keskiviikko 2. helmikuuta 2011

Vanha kunnon V (KS, 2011)

Tiedän, ei ole muodikasta siteerata historiallisia merkkihenkilöitä. Eikä varsinkaan klassikkofilosofeja. Suoraan sanottuna se osoittaa ylimielisyyttä, antiikissa hybristä, keskenkasvuisuutta, pätemisen tarvetta ja oman sanoman hataruutta. Sille on katukielessä oma ilmauksensa, namedropping. Kuitenkin, kaiken häpeän uhalla droppaan namen: Nietzsche. Nietzsche oli aikansa akateeminen Äijä. Nykyaikana hänet lakaistaisiin yliopiston laitimmaiseen tutkijanhuoneeseen ja ovi kammettaisiin tuolilla. Nietzsche taisteli yksin kaikkia vastaan, huomattavasti väkevämmin kuin oppi-isänsä Schopenhauer. Nietzsche sanoi että yksilönä ihminen on voimakas mutta yhteiskunta tekee lajista ajan kuluessa tyhmän, laiskan ja saamattoman, eikä tällä kehityksellä ole, kuten ei kuumudellakaan, ylärajaa. Hän julisti näin 1800-luvun lopulla. Mielestäni, mitä nyt katson hitusenkin tarkkaavaisemmin kaikkea mikä liikkuu ja elää, hän oli oikeassa. Tähän visioon ei toisaalta tarvittu neroa, sillä merkit ovat olleet hyvin kauan ilmassa. Tosiaankin, massakulttuuri on tehnyt ihmisestä sietämättömän Typerän, Laiskan ja Saamattoman. TLS on lyhenne syöpäsolujen hajoamisesta seuraavista jälkisairauksista. Epäilemättä jotain maksetaan jostain. Ihmiskunta on krapulassa mutta missä oli humala?

En malta olla arvostelematta, sillä arvostelu on helppoa. Politiikka on vitsi. Poikkeusyksilöt ovat yhä harvemmassa. Merkitsevää taidetta on yhä vaikeampi löytää. Sekä yhteiskunnan alimmalta että ylimmältä portaalta löytyy runsaasti ihmisiä jotka todella vihaavat maailmaa niin rehellisen täydellisesti että mieluummin tappavat itsensä kuin elävät siinä. Kuten sanotaan, kuolema yhdistää luokat. Arvostelu on helppoa, entä ratkaisu? En todellakaan tiedä. Mutta sen tiedän että Nietzsche taisi ihmiskunnan sijaan puhua länsimaisesta ihmisestä, ainoasta eläimestä joka todellakin pystyy kyllästymään niin pahasti että se on lopetettava. Välillä kuulen uutisia, jotka antavat minulle toivoa. Esimerkkinä lähipäivien tapahtumat Egyptissä, jossa kansannousu ei ilmeisesti merkitse muutamaa palelevaa hippiä kaljalla eduskuntatalon edessä. VALLANKUMOUS. Kuvat, joita olen konfliktista todistanut, kertovat kyseessä olevan pikemminkin taistelu, joka yhdistää jokaisen talon, jokaisen asunnon ja jopa jokaisen suojakodin. Olla puolesta tai vastaan, miten vain kunhan ottaa kannan eikä jätä yksinäistä oppositioryhmää värisemään autoritäärisen väkivaltakoneiston eteen. Kyseessä on taistelu, joka tuo hävittäjäkoneita pääkaupungin taivaalle kuin Jumalan sormen. Valitettavaa kuin sekin määrä on, kuvien rajuudesta päätellen olen hämmästynyt että kuolonmittari on pitäytynyt vain reilussa sadassa.

Egypti on yksi hitaasti mutta varmasti länsimaistuvista arabivaltioista, jossa massakulttuuri todennäköisesti uppoaa kuin häkä, samoin demokraattinen pölypuhe joka ei merkitse kansan arjessa muuta kuin ideologista heroiinia. Siksi egyptiläiset luultavasti ymmärtävät minkä takia meilläpäin ei tuolla tavalla ole tapana pitää meteliä, liioitella, kiukutella pikkujutuista. Meilläpäin ei useinkaan ole polttavaa syytä kansannousuun, mikä on hyvä syy ja samoin syy joka selittää vain jäävuoren huipun. Ei ole vaikea kuvitella Kairon tapahtumiin liittyvän tietynlaista puhdistumisriittiä, länsimaisen passiivisuuden tuulettamista ja oman identiteetin vahvistumista. Aidossa, itsensä tunnistavassa ja hyväksyvässä kansassa identiteetti ja riemu purkautuu kuten se on purkautunut ihmisissä tuhansia vuosia ennen Nietzschen herätystä: avoimena vastustuksena ja taisteluna. On kenties turhan poleemista väittää karnevalistisen juhlan kietoutuvan kansannousuun, sillä kuvat eivät kerro nautinnosta: harva sietää värähtämättä avointa kärsimystä, olivatpa uhrit omaisia tai ventovieraita. Toisaalta karnevaalin ideologia, yhteiskunnallisten tapojen, roolien ja luokkien katoaminen rajatuksi ajaksi, on läsnä tämän hetken Kairossa. Ei ole rikkaita, virkamiehiä, köyhiä, eikä varsinkaan poliisia, joita paikalliset ovat yllättäneet vandalismista ja ryöstelyistä. On vain puhtaiden, taistelun yhdistämien ihmisten kaupunki, länsimaisen apatian täysi vastakohta, joka tapahtumana asettaa niin sanotusti parempiosaisen lännen naurunalaiseksi. Kairon kaoottisilla kaduilla elää tällä hetkellä yhteiskunnan muoto, tai muodottomuus, jossa ihminen on jälleen viidakossa, puhtaassa vaarassa, puhtaassa vapaudessa, puhtaassa ekstaasissa. Tätä on täysi anarkia. Mutta kuten kaikki nautinnot, se ei voi kestää ikuisesti, vain rajatun ajan. Siinä piilee sen taika.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti