Hannah ja rakkaus

Kävin tänään katsomassa näytelmän Hannah ja rakkaus. Näytelmän suurin porkkana, joka kerää kaupungin intelligentsian lämmittimiksi teatterin istuimille, on sen kuvaus Hannah Arendtin ja Martin Heideggerin rakkaussuhteesta. On ironista, että näytelmä, jonka keskushahmoihin liitetään jatkuvasti epiteetit ''intohimoinen ajattelija'' tai ''palavan mielikuvituksen siunaama nero'', ei toteutuksellaan pyri kumpaankaan edellämainnituista, vaan piinaavan turruttavaan turvallisuuteen. Hannah ja rakkaus on näytelmänä kuin märkä rätti, ja sitä märempi, mitä tärkeämpi aihe on katsojalle.

Henkilökohtaisesti en ole koskaan pitänyt Heideggerin sisäsiittoisesta arcanasta vaan suosinut Arendtin ulospäinsuuntautunutta ja sotien koulimaa ''käytännöllistä filosofiaa''. ''Sinusta voisi tulla poliitikko'', Heidegger toteaa Arendtille näytelmässä. Näytelmä ei tehnyt kummallekaan hahmolle kummoisempaa kunniaa. Historiankerronta ja kertomukset yleensä niin usein ylikorostavat merkittävien henkilöiden persoonia, että unohdamme helposti, että tämä ovi aukeaa molempiin suuntiin. Näytelmän kaksi suurta filosofia ovat niin lattean harmaita ja karkeasti muotoiltuja hahmoja, ja nimenomaan Hahmoja, että sitä on vaikea uskoa. Historialliset kliseet ovat huolimattomuudesta kääntyneet nurin niskoin: Heidegger on kuin perhelomalla eksynyt virkamies ja Arendt vastenmielisen naiivi ja näsäviisas. Näytelmä, joka saa vihaamaan eettisen ja avoimen filosofian kärkinimeä, ei mielestäni ansaitse elää.

Teatteriyleisö on siirtynyt moderniin suvaitsevaisuuden aikaan: siinä missä ennen yleisön kahtiajako konservatiiveihin ja liberaaleihin sai nämä eri puoliskot käymään toistensa kimppuun niin lehtiartikkeleissa kuin paikan päälläkin, nykyään he istuvat samoissa näytöksissä, antavat turvalliset kolmen kumarruksen taputukset ja pitävät turpansa kiinni. Tämä näytelmä sai minut haluamaan repiä alas tämän typerän suvaitsevaisuuden takakireyden ja muuttaa teatterin katsomisen uudestaan sosiaaliseksia ja poliittiseksi tapahtumaksi. Näyttelijät olisivat voineet huutaa ''Onko kysyttävää?'' ja minä olisin nostanut käteni.

Teatteri vaatii puhdistusta, Hannah ja rakkaus osoitti sen eikä muuta. Lava on vapaa ja sitä on turha haaskata ''perinteisen'' teatterin, mitä se nyt tarkalleen ottaen onkaan muuta kuin rikos. Ainoa ajatus, minkä konservatiivinen näyttämötyöskentely enää herättää, on seuraava: MIELIKUVITUS ON RAJATON. Sillä se on, ja on rikos, että ajatusten äärettömyyksissä vaeltaneet historialliset henkilöt saavat mielikuvituksettoman tulkinnan. Jos hautakirjoituksenne ei ole kaunis, miksi se on kirjoitettava?

Heideggerin sanat ''intohimoisesta ajattelusta'' saivat minut janoamaan väkivaltaa ja muutosta. Intohimoista ajattelua teatterin lavalla. On jo liian kauan, kun sellaista viimeksi näin. Sellaisen Hannah ja rakkaus olisi ansainnut.

Mitä Hannah ja rakkaus opetti rakkaudesta? Ainakin minulle seuraavaa: voimakkaiden elämysten rakastaminen on epätoivoista rakkautta.