Antichrist (Satyyri 2009)

Lehtometsän happi painaa kuvan keskiössä kävelevän naisen raajoja, hidastaen askelen muistuttamaan merenpohjassa kävelyä. Luonto elää hitaassa kohtauksessa elottomasti, se muuttuu heijastavaksi pinnaksi kaikelle mitä sen sisälle uppoutunut ajattelee ja tuntee. Purossa peilikuva, kallion onkaloista palautuu ääni. Valkoisessa hameessa astuva nainen elää pimeän tiheikön keskellä aavemaisen uhkaavana, samalla kutsuvana kuin on ihmisääni toivottomasti eksyneelle. Luonnon edustama kaaos on saatanallinen kauneus, jossa puu nousee suorana vain taipuakseen näkökentän reunalla kumaraan. Äänettömässä luonnossa harhaileminen on uhkapeliä, jossa täytyy ottaa riski hohtavan olennon suhteen: kirkkaus on pelastus pimeydeltä, kristus tai vaihtoehtoisesti pimeyden silmä, antikristus.

Lars von Trierin uusin, parjauksen ja pahennuksen kautta ennätysvauhtia kulttiasemaan nostettu elokuva Antichrist on vaikea elokuva, ilmeisesti vaikeampi kuin edes paatunein filmikuluttaja voisi hyväksyä. Tästä huolimatta se on tapaus, jonka luonne herättää katsojansa ensimmäisessä kivun vaihteessa kyseenalaistuksia. Onko Antichrist ’’tekotaiteellisen paskan’’ viimeinen, huopatussilla rustattu hajuviiva vai vuosikymmenen paras elokuva? Kädestä suuhun elävien arvostelijoiden ja saarnaavien kulttuuri-ihmisten ristitulesta astun sivummalle, sillä kaikki tämä on väsyttävää ja elokuvan kannalta merkityksetöntä suunpieksäntää. Irrallaan taustoistaan filmikuluttajan on huomattava impotenssinsa Antichristin suhteen juurikin siksi että elokuva ei ole käsin tartuttava, kulutettava tuote. Sitä ei voi pyöritellä käsissään kuin rubikin kuutiota, kiillottaa nenäliinalla ja heijastella tahroja. Elokuva ei ole zodiakkikoodi niin kuin se on elettävä todellisuus, filmikelaan pakattuna.

Antichrist on valitettavasti ilmiö, jonka kantaolemus on populistinen: skandaali on lihan ja veren intohimolla juokseva myyntitapahtuma vailla vertaa. Vaatimattomuus, nöyrä hiljaiselo Itä-Suomen laulumailla ei ole se julkisuuden vakiohattu, jota Trier on hakenut elämällään ja työllään. Kaiken mitä tapahtuu on tapahduttava uuden maailmankaikkeuden elonrääkäisyllä, ohjaajan on yli-ihmisen ylevyydessä puhuttava kuin uuden todellisuuden rähjäävä profeetta. Yleisö käänsi tällaiselle julkisuudelle selkänsä jo William Blaken Englannissa ja aivan erityisesti meidän aikanamme. Ohjaajaa kohti on syljeskelty, elokuvaa boikotoitu, Cannesin elokuvafestivaaleilla ihmiset osoittivat avoimesti vihaansa kävelemällä ulos ja päästelemällä alkukantaisia vihantäytteisiä huudahduksia. Huutelijat tuskin ymmärsivät kuinka lähelle elokuvan olemuksen ydintä he taantuivat käytöksellään. Lars von Trier varmasti myhäilee itsekseen, olettaen että hän enää pitää itseään minkäänlaisessa kosketuksessa vapaaksi päästämäänsä ilmiöön. Klassinen taiteilija tarvitsee maniaa sekä punaisen viitan, joka hohtaa vallankumouksen julistuksena kilometrien päähän. Elokuvan ei tarvitse tästä välittää.

Antichrist on lahjakas lapsi, jolle ei sopisi kuunnella sokeiden vanhempiensa riitelyä, onko tuossa nyt tyttö vai poika ja mitä se soittaa, rumpuja vai selloa? Antichrist ei ole taideteos, jonka täytyisi millään tasolla riippua taustallaan kiskottavista langoista. Pyrin ennen lipunostoa muuttamaan langat näkymättömiksi ja houkuttelemaan elokuvaa mukaani tästä amfiteatterin pyörityksestä sellaiseen olotilaan, jossa sen sisälle on mahdollista nähdä kuin kirkkaan pinnan läpi. Onnistuin, ja lähes kadun moukanrohkeutta. Antichrist on kammottava elokuva, suorastaan hyvän ja huonon tuolla puolen. ’’Tämä on ainoa todellinen kauhuelokuva’’, eräs arvostelija totesi osuvasti.




Kärsimyksen jalostavuudesta

Elokuvan tarinassa nimettömät mies ja vaimo menettävät lapsensa tavalla, jonka seurauksena naisen syyllisyys kasvaa surua suuremmaksi kuiluksi. Vahingollisen itsevarma psykiatrimies vaatii vaimoaan kohtaamaan pelkonsa metsän keskellä odottavassa Edenissä, entisen perheen lomamökillä johon naisen suurimmat pelot tuntemattomista syistä kiteytyvät. Metsän todellisuus on heijastava pinta, joka sekoittaa tulokkaiden painajaiset, himot ja totuudet kohtalokkaalla tavalla. Uskot ja estot karisevat kuin männyn neulaset. Vertauskuvallisesti pariskunnan eksistentialistinen trippi kulkee kohti ihmisyyden kantaolemusta, eläimellisyyttä. Uusi uskonteesi kuuluu: luonto on Saatanan kirkko.

Elokuvan nimi juurtuu itse paholaisen jälkikasvun lisäksi vastakristusten käsitteeseen, vääriin profeettoihin, joiden työ edustaa pakanuutta, harhaoppeja ja ääripäässään rehellisesti satanismia. Katsoja kavahtaa helposti tabulta kalskahtavaa sanaa käsittämättä minkälaisen väestötilastollisen siivun oletettavien antikristusten joukko valtaa meidän aikanamme. Eikö osakesalkun omistaja, joka kouluttaa poikaansa palvomaan suhdanteita, toimi antikristuksen maneerein? Onko tämä liioittelua, tai vaihtoehtoisesti milloin se viimeksi ei ole ollut? Antikristus sanana muistuttaa asetta, jolla tähdätty elämänkatsomus tai usko voidaan ampua säälimättömästi alas vääränä tai suorastaan tuhoisana. Friedrich Nietzsche kuvasi käsitteellä vasta-kristittyä, joka on vapautunut mädäntyneen valtauskonnon sidonnaisuudesta yli-ihmisen moraaliseen vapauteen. Hän osasi vihaisena ajattelijana häpäistä kristinuskon yhdellä sanan laukauksella. Trier tekee saman tiedon puulle.

’’Kaaos hallitsee’’, murahtaa elokuvassa omia sisuksiaan nakertava kettu. Elokuva on tulkinnallisuudeltaan kaikkiin ilmansuuntiin levittäytyvä ja muodoton, etsiville erilaisten merkitysten aarreaitta. Omassa kokemuksessani ainoa varmuus on ketun kahden sanan profetiassa, jota elokuva toteuttaa purkamalla kerros kerrokselta ihmisen järkeä kohti todellisuuden hallitsemattomuutta, hulluutta. Luonto esittäytyy täydellisen vaistonvaraisuuden kohtuna, jonka välittämisessä Trier käyttää yhä teologisempia viittauksia. Temaattinen suunta osoittaa kohti myyttistä alkutilaa, jossa ennen tiedon puusta haukkaamista ihminen, luonto, mies ja nainen olivat samaa elävää organismia. Antichristin kuva paratiisista on lehtometsän pimeys, jossa päähenkilöt harrastavat seksiä puun juurten välissä, vuosisatojen naistenmurhien uhrien keskellä. Lapsen kuoleman herättämä syyllisyys kasvaa metaforaksi naisen ihmiskunnalle langettamasta menetyksestä, naisesta suurena pahana. Aviomies toteaa ajatuksen hulluksi. Samalla luonto kuiskii kielellään totuutta, joka ei ole symboliikan ryteikkö vaan kirkas ääni.

Painajaiset ja karmivat väkivallanteot koettelevat paatuneintakin nykykatsojaa myyttisellä vetoavuudellaan. Nyt emme tarkastele teinikauhuelokuvien viihdeteurastusta tai pornografista väkivaltaa, jotka olemassaolollaan enteilevät nykyihmisen kiihtyvää tunnerappiota. Väkivalta valitsee ruumiinosansa kantamyyttien mukaan, ihmisen herkimmiltä alueilta, suoraan elämän syntysijoilta. Kastroiminen on paljon enemmän kuin vain inhottava ajatus, kyseessä on inhimillisen olemassaolon ytimeen tunkeutuminen. Kun väkivalta pureutuu pinnallisen silpomisen tuolle puolen, lihasta ihmisyyteen, se muuttuu henkiseksi. Tämä kahden maailman rajankäynti tekee Antichristista vihlovan kokemuksen. Tässä suhteessa Antichrist on elokuvana poikkeuksellinen, huomattavan lähellä kirjallisuuden ajoittain kyseenalaista vaikutusvoimaa. Sen maailmaan uppoutuminen edellyttää katsojalta huojumatonta keskittymistä ja eläytymiskykyä, jonka elokuva palkitsee pehmustamattomalla henkisellä murjonnalla. Katsoja, joka yrittää tulkintoineen väkisin saada elokuvasta älyllistä niskalenkkiä, säästyy suurimmilta murtumilta. Samalla hän menettää paljon kivun arvoista.

Omistuskirjoitus elokuvaohjaaja Andrei Tarkovskille on suuntaa antava sinetti Trierin uusimmassa. Antichristin väkivallan ja hiljaisuuden eteerisessä kauneudessa on paljon samaa kuin idän ohjaajajättiläisen parhaissa töissä. Se näyttää kesän elokuvatarjonnan rinnalla hölmöltä ja käsittämättömältä, juuri siksi huomioimisen arvoiselta. Antichrist kuuluu ilmiöihin, joiden käsittelyyn vaaditaan tiettyä mielenlaatua. Elokuvaa ei saa purettua kuin koodia, mistä tuloksena käteen jää vain kasa multaa. Elokuva on osattava elää ja sen jälkeen päästettävä menemään, kuin linja-auton ikkunasta vilahtava vuorimaisema. Se pieni ihmisryhmä, joka vielä rehellisesti lukee runoutta, hallitsee tämän taidon. Antichrist on tämän vuosikymmenen lopulle sopiva tilinpäätös, julma selonteko ihmisen tulo- ja menosuunnasta. Se saapuu varkain, tekee temppunsa ja on kuin ei olisi ollutkaan.