden vakiohattu, jota Trier on hakenut elämällään ja työllään. Kaiken mitä tapahtuu on tapahduttava uuden maailmankaikkeuden elonrääkäisyllä, ohjaajan on yli-ihmisen ylevyydessä puhuttava kuin uuden todellisuuden rähjäävä profeetta. Yleisö käänsi tällaiselle julkisuudelle selkänsä jo William Blaken Englannissa ja aivan erityisesti meidän aikanamme. Ohjaajaa kohti on syljeskelty, elokuvaa boikotoitu, Cannesin elokuvafestivaaleilla ihmiset osoittivat avoimesti vihaansa kävelemällä ulos ja päästelemällä alkukantaisia vihantäytteisiä huudahduksia. Huutelijat tuskin ymmärsivät kuinka lähelle elokuvan olemuksen ydintä he taantuivat käytöksellään. Lars von Trier varmasti myhäilee itsekseen, olettaen että hän enää pitää itseään minkäänlaisessa kosketuksessa vapaaksi päästämäänsä ilmiöön. Klassinen taiteilija tarvitsee maniaa sekä punaisen viitan, joka hohtaa vallankumouksen julistuksena kilometrien päähän. Elokuvan ei tarvitse tästä välittää.
Antichrist on lahjakas lapsi, jolle ei sopisi kuunnella sokeiden vanhempiensa riitelyä, onko tuossa nyt tyttö vai poika ja mitä se soittaa, rumpuja vai selloa? Antichrist ei ole taideteos, jonka täytyisi millään tasolla riippua taustallaan kiskottavista langoista. Pyrin ennen lipunostoa muuttamaan langat näkymättömiksi ja houkuttelemaan elokuvaa mukaani tästä amfiteatterin pyörityksestä sellaiseen olotilaan, jossa sen sisälle on mahdollista nähdä kuin kirkkaan pinnan läpi. Onnistuin, ja lähes kadun moukanrohkeutta. Antichrist on kammottava elokuva, suorastaan hyvän ja huonon tuolla puolen. ’’Tämä on ainoa todellinen kauhuelokuva’’, eräs arvostelija totesi osuvasti.
Kärsimyksen jalostavuudesta
Elokuvan tarinassa nimettömät mies ja vaimo menettävät lapsensa tavalla, jonka seurauksena naisen syyllisyys kasvaa surua suuremmaksi kuiluksi. Vahingollisen itsevarma psykiatrimies vaatii vaimoaan kohtaamaan pelkonsa metsän keskellä odottavassa Edenissä, entisen perheen lomamökillä johon naisen suurimmat pelot tuntemattomista syistä kiteytyvät. Metsän todellisuus on heijastava pinta, joka sekoittaa tulokkaiden painajaiset, himot ja totuudet kohtalokkaalla tavalla. Uskot ja estot karisevat kuin männyn neulaset. Vertauskuvallisesti pariskunnan eksistentialistinen trippi kulkee kohti ihmisyyden kantaolemusta, eläimellisyyttä. Uusi uskonteesi kuuluu: luonto on Saatanan kirkko.
Elokuvan nimi juurtuu itse paholaisen jälkikasvun lisäksi vastakristusten käsitteeseen, vääriin profeettoihin, joiden työ edustaa pakanuutta, harhaoppeja ja ääripäässään rehellisesti satanismia. Katsoja kavahtaa helposti tabulta kalskahtavaa sanaa käsittämättä minkälaisen väestötilastollisen siivun oletettavien antikristusten joukko valtaa meidän aikanamme. Eikö osakesalkun omistaja, joka kouluttaa poikaansa palvomaan suhdanteita, toimi antikristuksen maneerein? Onko tämä liioittelua, tai vaihtoehtoisesti milloin se viimeksi ei ole ollut? Antikristus sanana muistuttaa asetta, jolla tähdätty elämänkatsomus tai usko voidaan ampua säälimättömästi alas vääränä tai suorastaan tuhoisana. Friedrich Nietzsche kuvasi käsitteellä vasta-kristittyä, joka on vapautunut mädäntyneen valtauskonnon sidonnaisuudesta yli-ihmisen moraaliseen vapauteen. Hän osasi vihaisena ajattelijana häpäistä kristinuskon yhdellä sanan laukauksella. Trier tekee saman tiedon puulle.
’’Kaaos hallitsee’’, murahtaa elokuvassa omia sisuksiaan nakertava kettu. Elokuva on tulkinnallisuudeltaan kaikkiin ilmansuuntiin levittäytyvä ja muodoton, etsiville erilaisten merkitysten aarreaitta. Omassa kokemuksessani ainoa varmuus on ketun kahden sanan profetiassa, jota elokuva toteuttaa purkamalla kerros kerrokselta ihmisen järkeä kohti todellisuuden hallitsemattomuutta, hulluutta. Luonto esittäytyy täydellisen vaistonvaraisuuden kohtuna, jonka välittämisessä Trier käyttää yhä teologisempia viittauksia. Temaattinen suunta osoittaa kohti myyttistä alkutilaa, jossa ennen tiedon puusta haukkaamista ihminen, luonto, mies ja nainen olivat samaa elävää organismia. Antichristin kuva paratiisista on lehtometsän pimeys, jossa päähenkilöt harrastavat seksiä puun juurten välissä, vuosisatojen naistenmurhien uhrien keskellä. Lapsen kuoleman herättämä syyllisyys kasvaa metaforaksi naisen ihmiskunnalle langettamasta menetyksestä, naisesta suurena pahana. Aviomies toteaa ajatuksen hulluksi. Samalla luonto kuiskii kielellään totuutta, joka ei ole symboliikan ryteikkö vaan kirkas ääni.
Painajaiset ja karmivat väkivallanteot koettelevat paatuneintakin nykykatsojaa myyttisellä vetoavuudellaan. Nyt emme tarkastele teinikauhuelokuvien viihdeteurastusta tai pornografista väkivaltaa, jotka olemassaolollaan enteilevät nykyihmisen kiihtyvää tunnerappiota. Väkivalta valitsee ruumiinosansa kantamyyttien mukaan, ihmisen herkimmiltä alueilta, suoraan elämän syntysijoilta. Kastroiminen on paljon enemmän kuin vain inhottava ajatus, kyseessä on inhimillisen olemassaolon ytimeen tunkeutuminen. Kun väkivalta pureutuu pinnallisen silpomisen tuolle puolen, lihasta ihmisyyteen, se muuttuu henkiseksi. Tämä kahden maailman rajankäynti tekee Antichristista vihlovan kokemuksen. Tässä suhteessa Antichrist on elokuvana poikkeuksellinen, huomattavan lähellä kirjallisuuden ajoittain kyseenalaista vaikutusvoimaa. Sen maailmaan uppoutuminen edellyttää katsojalta huojumatonta keskittymistä ja eläytymiskykyä, jonka elokuva palkitsee pehmustamattomalla henkisellä murjonnalla. Katsoja, joka yrittää tulkintoineen väkisin saada elokuvasta älyllistä niskalenkkiä, säästyy suurimmilta murtumilta. Samalla hän menettää paljon kivun arvoista.
Omistuskirjoitus elokuvaohjaaja Andrei Tarkovskille on suuntaa antava sinetti Trierin uusimmassa. Antichristin väkivallan ja hiljaisuuden eteerisessä kauneudessa on paljon samaa kuin idän ohjaajajättiläisen parhaissa töissä. Se näyttää kesän elokuvatarjonnan rinnalla hölmöltä ja käsittämättömältä, juuri siksi huomioimisen arvoiselta. Antichrist kuuluu ilmiöihin, joiden käsittelyyn vaaditaan tiettyä mielenlaatua. Elokuvaa ei saa purettua kuin koodia, mistä tuloksena käteen jää vain kasa multaa. Elokuva on osattava elää ja sen jälkeen päästettävä menemään, kuin linja-auton ikkunasta vilahtava vuorimaisema. Se pieni ihmisryhmä, joka vielä rehellisesti lukee runoutta, hallitsee tämän taidon. Antichrist on tämän vuosikymmenen lopulle sopiva tilinpäätös, julma selonteko ihmisen tulo- ja menosuunnasta. Se saapuu varkain, tekee temppunsa ja on kuin ei olisi ollutkaan.
Lars von Trierin uusin, parjauksen ja pahennuksen kautta ennätysvauhtia kulttiasemaan nostettu elokuva Antichrist on vaikea elokuva, ilmeisesti vaikeampi kuin edes paatunein filmikuluttaja voisi hyväksyä. Tästä huolimatta se on tapaus, jonka luonne herättää katsojansa ensimmäisessä kivun vaihteessa kyseenalaistuksia. Onko Antichrist ’’tekotaiteellisen paskan’’ viimeinen, huopatussilla rustattu hajuviiva vai vuosikymmenen paras elokuva? Kädestä suuhun elävien arvostelijoiden ja saarnaavien kulttuuri-ihmisten ristitulesta astun sivummalle, sillä kaikki tämä on väsyttävää ja elokuvan kannalta merkityksetöntä suunpieksäntää. Irrallaan taustoistaan filmikuluttajan on huomattava impotenssinsa Antichristin suhteen juurikin siksi että elokuva ei ole käsin tartuttava, kulutettava tuote. Sitä ei voi pyöritellä käsissään kuin rubikin kuutiota, kiillottaa nenäliinalla ja heijastella tahroja. Elokuva ei ole zodiakkikoodi niin kuin se on elettävä todellisuus, filmikelaan pakattuna.
Antichrist on valitettavasti ilmiö, jonka kantaolemus on populistinen: skandaali on lihan ja veren intohimolla juokseva myyntitapahtuma vailla vertaa. Vaatimattomuus, nöyrä hiljaiselo Itä-Suomen laulumailla ei ole se julkisuuden vakiohattu, jota Trier on hakenut elämällään ja työllään. Kaiken mitä tapahtuu on tapahduttava uuden maailmankaikkeuden elonrääkäisyllä, ohjaajan on yli-ihmisen ylevyydessä puhuttava kuin uuden todellisuuden rähjäävä profeetta. Yleisö käänsi tällaiselle julkisuudelle selkänsä jo William Blaken Englannissa ja aivan erityisesti meidän aikanamme. Ohjaajaa kohti on syljeskelty, elokuvaa boikotoitu, Cannesin elokuvafestivaaleilla ihmiset osoittivat avoimesti vihaansa kävelemällä ulos ja päästelemällä alkukantaisia vihantäytteisiä huudahduksia. Huutelijat tuskin ymmärsivät kuinka lähelle elokuvan olemuksen ydintä he taantuivat käytöksellään. Lars von Trier varmasti myhäilee itsekseen, olettaen että hän enää pitää itseään minkäänlaisessa kosketuksessa vapaaksi päästämäänsä ilmiöön. Klassinen taiteilija tarvitsee maniaa sekä punaisen viitan, joka hohtaa vallankumouksen julistuksena kilometrien päähän. Elokuvan ei tarvitse tästä välittää.
Antichrist on lahjakas lapsi, jolle ei sopisi kuunnella sokeiden vanhempiensa riitelyä, onko tuossa nyt tyttö vai poika ja mitä se soittaa, rumpuja vai selloa? Antichrist ei ole taideteos, jonka täytyisi millään tasolla riippua taustallaan kiskottavista langoista. Pyrin ennen lipunostoa muuttamaan langat näkymättömiksi ja houkuttelemaan elokuvaa mukaani tästä amfiteatterin pyörityksestä sellaiseen olotilaan, jossa sen sisälle on mahdollista nähdä kuin kirkkaan pinnan läpi. Onnistuin, ja lähes kadun moukanrohkeutta. Antichrist on kammottava elokuva, suorastaan hyvän ja huonon tuolla puolen. ’’Tämä on ainoa todellinen kauhuelokuva’’, eräs arvostelija totesi osuvasti.
