Sähkölangoilla

Vuosia sitten kudoin elämysten verkon, ne suhteet ja siteet, joiden kautta kosketan maailmaa. Kosketuksen ja näön vahva terä, kuin terän polte luuta vasten, avaa haavan valolle ja elämälle, joka virtaa maailman selkää siellä missä näet tyhjän tilan. Kadotin nuo jänteet, jotka polttivat vereslihalla aina aamuisin, paloivat aamuauringon heijastuksissa. Jänteet, joilla hengitän kipua ja kokemusta. Vuosien jälkeen näen taas rakenteeni. Tartun pitkin kynsin säikeisiin, jotka hikoilevat, ovat elossa, eivät suostu kuolemaan, vaikka en muuta ole yrittänyt kuin kuivattaa juureni syvässä, musiikista kuhisevassa olemassaolossa. Tartun epätoivoisesti lihassäikeisiin, jotka ovat herkkiä, hilseilevät kuivaa verta ja ikivanhaa hikeä. Painajaisten ja onnen sähkölangat. En välitä vaikka ne katkeaisivat hukkuvan vimmaisista otteista. En päästä irti. Roikun langoissa, jotka tekevät minut osalliseksi. Niin, tekevät minut osalliseksi.

And following our will and wind,
we may just go where no one's been.
We'll ride the spiral to the end and may just go where no one's been.
Spiral out. Keep going.
Spiral out. Keep going.

Lasihelmipeli

We were picking apart a problem in linguistic history and, as it were, examining close up the peak period of glory in the history of a language; in minutes we had traced the path which had taken it several centuries. And I was powerfully gripped by the vision of transitoriness: the way before our eyes such a complex, ancient, venerable organism, slowly built up over many generations, reaches its highest point, which already contains the germ of decay, and the whole intelligently articulated structure begins to droop, to degenerate, to totter toward its doom. And at the same time the thought abruptly shot through me, with a joyful, startled amazement, that despite the decay and death of that language it had not been lost, that its youth, maturity, and downfall were preserved in our memory, in our knowledge of it and its history, and would survive and could at any time be reconstructed in the symbols and formulas of scholarship as well as in the recondite formulations of the Glass Bead Game. I suddenly realized that in the language, or at any rate in the spirit of the Glass Bead Game, everything actually was all-meaningful, that every symbol and combination of symbols led not hither and yon, not to single examples, experiments, and proofs, but into the center, the mystery and innermost heart of the world, into primal knowledge. Every transition from major to minor in a sonata, every transformation of a myth or a religious cult, every classical or artistic formulation was, I realized in that flashing moment, if seen with a meditative mind, nothing but a direct route into the interior of the cosmic mystery, where in the alternation between inhaling and exhaling, between heaven and earth, between Yin and Yang, holiness is forever being created.

Koira ja lihapala

''Koira käveli lihapala suussaan joen ylittävää siltaa pitkin ja sattui katsahtamaan heijastukseensa vedessä. Se luuli kuvajaista toiseksi koiraksi, jolla oli vielä suurempi lihapala ja hyökkäsi sen kimppuun avaten leukansa. Se palasi pintaan suussaan pelkkää vettä ja todellinen liha katosi virran mukaan. Näin käy ihmisille, jotka eivät ole koskaan tyytyväisiä osaansa.'' - Aisopos