Hannah ja rakkaus

Kävin tänään katsomassa näytelmän Hannah ja rakkaus. Näytelmän suurin porkkana, joka kerää kaupungin intelligentsian lämmittimiksi teatterin istuimille, on sen kuvaus Hannah Arendtin ja Martin Heideggerin rakkaussuhteesta. On ironista, että näytelmä, jonka keskushahmoihin liitetään jatkuvasti epiteetit ''intohimoinen ajattelija'' tai ''palavan mielikuvituksen siunaama nero'', ei toteutuksellaan pyri kumpaankaan edellämainnituista, vaan piinaavan turruttavaan turvallisuuteen. Hannah ja rakkaus on näytelmänä kuin märkä rätti, ja sitä märempi, mitä tärkeämpi aihe on katsojalle.

Henkilökohtaisesti en ole koskaan pitänyt Heideggerin sisäsiittoisesta arcanasta vaan suosinut Arendtin ulospäinsuuntautunutta ja sotien koulimaa ''käytännöllistä filosofiaa''. ''Sinusta voisi tulla poliitikko'', Heidegger toteaa Arendtille näytelmässä. Näytelmä ei tehnyt kummallekaan hahmolle kummoisempaa kunniaa. Historiankerronta ja kertomukset yleensä niin usein ylikorostavat merkittävien henkilöiden persoonia, että unohdamme helposti, että tämä ovi aukeaa molempiin suuntiin. Näytelmän kaksi suurta filosofia ovat niin lattean harmaita ja karkeasti muotoiltuja hahmoja, ja nimenomaan Hahmoja, että sitä on vaikea uskoa. Historialliset kliseet ovat huolimattomuudesta kääntyneet nurin niskoin: Heidegger on kuin perhelomalla eksynyt virkamies ja Arendt vastenmielisen naiivi ja näsäviisas. Näytelmä, joka saa vihaamaan eettisen ja avoimen filosofian kärkinimeä, ei mielestäni ansaitse elää.

Teatteriyleisö on siirtynyt moderniin suvaitsevaisuuden aikaan: siinä missä ennen yleisön kahtiajako konservatiiveihin ja liberaaleihin sai nämä eri puoliskot käymään toistensa kimppuun niin lehtiartikkeleissa kuin paikan päälläkin, nykyään he istuvat samoissa näytöksissä, antavat turvalliset kolmen kumarruksen taputukset ja pitävät turpansa kiinni. Tämä näytelmä sai minut haluamaan repiä alas tämän typerän suvaitsevaisuuden takakireyden ja muuttaa teatterin katsomisen uudestaan sosiaaliseksia ja poliittiseksi tapahtumaksi. Näyttelijät olisivat voineet huutaa ''Onko kysyttävää?'' ja minä olisin nostanut käteni.

Teatteri vaatii puhdistusta, Hannah ja rakkaus osoitti sen eikä muuta. Lava on vapaa ja sitä on turha haaskata ''perinteisen'' teatterin, mitä se nyt tarkalleen ottaen onkaan muuta kuin rikos. Ainoa ajatus, minkä konservatiivinen näyttämötyöskentely enää herättää, on seuraava: MIELIKUVITUS ON RAJATON. Sillä se on, ja on rikos, että ajatusten äärettömyyksissä vaeltaneet historialliset henkilöt saavat mielikuvituksettoman tulkinnan. Jos hautakirjoituksenne ei ole kaunis, miksi se on kirjoitettava?

Heideggerin sanat ''intohimoisesta ajattelusta'' saivat minut janoamaan väkivaltaa ja muutosta. Intohimoista ajattelua teatterin lavalla. On jo liian kauan, kun sellaista viimeksi näin. Sellaisen Hannah ja rakkaus olisi ansainnut.

Mitä Hannah ja rakkaus opetti rakkaudesta? Ainakin minulle seuraavaa: voimakkaiden elämysten rakastaminen on epätoivoista rakkautta.

Larvae

Dies: Duodeviginti, mensis Martius. Annus MMXII.

Saepe in viis ambulo ac sollicitus cogito: ´´Haec oppidi delere volo ac mundus novus constituere. Ante cede...Quid silentium ubique audis. Solus avies circum caelum siletus errant.''