Kärsimyksen jalostavuudesta
Elokuvan tarinassa nimettömät mies ja vaimo menettävät lapsensa tavalla, jonka seurauksena naisen syyllisyys kasvaa surua suuremmaksi kuiluksi. Vahingollisen itsevarma psykiatrimies vaatii vaimoaan kohtaamaan pelkonsa metsän keskellä odottavassa Edenissä, entisen perheen lomamökillä johon naisen suurimmat pelot tuntemattomista syistä kiteytyvät. Metsän todellisuus on heijastava pinta, joka sekoittaa tulokkaiden painajaiset, himot ja totuudet kohtalokkaalla tavalla. Uskot ja estot karisevat kuin männyn neulaset. Vertauskuvallisesti pariskunnan eksistentialistinen trippi kulkee kohti ihmisyyden kantaolemusta, eläimellisyyttä. Uusi uskonteesi kuuluu: luonto on Saatanan kirkko.
Elokuvan nimi juurtuu itse paholaisen jälkikasvun lisäksi vastakristusten käsitteeseen, vääriin profeettoihin, joiden työ edustaa pakanuutta, harhaoppeja ja ääripäässään rehellisesti satanismia. Katsoja kavahtaa helposti tabulta kalskahtavaa sanaa käsittämättä minkälaisen väestötilastollisen siivun oletettavien antikristusten joukko valtaa meidän aikanamme. Eikö osakesalkun omistaja, joka kouluttaa poikaansa palvomaan suhdanteita, toimi antikristuksen maneerein? Onko tämä liioittelua, tai vaihtoehtoisesti milloin se viimeksi ei ole ollut? Antikristus sanana muistuttaa asetta, jolla tähdätty elämänkatsomus tai usko voidaan ampua säälimättömästi alas vääränä tai suorastaan tuhoisana. Friedrich Nietzsche kuvasi käsitteellä vasta-kristittyä, joka on vapautunut mädäntyneen valtauskonnon sidonnaisuudesta yli-ihmisen moraaliseen vapauteen. Hän osasi vihaisena ajattelijana häpäistä kristinuskon yhdellä sanan laukauksella. Trier tekee saman tiedon puulle.
’’Kaaos hallitsee’’, murahtaa elokuvassa omia sisuksiaan nakertava kettu. Elokuva on tulkinnallisuudeltaan kaikkiin ilmansuuntiin levittäytyvä ja muodoton, etsiville erilaisten merkitysten aarreaitta. Omassa kokemuksessani ainoa varmuus on ketun kahden sanan profetiassa, jota elokuva toteuttaa purkamalla kerros kerrokselta ihmisen järkeä kohti todellisuuden hallitsemattomuutta, hulluutta. Luonto esittäytyy täydellisen vaistonvaraisuuden kohtuna, jonka välittämisessä Trier käyttää yhä teologisempia viittauksia. Temaattinen suunta osoittaa kohti myyttistä alkutilaa, jossa ennen tiedon puusta haukkaamista ihminen, luonto, mies ja nainen olivat samaa elävää organismia. Antichristin kuva paratiisista on lehtometsän pimeys, jossa päähenkilöt harrastavat seksiä puun juurten välissä, vuosisatojen naistenmurhien uhrien keskellä. Lapsen kuoleman herättämä syyllisyys kasvaa metaforaksi naisen ihmiskunnalle langettamasta menetyksestä, naisesta suurena pahana. Aviomies toteaa ajatuksen hulluksi. Samalla luonto kuiskii kielellään totuutta, joka ei ole symboliikan ryteikkö vaan kirkas ääni.
Painajaiset ja karmivat väkivallanteot koettelevat paatuneintakin nykykatsojaa myyttisellä vetoavuudellaan. Nyt emme tarkastele teinikauhuelokuvien viihdeteurastusta tai pornografista väkivaltaa, jotka olemassaolollaan enteilevät nykyihmisen kiihtyvää tunnerappiota. Väkivalta valitsee ruumiinosansa kantamyyttien mukaan, ihmisen herkimmiltä alueilta, suoraan elämän syntysijoilta. Kastroiminen on paljon enemmän kuin vain inhottava ajatus, kyseessä on inhimillisen olemassaolon ytimeen tunkeutuminen. Kun väkivalta pureutuu pinnallisen silpomisen tuolle puolen, lihasta ihmisyyteen, se muuttuu henkiseksi. Tämä kahden maailman rajankäynti tekee Antichristista vihlovan kokemuksen. Tässä suhteessa Antichrist on elokuvana poikkeuksellinen, huomattavan lähellä kirjallisuuden ajoittain kyseenalaista vaikutusvoimaa. Sen maailmaan uppoutuminen edellyttää katsojalta huojumatonta keskittymistä ja eläytymiskykyä, jonka elokuva palkitsee pehmustamattomalla henkisellä murjonnalla. Katsoja, joka yrittää tulkintoineen väkisin saada elokuvasta älyllistä niskalenkkiä, säästyy suurimmilta murtumilta. Samalla hän menettää paljon kivun arvoista.
Omistuskirjoitus elokuvaohjaaja Andrei Tarkovskille on suuntaa antava sinetti Trierin uusimmassa. Antichristin väkivallan ja hiljaisuuden eteerisessä kauneudessa on paljon samaa kuin idän ohjaajajättiläisen parhaissa töissä. Se näyttää kesän elokuvatarjonnan rinnalla hölmöltä ja käsittämättömältä, juuri siksi huomioimisen arvoiselta. Antichrist kuuluu ilmiöihin, joiden käsittelyyn vaaditaan tiettyä mielenlaatua. Elokuvaa ei saa purettua kuin koodia, mistä tuloksena käteen jää vain kasa multaa. Elokuva on osattava elää ja sen jälkeen päästettävä menemään, kuin linja-auton ikkunasta vilahtava vuorimaisema. Se pieni ihmisryhmä, joka vielä rehellisesti lukee runoutta, hallitsee tämän taidon. Antichrist on tämän vuosikymmenen lopulle sopiva tilinpäätös, julma selonteko ihmisen tulo- ja menosuunnasta. Se saapuu varkain, tekee temppunsa ja on kuin ei olisi ollutkaan.
Orfeus ja Eurydike (tai varoittava esimerkki paatosprosentista teini-ikäisen proosatuopissa)
Pahanilmanlintu kiertää kehiä yläpuolella. Päiden katseet naulittuina lattian räkävanoihin, tuopin vuorovesien tahtiin ja liikkuviin jalkoihin, Lintu jää näkymättömäksi harpiksi.
Meidän liikkeemme tällä tanssilattialla tiedetään. Radat satavat yläpuolelta. Syyskuun mätä tuuli pyyhkii sanomalehden rippeet katoilla ja rautatiekiskoilla. Radat antavat sille suunnan.
Me olemme myrskyn silmässä, on halvaannuttavan hiljaista ennen romahdusta. Tunnet saman janon kuin minäkin, saman selkärankaan pesiytyvän sairauden. Huomaat sen kun katsot minua etkä muista lausetta joka viimeksi sai sinut huokaisemaan. Thanatos istuu nurkassa, sanomalehden suojassa mittaa absinttipikaria.
Käyt koreasti lattian halki, katson sinua aina pelurin kierre suupielessä. Se on sinulle hymy. Mene vain. Pitkät mustat hiuksesi hyväilevät lattiaa, aaltoilevat ohittavan vieraan ilmavirrassa. Musiikkisi loittonee. Jään tänne odottamaan tapahtumia, kiinteitä katseita. Ihmisiä illanvietossa. Uuden tarjoilun ratoja.
Jumalan kone. Risteilemme tuntemattomassa yhtälössä, se on täydellinen sillä siitä ei tiedä. Rakenteet järjestäytyvät pian uudestaan. Näen sen kuin syöksykierteessä laskeutuvan valtavan linnun, sekunteja ennen törmäystä.
Seinät värisevät. Valo häikäisee tarjoilijaa. Portaat laskeutuvat kadunkulman kujaportista alas tähän tyrmään, joka toinen liukastuu ja kierii tiensä alas. Kukin surullinen kunnes surullisempi suree ohi.
En uskalla nojata penkkiini. Elantoni on selkärangassani. Kannan huiluani sidottuna selkään, kuin asetta. Halusin löytää nahkahihnan, sellaisen preussisotilaiden käsin rei’itetyn nauhan, josta yhä haistaa kiillokkeen ja ruudin jäänteet.
Etsin vaeltaessani ympäri maailmaa, soitellessani kaduilla päivisin ja huijatessani hailuolissa iltaisin. Soitin heittääkseni verkon naisille, joiden taskurahoista kokosin junalippua. Kannan vielä päällysvaatteissani koreiden kimonojen parfyymeja. Tuoksut sikiävät ilmaan aina suudellessasi.
Varjosi on kadonnut huoneesta, lähdit kenties lopullisesti. Istun laiskana, kasvot pöydällä. Pitäisi nousta, etsiä. Haluaisin sinut takaisin. Varjot keinuttavat tanssirinkiä.
Sen hihnan etsintä maksoi minulle lopulta paluulippuni Siperian junassa. Halusin eroon kotelosta, joka oli kastunut ajelehtiessani Myanmarin rannikolla bambulautalla. Se painoi, haisi ja sitä yritettiin varastaa. Nukuin sitä syleillen, se naulasi minut maahan. Kerran ehdin raahautua monta metriä ennen kuin nälkäinen samoalainen korttihai luovutti. Lopulta kudoin hihnan irtileikatusta maihinnousuköydestä. Tämä sivupolku leikkasi meidät törmäyskurssille.
Puhalsin Elgarin Opus 85:n hintelää sovitusta, kuluneilla polvillani kulutetun kaupungin sillankupeessa. Sinä saavuit surullisena, pedon silmät ahmien muukalaisen ohrankultaista partaa. Kasvoillasi raskas salama, kätesi vihreät raatelijan kynnet, antaen jalalla tahtia. Minä, joka riuduin vapaudessa, olin sen vaimenneen kappaleen lopussa omistettu. Mietin nopeinta laivaa johon sinut kantaa.
Olen vihainen, sinä otit minut, nostit selkääsi ja luulet jättäväsi tällä tavalla. Emme voi erota tämän matkan jälkeen, etkö muista, Kronos on vihkinyt meidät menneelle ja tulevalle. Me yhdessä astumme ulos ajan virrasta. Yksin putoamme naamat edellä pimeisiin loukkoihimme. Nousen pystyyn, riisun huilun selästäni. Kaavin vellovia varjoja, sinä helähdät pimeissä kerroksissa. Kaivan syvemmälle, syvemmälle. Katakombin käytävät täyttyvät humaltuvista, nauravista, huutavista. Kantavatko jalat? Otan tukea pitkästä päällystakista, hän ei pidä. Nyrkki kaivautuu valmiiksi löysään leukaan. Hengitän syvään ja nousen lattialta kummallisen ylpeänä.
Heidän katseensa tunnistavat Suuren Soittajan. He haluavat työntää jalan eteen, nähdä minun kierivän. Viha on heidän sokeutensa moottori. He eivät ymmärrä, heidän kärsimyksensä tekee luistani onttoja. Musiikki on koneiston lävistävää kauneutta, he haluavat kaataa uhrivuohen verta korviinsa. En halua nähdä sinua yhtenä heistä.
Huoneen perällä kiiltää ovaalin muotoinen syvennys, reunustettu kynttilöillä ja tiimalaseilla. Kummallinen ilmavirta tupakansavun hapettomassa tyrmässä. Tempoilee ja laskee syvennykseen.
Käteni väsyvät, valuvat kyljille. Viimeinen ryhmä hullunkurisia kasvoja tiellä. Tönin, kaivan, revin nähdäkseni perille. Syvennyksessä liikahtaa, tummien kääröjen kietoutuma vaihtaa asentoa. Koneiston ruoste puristuu ilmaan limaisten kurkkujen hengähdyksinä.
Ilma virtaa avoimeen huutoosi. Öljylamppu heilahtaa suuntaasi. Vihreät silmät lukkiutuneet kauhuun. Makaat Thanatoksen kahdella polvella, kädet hervottomina ilmassa. Voin kuulla pedon hidastuvan sydämesi kohmeen, ajattelen sinua ja askelrytmejä yhteisellä polulla. Rytmit hidastuvat, hengityksesi kapenee. Selkäni painuu kumaraan. Aika ja paikka hämärtyvät ympärillänne.
Thanatos ei puhu, hänen ei ole vastuu. Kuten käärme, hän ei saata estää itseään upottamatta myrkkyneulaansa saalistajan lihaan. Nousit varjoinesi hänen ylleen, tietämättä kuinka hiillos yhä kytee. Thanatos on elävä luoti, joka hitaasti rei’ittää suutelijansa. Hän haluaa elämää, suree retkiensä päässä kohtalon uhreja. Sinä Riivaaja et päästä hänestä irti. Kuolemallasi langetat ylleni elinikäisen levottomuuden.
Minulla on roolini, jota toteutan orjan sokeudella ja notkeudella. Se on minun enemmän kuin maa jolla seison tai junalippu taskussani. Ratani kulkee kohti tyrmän kierreportaita. En tiedä mitä haluan tehdä, paeta? Jalkani käyvät omaa tahtiaan, en ymmärrä miksi sinä jäät niin kauas taakse. Ihmiset ovat lakanneet huutamasta, katsovat käyntiäni. Kummallisen ontuvaa. Vuosien kovertaman luuston nykimistä. Tiedän, tiedän, ilman sinua olen rampa vapaudessani.
Kierreportailla nousen kolme askelmaa kunnes seison päiden yläpuolella. Nyrkissäni puristunut huilu vapautuu ilmakiertoon, nostan pään huulilleni. Puhallan pois tupakansavun ja pärskähdykset, puhallan musiikkia joka katoaa sisälle kuoleviin keuhkoihisi. Rakenteiden musiikkia, joka murtuu yössä. Oktaavissa liekki puhaltaa taivaan yli. Mantereet supistuvat kuoleman kourissa. Sitten valo, joka laskeutuu mustan Linnun sulissa. Hän taittaa sulkansa, laskostaa valonsa päällystakin sisään ja kävelee katua eteenpäin.
Suljen suuni ja astun alas. Väkijoukon tummaan harsoon aukeaa repeämä, he astuvat taaksepäin muodostaen käytävän. Repeämän suulla sinä seisot kalpeana, valmiina syöksymään ja repimään minut onnen riekaleiksi. Myrkky vuotaa sinusta, valuu tummina vanoina olkapäille ja säärille. Tule tänne, seuraa, toistamme näytelmän toisessa paikassa, toisessa juottolassa näyttelemme paremmin. Hitaasti opimme tämän leikin merkityksen, opimme löytämään lauseet jotka saavat meidät huokaamaan. Sinä kävelet minua kohti, peräännyn kuin koiranruokkija. Älä katso taaksesi.
Mutta romahdus tulee varkain. Ilmavirrat seisahtuvat, aika hukkuu virtaansa. Lintu on tyrmässä. Se laskeutuu kierreportaita, ripotellen kellastuneita sulkiaan ritilöille. Se ei puhu, ei paljasta kasvojaan. Kun sen koukut koskettavat yhteistä kivilattiaa, tapahtuu roolinmuutos, rakenteiden täydellinen hajaantuminen ja uudelleenjärjestäytyminen. Me emme tunnista toisiamme, tarinamme ovat erilaiset. Aivan kuin voisin yhä muistaa sinut silloin, kuin muistaisin nämä leikit kun hetken päästä elämme eri ulottuvuuksissa. Haluaisin etsiä sinut uudelleen. Ei, se on vain kuvittelua. Odotamme Linnun laskeutumista, pohtien mitä teimme väärin.
Meidän liikkeemme tällä tanssilattialla tiedetään. Radat satavat yläpuolelta. Syyskuun mätä tuuli pyyhkii sanomalehden rippeet katoilla ja rautatiekiskoilla. Radat antavat sille suunnan.
Me olemme myrskyn silmässä, on halvaannuttavan hiljaista ennen romahdusta. Tunnet saman janon kuin minäkin, saman selkärankaan pesiytyvän sairauden. Huomaat sen kun katsot minua etkä muista lausetta joka viimeksi sai sinut huokaisemaan. Thanatos istuu nurkassa, sanomalehden suojassa mittaa absinttipikaria.
Käyt koreasti lattian halki, katson sinua aina pelurin kierre suupielessä. Se on sinulle hymy. Mene vain. Pitkät mustat hiuksesi hyväilevät lattiaa, aaltoilevat ohittavan vieraan ilmavirrassa. Musiikkisi loittonee. Jään tänne odottamaan tapahtumia, kiinteitä katseita. Ihmisiä illanvietossa. Uuden tarjoilun ratoja.
Jumalan kone. Risteilemme tuntemattomassa yhtälössä, se on täydellinen sillä siitä ei tiedä. Rakenteet järjestäytyvät pian uudestaan. Näen sen kuin syöksykierteessä laskeutuvan valtavan linnun, sekunteja ennen törmäystä.
Seinät värisevät. Valo häikäisee tarjoilijaa. Portaat laskeutuvat kadunkulman kujaportista alas tähän tyrmään, joka toinen liukastuu ja kierii tiensä alas. Kukin surullinen kunnes surullisempi suree ohi.
