Helvetissä tehdään työtä

Helvetissä tehdään töitä

Ihminen, joka tokaisee ettei raha kiinnosta häntä, hourailee näin sillä hänellä on sitä aina ja paljon. Oman käyttötilinsä toteaminen tyhjäksi muistuttaa kokemuksena base-hyppäämistä. Kädet tärisevät, iho hikoaa ja kutiaa, lievä hengensalpaus on yleistä, sama vanha tarina, nikotiininpuute kerrottuna sadalla ja puristettuna kiinteään minuutin pisteeseen. Tekisi mieli puhua eksistentialistisesta pudotuksesta, jossa turvallisen ja järjestelmällisen elämän tukipilarit katoavat ja maa jalkojen alla muuttuu upottavaksi. Kun pinnat kadottavat pintansa jäljelle jää loputon pudotus.

Tyhjä tili pakottaa katsomaan peiliin. Se on suoranainen nikamavibraattori, joka jysäyttää ryhdin päälle juuri ratkaisevaksi ajaksi paremmin kuin yksikään ero. Tätä kutsutaan myös adrenaliinipiikiksi tai kirkasnäön teoriaksi. Jäljelle jää vaihtoehtoja. On mahdollista kerjätä ja loisia yhteiskunnan rahavirtojen ja tuonelanvirta KELAn varrella, missä itse en näe mitään vaivaannuttavaa, mutta mikä edelleen nähdään halventavana ja sosiaalisesti tuomittavana toimintana. Todiste siitä kuinka suomalainen sosiaalisuus on keskiaikaisen kirkonkylän tasolla rakenteellisesti kuin laadullisestikin. Yhteiskunta on niin kasvoton ja digitaalinen instituutio jotta siltä varastaminen saattaa olla peräti nautinnollista, omanlaisensa vastalause ja eksistenssin pönkittäjä.

Mutta vain päiväunissa pääsee valtavan koulukiusaajan kimppuun kättä pidemmällä varustettuna. ’’Voi voi yhteiskunta! Hullut ihmiset varastavat muilta ja itseltään.’’ Älkää hermostuko, asia ei ole näin yksinkertainen. Tietystikään me emme pääse kuin koira veräjästä. Tietysti pilkka osuu omaan nilkkaan ja omat nilkkamme puristetaan jalkapuuhun kunnes yleisö on saanut heittää tomaattinsa. Kaunista tässä on se että me varkaat emme välitä. Meillä on linko ja Goljat on ilma, jota hengitämme. Mutta eksyin asiasta.

Toinen vaihtoehto on hakea töitä. Työtä, joka täyttää kahdeksan tuntia päivästä hyödyttömällä ja/tai pidemmän päälle itsetuhoisella toiminnalla, jotta voisi rahoittaa päivän jäljelle jäävien viiden viiva kahdeksan tunnin harrasteet, joista suuren osan syö siivoaminen, kaupassa käyminen, ruoan laitto, päiväunet, päivän lehti, laskut ja seksuaaliset virikkeet, jos niin on onnistanut. Työn uhrauksen kohde, harrastus, voi olla jotain kiinnostavaa, kuten sukellusta tai järjestötoimintaa. Pahimmillaan se on romaanin kirjoittamista tai baarissa ravaamista saadakseen viiden viiva kahdeksan tunnin aikana poltettua aivoistaan ne terveet nystyrät, jotka kykenevät menneen päivän työt muistamaan, ergo niistä kärsimään.

Kaikki tämä on kuitenkin vain saivartelua siinä valossa, että kun lähden totunnaisesti kauppaan näen edessäni hyödykkeitä mutta minulla ei ole mihin niitä vaihtaa. Kiduttavan yksinkertaista, ei ole mutkaa mitä vääntää eikä sanaa jota pehmentää kauniiksi. Tässä ei ole mitään kaunokirjallista. Tosiasioiden virta tulittaa takaraivoon kylmänä paukkeena. En enää saa mitä haluan. Olen niin sanotusti peeaa. Joten menen töihin.

Se kaivo, josta juon seteleitä tai paremminkin palkkatositteita, on valkoinen ja rapisee, joskus raksuttaa. Me istumme valkoisessa huoneessa pöytien äärellä. Seinällä yläpuolellani on mustavalkoinen kello, unohdin mitä mallia tällä kertaa, joka duunissa eri. Minun on väännyttävä luonnottomaan asentoon jos haluan nähdä viisarit. Niskani ovat aina kipeinä. Olemme istuneet puoli tuntia hiljaa. Älä kysy miksi, en tiedä. Samoin tämä puolen tunnin meditaatio on henkisesti niin raskasta, ettei minulla ole haluja tai energiaa ottaa selvää. Meillä ei ole sanottavaa toisillemme. Työläisluokka, veljeys, inhimillinen kosketus. Nämä abstraktiot vipeltävät vain televisiossa. Meillä ei ole enää kosketusta mihinkään.

Me istumme itsellemme oikeuden ostaa hyödykkeitä, elää, osallistua yhteiskunnan rientoihin. Me tapamme itseämme todistamalla koneiston todellisen luonteen: meitä ei tarvita. Ainakin itse koen olevani entistä lähempänä hautaa näiden yhteisten meditaatioiden jälkeen. Tämä on pahempaa kuin yksikään likakaivo, yksikään puistonkulman käytettyjen kondomien muurahaispesä. Tämä yksinäinen olemassaolo. Ainakaan tuota kelloa en unohda. Lupaan teille sen.