Amoenitas semper extra corpo est. Sed animus meus numquam silet. Numquam.

Teloitus

Hahmot: valkoisten joukkojen upseeri, valkoisten joukkojen sotamies ja punakaartin kuolemaan tuomittu sotamies. Dialogi on nykyaikaista kieltä. Näyttämöllä kevyttä savua, kuin tulituksen jälkeen. Ei lavasteita. Näyttelijöillä arvotitteleiden mukaiset univormut. Tuomitulla side silmillä.
Näyttämön takaosassa savu on valaistu, etualalla kolme näyttelijää seisoo varjossa. Valot syttyvät hitaasti etualalla. Näyttelijät seisovat rivissä yleisöön päin kääntyneinä. Nauhalta metallin kilahdusten terävöitettyjä kaikuja rytmikkäästi.

Upseeri (asettuu tuomitun taakse):
Kun mä olin pikkupoika, meillä kylällä oli tapana näyttää muksuille teloitukset ja ittensä tappaneiden ruumiit. Mun isä sanoi, että kahdesta paikasta löytyy totuus:
(Imitoiden isäänsä) ’’Mun saappaan kärjestä ja kuolevan silmistä’’. Mehän jatkettiin vaan tuhansia vuosia vanhaa perinnettä. Roomassa teloitukset oli koko perheen huvia, samoin Ranskan vallankumouksessa. (Kävelee etualalle ja julistaa kovalla äänellä yleisölle.) Joten kiitän teitä, naiset ja herrat, että pidätte tätä perinnettä elossa ja olette saapuneet tänne tänään sankoin joukoin. Sillä kuka teistä kieltää, etteikö ole jännittävää nähdä, että joku täältä lähtee, kuin että joku tänne enää tänä maailman aikana syntyy.

(Upseeri tarttuu tuomitun niskaan ja kiskoo tämän polvilleen maahan. Upseeri ja sotamies astuvat näyttämön vasemmalle laidalle jättäen tuomitun oikealle. Sotamies tähtää aseella tuomittua. Upseeri kävelee edestakaisin ja arvioi tuomittua. )
Upseeri:
Nouse ylös! Onko viimeisiä sanoja?

Tuomittu (noustessaan):
Eipä juuri. Paitsi että reiden sisäpuolta kutittaa aivan perhanasti. Mitä lie satiaisia.

Upseeri (nyökkää sotamiehelle ja tämä käy rapsuttamassa tuomitun reittä. Tämä hymyilee ja naurahtaa. Sotamies palaa paikalleen ja nostaa aseen.):
Entä nyt? Viimeisiä sanoja? Armonhuutoja kenties?

Tuomittu:
Eipä juuri. Tuo teki hyvää, kiitos. Huomaavaista teiltä, ettette antaneet mun kuolla kutinoissa.

Upseeri (kävelee yhä levottomammin sotamiehen takana ja pysähtyy välillä tarkastelemaan vihaisena tuomittua.):
Tässä ei nyt jokin täsmää. Jokin on vähän vinossa. Onko se noissa vaatteissa? Vai ryhdissä? Nyt äkkäsin sen! Se on asenteessa. Sulla on huono asenne, punikki. Sun elämäsi loppuu tähän paikkaan. Kaikki sun suunnitelmat jää täyttymättä. Varmasti sulla on jotain sanottavaa?

Tuomittu:
No kun ei ole. Eikä se sieltä hiillostamalla tule. Jos ei ole vessahätä niin ei ole vessahätä. Antaa nyt vaan paukkua. Ei tässä perkele koko päivää jaksa seistä.

Sotamies (epävarmana):
Ehkä se on hullu.

Tuomittu (ärtyneesti):
Mä en ole hullu, mutta sä olet idiootti. Ei tässä nyt ole mitään monimutkaista. Paina liipaisimesta niin päästään kaikki kotiin.

Upseeri:
Sä kuolet ihan just. Eikö sua pelota? Mikä ihmeen sotilas sä oikein olet? Ei tommosista tyypeistä saa mitään iloa. Hullut on ilonpilaajia.