En uskalla nojata penkkiini. Elantoni on selkärangassani. Kannan huiluani sidottuna selkään, kuin asetta. Halusin löytää nahkahihnan, sellaisen preussisotilaiden käsin rei’itetyn nauhan, josta yhä haistaa kiillokkeen ja ruudin jäänteet.
Etsin vaeltaessani ympäri maailmaa, soitellessani kaduilla päivisin ja huijatessani hailuolissa iltaisin. Soitin heittääkseni verkon naisille, joiden taskurahoista kokosin junalippua. Kannan vielä päällysvaatteissani koreiden kimonojen parfyymeja. Tuoksut sikiävät ilmaan aina suudellessasi.
Varjosi on kadonnut huoneesta, lähdit kenties lopullisesti. Istun laiskana, kasvot pöydällä. Pitäisi nousta, etsiä. Haluaisin sinut takaisin. Varjot keinuttavat tanssirinkiä.
Sen hihnan etsintä maksoi minulle lopulta paluulippuni Siperian junassa. Halusin eroon kotelosta, joka oli kastunut ajelehtiessani Myanmarin rannikolla bambulautalla. Se painoi, haisi ja sitä yritettiin varastaa. Nukuin sitä syleillen, se naulasi minut maahan. Kerran ehdin raahautua monta metriä ennen kuin nälkäinen samoalainen korttihai luovutti. Lopulta kudoin hihnan irtileikatusta maihinnousuköydestä. Tämä sivupolku leikkasi meidät törmäyskurssille.
Puhalsin Elgarin Opus 85:n hintelää sovitusta, kuluneilla polvillani kulutetun kaupungin sillankupeessa. Sinä saavuit surullisena, pedon silmät ahmien muukalaisen ohrankultaista partaa. Kasvoillasi raskas salama, kätesi vihreät raatelijan kynnet, antaen jalalla tahtia. Minä, joka riuduin vapaudessa, olin sen vaimenneen kappaleen lopussa omistettu. Mietin nopeinta laivaa johon sinut kantaa.
Olen vihainen, sinä otit minut, nostit selkääsi ja luulet jättäväsi tällä tavalla. Emme voi erota tämän matkan jälkeen, etkö muista, Kronos on vihkinyt meidät menneelle ja tulevalle. Me yhdessä astumme ulos ajan virrasta. Yksin putoamme naamat edellä pimeisiin loukkoihimme. Nousen pystyyn, riisun huilun selästäni. Kaavin vellovia varjoja, sinä helähdät pimeissä kerroksissa. Kaivan syvemmälle, syvemmälle. Katakombin käytävät täyttyvät humaltuvista, nauravista, huutavista. Kantavatko jalat? Otan tukea pitkästä päällystakista, hän ei pidä. Nyrkki kaivautuu valmiiksi löysään leukaan. Hengitän syvään ja nousen lattialta kummallisen ylpeänä.
Heidän katseensa tunnistavat Suuren Soittajan. He haluavat työntää jalan eteen, nähdä minun kierivän. Viha on heidän sokeutensa moottori. He eivät ymmärrä, heidän kärsimyksensä tekee luistani onttoja. Musiikki on koneiston lävistävää kauneutta, he haluavat kaataa uhrivuohen verta korviinsa. En halua nähdä sinua yhtenä heistä.
Huoneen perällä kiiltää ovaalin muotoinen syvennys, reunustettu kynttilöillä ja tiimalaseilla. Kummallinen ilmavirta tupakansavun hapettomassa tyrmässä. Tempoilee ja laskee syvennykseen.
Käteni väsyvät, valuvat kyljille. Viimeinen ryhmä hullunkurisia kasvoja tiellä. Tönin, kaivan, revin nähdäkseni perille. Syvennyksessä liikahtaa, tummien kääröjen kietoutuma vaihtaa asentoa. Koneiston ruoste puristuu ilmaan limaisten kurkkujen hengähdyksinä.
Ilma virtaa avoimeen huutoosi. Öljylamppu heilahtaa suuntaasi. Vihreät silmät lukkiutuneet kauhuun. Makaat Thanatoksen kahdella polvella, kädet hervottomina ilmassa. Voin kuulla pedon hidastuvan sydämesi kohmeen, ajattelen sinua ja askelrytmejä yhteisellä polulla. Rytmit hidastuvat, hengityksesi kapenee. Selkäni painuu kumaraan. Aika ja paikka hämärtyvät ympärillänne.
Thanatos ei puhu, hänen ei ole vastuu. Kuten käärme, hän ei saata estää itseään upottamatta myrkkyneulaansa saalistajan lihaan. Nousit varjoinesi hänen ylleen, tietämättä kuinka hiillos yhä kytee. Thanatos on elävä luoti, joka hitaasti rei’ittää suutelijansa. Hän haluaa elämää, suree retkiensä päässä kohtalon uhreja. Sinä Riivaaja et päästä hänestä irti. Kuolemallasi langetat ylleni elinikäisen levottomuuden.
Minulla on roolini, jota toteutan orjan sokeudella ja notkeudella. Se on minun enemmän kuin maa jolla seison tai junalippu taskussani. Ratani kulkee kohti tyrmän kierreportaita. En tiedä mitä haluan tehdä, paeta? Jalkani käyvät omaa tahtiaan, en ymmärrä miksi sinä jäät niin kauas taakse. Ihmiset ovat lakanneet huutamasta, katsovat käyntiäni. Kummallisen ontuvaa. Vuosien kovertaman luuston nykimistä. Tiedän, tiedän, ilman sinua olen rampa vapaudessani.
Kierreportailla nousen kolme askelmaa kunnes seison päiden yläpuolella. Nyrkissäni puristunut huilu vapautuu ilmakiertoon, nostan pään huulilleni. Puhallan pois tupakansavun ja pärskähdykset, puhallan musiikkia joka katoaa sisälle kuoleviin keuhkoihisi. Rakenteiden musiikkia, joka murtuu yössä. Oktaavissa liekki puhaltaa taivaan yli. Mantereet supistuvat kuoleman kourissa. Sitten valo, joka laskeutuu mustan Linnun sulissa. Hän taittaa sulkansa, laskostaa valonsa päällystakin sisään ja kävelee katua eteenpäin.
Suljen suuni ja astun alas. Väkijoukon tummaan harsoon aukeaa repeämä, he astuvat taaksepäin muodostaen käytävän. Repeämän suulla sinä seisot kalpeana, valmiina syöksymään ja repimään minut onnen riekaleiksi. Myrkky vuotaa sinusta, valuu tummina vanoina olkapäille ja säärille. Tule tänne, seuraa, toistamme näytelmän toisessa paikassa, toisessa juottolassa näyttelemme paremmin. Hitaasti opimme tämän leikin merkityksen, opimme löytämään lauseet jotka saavat meidät huokaamaan. Sinä kävelet minua kohti, peräännyn kuin koiranruokkija. Älä katso taaksesi.
Mutta romahdus tulee varkain. Ilmavirrat seisahtuvat, aika hukkuu virtaansa. Lintu on tyrmässä. Se laskeutuu kierreportaita, ripotellen kellastuneita sulkiaan ritilöille. Se ei puhu, ei paljasta kasvojaan. Kun sen koukut koskettavat yhteistä kivilattiaa, tapahtuu roolinmuutos, rakenteiden täydellinen hajaantuminen ja uudelleenjärjestäytyminen. Me emme tunnista toisiamme, tarinamme ovat erilaiset. Aivan kuin voisin yhä muistaa sinut silloin, kuin muistaisin nämä leikit kun hetken päästä elämme eri ulottuvuuksissa. Haluaisin etsiä sinut uudelleen. Ei, se on vain kuvittelua. Odotamme Linnun laskeutumista, pohtien mitä teimme väärin.
Vanha kunnon V (KS, 2011)
Tiedän, ei ole muodikasta siteerata historiallisia merkkihenkilöitä. Eikä varsinkaan klassikkofilosofeja. Suoraan sanottuna se osoittaa ylimielisyyttä, antiikissa hybristä, keskenkasvuisuutta, pätemisen tarvetta ja oman sanoman hataruutta. Sille on katukielessä oma ilmauksensa, namedropping. Kuitenkin, kaiken häpeän uhalla droppaan namen: Nietzsche. Nietzsche oli aikansa akateeminen Äijä. Nykyaikana hänet lakaistaisiin yliopiston laitimmaiseen tutkijanhuoneeseen ja ovi kammettaisiin tuolilla. Nietzsche taisteli yksin kaikkia vastaan, huomattavasti väkevämmin kuin oppi-isänsä Schopenhauer. Nietzsche sanoi että yksilönä ihminen on voimakas mutta yhteiskunta tekee lajista ajan kuluessa tyhmän, laiskan ja saamattoman, eikä tällä kehityksellä ole, kuten ei kuumudellakaan, ylärajaa. Hän julisti näin 1800-luvun lopulla. Mielestäni, mitä nyt katson hitusenkin tarkkaavaisemmin kaikkea mikä liikkuu ja elää, hän oli oikeassa. Tähän visioon ei toisaalta tarvittu neroa, sillä merkit ovat olleet hyvin kauan ilmassa. Tosiaankin, massakulttuuri on tehnyt ihmisestä sietämättömän Typerän, Laiskan ja Saamattoman. TLS on lyhenne syöpäsolujen hajoamisesta seuraavista jälkisairauksista. Epäilemättä jotain maksetaan jostain. Ihmiskunta on krapulassa mutta missä oli humala?
En malta olla arvostelematta, sillä arvostelu on helppoa. Politiikka on vitsi. Poikkeusyksilöt ovat yhä harvemmassa. Merkitsevää taidetta on yhä vaikeampi löytää. Sekä yhteiskunnan alimmalta että ylimmältä portaalta löytyy runsaasti ihmisiä jotka todella vihaavat maailmaa niin rehellisen täydellisesti että mieluummin tappavat itsensä kuin elävät siinä. Kuten sanotaan, kuolema yhdistää luokat. Arvostelu on helppoa, entä ratkaisu? En todellakaan tiedä. Mutta sen tiedän että Nietzsche taisi ihmiskunnan sijaan puhua länsimaisesta ihmisestä, ainoasta eläimestä joka todellakin pystyy kyllästymään niin pahasti että se on lopetettava. Välillä kuulen uutisia, jotka antavat minulle toivoa. Esimerkkinä lähipäivien tapahtumat Egyptissä, jossa kansannousu ei ilmeisesti merkitse muutamaa palelevaa hippiä kaljalla eduskuntatalon edessä. VALLANKUMOUS. Kuvat, joita olen konfliktista todistanut, kertovat kyseessä olevan pikemminkin taistelu, joka yhdistää jokaisen talon, jokaisen asunnon ja jopa jokaisen suojakodin. Olla puolesta tai vastaan, miten vain kunhan ottaa kannan eikä jätä yksinäistä oppositioryhmää värisemään autoritäärisen väkivaltakoneiston eteen. Kyseessä on taistelu, joka tuo hävittäjäkoneita pääkaupungin taivaalle kuin Jumalan sormen. Valitettavaa kuin sekin määrä on, kuvien rajuudesta päätellen olen hämmästynyt että kuolonmittari on pitäytynyt vain reilussa sadassa.