Tuomittu:
Ei tässä ole hulluuden kanssa mitään tekemistä. Kun nyt kerran ollaan tässä tilanteessa, turha kai mun on alkaa vängätä vastaan, vai mitä ootte mieltä? Se on ihan luonnollista, että mä lähden. Mulla oli oma aikani tässä maailmassa ja mä olen siitä ylpeä. Mä käytin elämäni hyvin, en juonu, en tapellu, yritin pitää kiinni totuudesta ja joskus onnistuinkin. Ihan mielenkiinnolla siirryn seuraavaan maailmaan ja katson millaisia mahdollisuuksia sillä on tarjottavana. Ei voi olla huonompia kuin täällä. Olen ajatellut, että olemassaolo on loputon kehä maailmoja, joissa aina siirrytään maailmasta toiseen kuin kiipeäisi tikapuita. Mutta ei siinä mitään päämäärää ole. Kierretään kehää ja lopulta päädytään siihen maailmaan mistä aloitti. Tärkeintä on liike. Tai vaikka tästä ei lähtisikään toiseen maailmaan vaan pelkästään hautaan, niin ei siinäkään olisi paljoa valittamista. Miksi olis? Ei kuolleena valita. Kuolleena on kuollut. Okei? En ymmärrä mitä erikoista tässä nyt on.

Upseeri (viittaa sotamiestä laskemaan aseensa ja huudahtaa turhautuneena):
No voihan vittu. Ei sitä tuollaisena voi ampua. Menee koko näytös pilalle. Onko sut hyvä mies pudotettu lapsena päälles vai mikä mättää. Perkele. Sä pilaat tämän koko perinteen. Eiköhän näytetä sulle mallia. Sotamies, näytähän tolle kunnon kuolevan huuto.

(Sotamies päästää pitkän ja terävän huudon. Upseeri pyörittelee päätään.)Upseeri:
Ei, ei, ei. Liian matala, intohimoton, selkeästi näytelty. Paska suoritus, sotamies. Anna kun mä näytän. Pysy sä siinä.

Upseeri (kävelee tuomitun viereen, riisuu siteen tämän silmiltä ja riuhtaisee sivummalle. Astuu itse tuomitun paikalle ja alkaa verrytellä.):
Hyvän näyttelijän tunnistaa peräänantamattomuudesta. Sitä teillä ei ole, sotamies. Yleisö pitää ottaa haltuun hinnalla millä hyvänsä. Ei ole mitään kiellettyjä keinoja.(Tuomitulle) Katsohan. Sä seisot tässä ja oot kuolemaisillasi, okei? Käännyt yleisöön päin, näin, ja käyt porukan läpi armoa anovalla katseella. Hitaasti ja varmasti. Annat katseen viivähtää kasvoissa. Aivan kuin etsisit viime hetken vapahtajaa. Siitä ihmiset tykkää. Pieni tärinäkään ei ole puutteeksi. Jos oksettaa, niin anna tulla vaan. (Sotamiehelle) Tähtäähän mua. Juuri noin. Sitten annat kunnon mehevän kauhunhuudon nousta sydämestä. Ei sun tarvitse muuta kuin olla tilanteessa läsnä ja se tulee kuin itsestään. Kas näin.

(Upseeri päästää vertahyytävän huudon. Sotamies ja tuomittu katsovat toisiaan järkyttyneinä.)
Upseeri:
Noin se käy. Nyt mä näytän miten kuollaan niin, että yleisö villiintyy. Muistat vaan, silloinkin kun saat luodista, että sua katsotaan. (Sotamiehelle) Ammupa mua niin mä näytän.

(Laukaus. Upseeri putoaa vatsalleen maahan, kasvot yleisöön päin. Sotamies tuijottaa ruumista pitkään hiljaisuudessa, pudottaa aseen ja juoksee hätääntyneenä pois näyttämöltä. Tuomittu katsoo ensin ruumista ja sitten yleisöä pitkään kysyvä ilme kasvoillaan. Valot himmenevät pimeyteen.)

Mielikuvitus

''Tutkimukset osoittavat, että mitä paremmin kansakunnalla menee taloudellisesti, sitä enemmän kansalaiset käyvät hirsipuuhun. Ihminen on sellainen luontokappale, että jos hänellä ei ole vaikeuksia, hän hankkii niitä jotta jaksaisi elää.''
- Rosa Liksom: Rikos