Egypti on yksi hitaasti mutta varmasti länsimaistuvista arabivaltioista, jossa massakulttuuri todennäköisesti uppoaa kuin häkä, samoin demokraattinen pölypuhe joka ei merkitse kansan arjessa muuta kuin ideologista heroiinia. Siksi egyptiläiset luultavasti ymmärtävät minkä takia meilläpäin ei tuolla tavalla ole tapana pitää meteliä, liioitella, kiukutella pikkujutuista. Meilläpäin ei useinkaan ole polttavaa syytä kansannousuun, mikä on hyvä syy ja samoin syy joka selittää vain jäävuoren huipun. Ei ole vaikea kuvitella Kairon tapahtumiin liittyvän tietynlaista puhdistumisriittiä, länsimaisen passiivisuuden tuulettamista ja oman identiteetin vahvistumista. Aidossa, itsensä tunnistavassa ja hyväksyvässä kansassa identiteetti ja riemu purkautuu kuten se on purkautunut ihmisissä tuhansia vuosia ennen Nietzschen herätystä: avoimena vastustuksena ja taisteluna. On kenties turhan poleemista väittää karnevalistisen juhlan kietoutuvan kansannousuun, sillä kuvat eivät kerro nautinnosta: harva sietää värähtämättä avointa kärsimystä, olivatpa uhrit omaisia tai ventovieraita. Toisaalta karnevaalin ideologia, yhteiskunnallisten tapojen, roolien ja luokkien katoaminen rajatuksi ajaksi, on läsnä tämän hetken Kairossa. Ei ole rikkaita, virkamiehiä, köyhiä, eikä varsinkaan poliisia, joita paikalliset ovat yllättäneet vandalismista ja ryöstelyistä. On vain puhtaiden, taistelun yhdistämien ihmisten kaupunki, länsimaisen apatian täysi vastakohta, joka tapahtumana asettaa niin sanotusti parempiosaisen lännen naurunalaiseksi. Kairon kaoottisilla kaduilla elää tällä hetkellä yhteiskunnan muoto, tai muodottomuus, jossa ihminen on jälleen viidakossa, puhtaassa vaarassa, puhtaassa vapaudessa, puhtaassa ekstaasissa. Tätä on täysi anarkia. Mutta kuten kaikki nautinnot, se ei voi kestää ikuisesti, vain rajatun ajan. Siinä piilee sen taika.
En malta olla arvostelematta, sillä arvostelu on helppoa. Politiikka on vitsi. Poikkeusyksilöt ovat yhä harvemmassa. Merkitsevää taidetta on yhä vaikeampi löytää. Sekä yhteiskunnan alimmalta että ylimmältä portaalta löytyy runsaasti ihmisiä jotka todella vihaavat maailmaa niin rehellisen täydellisesti että mieluummin tappavat itsensä kuin elävät siinä. Kuten sanotaan, kuolema yhdistää luokat. Arvostelu on helppoa, entä ratkaisu? En todellakaan tiedä. Mutta sen tiedän että Nietzsche taisi ihmiskunnan sijaan puhua länsimaisesta ihmisestä, ainoasta eläimestä joka todellakin pystyy kyllästymään niin pahasti että se on lopetettava. Välillä kuulen uutisia, jotka antavat minulle toivoa. Esimerkkinä lähipäivien tapahtumat Egyptissä, jossa kansannousu ei ilmeisesti merkitse muutamaa palelevaa hippiä kaljalla eduskuntatalon edessä. VALLANKUMOUS. Kuvat, joita olen konfliktista todistanut, kertovat kyseessä olevan pikemminkin taistelu, joka yhdistää jokaisen talon, jokaisen asunnon ja jopa jokaisen suojakodin. Olla puolesta tai vastaan, miten vain kunhan ottaa kannan eikä jätä yksinäistä oppositioryhmää värisemään autoritäärisen väkivaltakoneiston eteen. Kyseessä on taistelu, joka tuo hävittäjäkoneita pääkaupungin taivaalle kuin Jumalan sormen. Valitettavaa kuin sekin määrä on, kuvien rajuudesta päätellen olen hämmästynyt että kuolonmittari on pitäytynyt vain reilussa sadassa.
Egypti on yksi hitaasti mutta varmasti länsimaistuvista arabivaltioista, jossa massakulttuuri todennäköisesti uppoaa kuin häkä, samoin demokraattinen pölypuhe joka ei merkitse kansan arjessa muuta kuin ideologista heroiinia. Siksi egyptiläiset luultavasti ymmärtävät minkä takia meilläpäin ei tuolla tavalla ole tapana pitää meteliä, liioitella, kiukutella pikkujutuista. Meilläpäin ei useinkaan ole polttavaa syytä kansannousuun, mikä on hyvä syy ja samoin syy joka selittää vain jäävuoren huipun. Ei ole vaikea kuvitella Kairon tapahtumiin liittyvän tietynlaista puhdistumisriittiä, länsimaisen passiivisuuden tuulettamista ja oman identiteetin vahvistumista. Aidossa, itsensä tunnistavassa ja hyväksyvässä kansassa identiteetti ja riemu purkautuu kuten se on purkautunut ihmisissä tuhansia vuosia ennen Nietzschen herätystä: avoimena vastustuksena ja taisteluna. On kenties turhan poleemista väittää karnevalistisen juhlan kietoutuvan kansannousuun, sillä kuvat eivät kerro nautinnosta: harva sietää värähtämättä avointa kärsimystä, olivatpa uhrit omaisia tai ventovieraita. Toisaalta karnevaalin ideologia, yhteiskunnallisten tapojen, roolien ja luokkien katoaminen rajatuksi ajaksi, on läsnä tämän hetken Kairossa. Ei ole rikkaita, virkamiehiä, köyhiä, eikä varsinkaan poliisia, joita paikalliset ovat yllättäneet vandalismista ja ryöstelyistä. On vain puhtaiden, taistelun yhdistämien ihmisten kaupunki, länsimaisen apatian täysi vastakohta, joka tapahtumana asettaa niin sanotusti parempiosaisen lännen naurunalaiseksi. Kairon kaoottisilla kaduilla elää tällä hetkellä yhteiskunnan muoto, tai muodottomuus, jossa ihminen on jälleen viidakossa, puhtaassa vaarassa, puhtaassa vapaudessa, puhtaassa ekstaasissa. Tätä on täysi anarkia. Mutta kuten kaikki nautinnot, se ei voi kestää ikuisesti, vain rajatun ajan. Siinä piilee sen taika.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
