Nihil Reich

Kahvinkeitin korisi keittiössä. Sen ääni muistutti letkua, joka puhdistuslaitoksen tankkerista laskettiin viemärikaivoon. Mikael seisoi suorana jalkapohjansa liimautuneena kylpyhuoneen lattiaan. Hän ajoi partaansa sivaltaen hitaasti höylän kasvojensa poikki, uudestaan ja uudestaan, vaahdon kadotessa terävä suikale kerrallaan. Hän keskittyi hengittämiseen, hitaaseen liikkeeseen ja oikeanlaatuiseen paineeseen, jonka siirsi sormista kahvaan.

Ajatukset katosivat, mielen täytti tietoisuus omista kasvoista, terävästä kosketuksesta niitä vasten, alituisesta kuolemanvaarasta. Liikkeen oli vain muutettava suuntaansa. Liikenteen ääni valui avoimesta ikkunasta väkivaltaisena jätteenä, sisältäen pehmeää muovia ja teräviä lasinsiruja. Radio mykistyi luonnollisen ajankulun synnyttämän musiikin alle. Vuosisadan kruunu oli katupora.

Ajatukset saartoivat partaa ajavat kasvot ja tunkeutuivat ahdistavina, painostavina sisälle. Ahdistus tärisytti hänen totunnaisesti vakaata, vakauteen kasvatettua kättään.
Valehtelen paljon, hän mietti. Nuorempana valehtelin itselleni. Nyt se kostautuu. Miten helvetissä voi seurata tunteitaan, kuten terapeutit mainostavat, laittavat mainoslehtiset kuumaan ilmaan tanssimaan. Miten voi seurata keksittyjä, fiktiivisiä tunteita? Tunteiden olemus on huimasti yliarvostettua jos niitä voi tuosta vain luoda ja kumota.

Mikael kiristi otettaan kahvasta. Hän turhautui kasvoihinsa, niiden tyyneen ilmeeseen. Tärisevin käsin hän raapi vaahtoa, kunnes jäljellä oli kuiva kaistale punoittavaa ihoa, jatkoi sen raapimista. Hän sulki silmänsä ja antoi ajatustensa kiihtyä, laskeutua yhä syvemmälle lavuaariin. Kaula sykki vereslihalla, solisluulla makasi kaksi pientä pisaraa. Viileä vesi huuhtoi kasvot puhtaaksi, partavedellä hän siveli kaulansa irvistämättä. Hän taputti poskensa.

Ydinaseriisunta tyssäsi pääministerin alkoholismiin. Pohjois-Koreassa ammutaan puoleen vastustajia taivaalle. Itä kostaa lännelle. Tiikereitä on vain postikorteissa. Hän asetti kahvikupin sanomalehden päälle.

Mikael avasi pimennysverhot hajamielisenä. Vasta kun puolikkaat lepäsivät tangon vastakkaisissa päissä, hän katsoi ulos ja näki miehen. Hänen parvekkeellaan leijui mies selin häneen. Kevyesti, rauhoittavasti keinuva mies oli pukeutunut vakosamettihousuihin, nahkakenkiin ja ruskeaan päällystakkiin. Kaulasta kohosi valkoinen antennijohto. Miehelle avautui näkymä Laukontorille ja Tammerkoskea laskettelevaan kanoottiparveen.

Aamuruuhka laantui hiljalleen Mikaelin tavatessa kulttuurisivuja. Gaspar Noen uusi elokuva, kertoo kuolleen narkomaanin harhailusta Tokion yössä. ’’Meille opetetaan että elämä on tärkeä asia. Minusta se taitaa olla vain hypeä’’, kertoo ohjaaja. Katuporan musiikki vaimeni, autot sammuivat maan alle. Mikael laski lehden kahvipöydälle ja silmäili hetken kirjahyllyä. Televisiota. Antennijohtoa, joka kiemurteli lattian poikki. Yläkerrassa ovi sulkeutui, postiluukun sähähdys kantautui kiven läpi. Hiljaisuus. Sydämeni iskut. Yksi puhdas huuto oktaavissa. Keinuvan miehen olkapäihin takertuivat laihat kädet. Ruumis kohosi taivaalle, kengänkärjet jäivät hyvästeiksi.

Mikael katosi ajatuksiinsa. Hänen liikkeensä täytti uusi, sitkeä ahdistus. Ahdistuksen tunne siitä ettei tunne mitään.
Naurettava koominen paradoksi. Silti todellinen. Miten tähänkin pitäisi reagoida? Olisiko pitänyt heittäytyä kuolleen jalkoihin itkien ja suudellen, huutaa silmänsä punaisiksi työntäessään kieltä takaisin suuhun? Olisi pitänyt näytellä osa ja tehdä ohjaaja tyytyväiseksi. Elokuvista opimme reagoimaan tällaisiin tilanteisiin eikä suurimmalla osalla ihmisistä ole luovuutta muuttaa sitä mikä selkärangassa lepää. Olen luova, pidän kahvista. Juon kahvia vaikka ulkona kansanmurha täyttäisi Volvot verellä. Juon kahvia kun avaan verhot ja sienipilvi horisontissa pyyhkii ihmiskunnan teini-iän. Jos se tekee minusta muiden silmissä vastuuttoman, kylmän, hirviön, he saavat minun puolestani tulla ja naulata minut ristille. Sen he epäilemättä tekevät, sitä he tekevät tällä hetkellä. Minä päästän heidät sisään. Tulkaa!

Hän haravoi pöytää sormillaan. Avaamattomat sosiaalitoimiston kirjeet valuivat lattialle, niiden alla päiväkirja houkuttelevan kiinteänä. Hän avasi sen, repäisi sivun ja tunki sen taskuunsa. Lyijy levisi taskun kangaspussiin.

Katutasolle laskeutuessaan Mikael laskeutui silmättömään turtumukseen. Hän käveli sulautuen ympäröivään musiikkiin, moottorien ja huutojen kuoroon. Hän ei huomannut selkäänsä hiertävää kassia. Hän nosti vaivalloisesti päätään kun palava mielenosoittaja juoksi hänen ohitseen, perässään vaahtosammutinta kantava poliisi. Siniset haalarit metsästivät sulavan lihan hajua risteyksestä oikealle. Antiikkiliike vilahti ohi, ikkunassa markkoja, sampo ja nukke, joka nauroi. Ikkunan säröt vaikeroivat ilmastointiteipin sisällä. Joku oli iskenyt päänsä sen läpi. Antiikkihullu.

Torilla avaruus sai jalat tärisemään. Satoja ihmisiä, nimet, luonteet, vaatteet, intohimot. Satoja vaihtoehtoja, mitä olisi voinut olla, kuka tahansa. Mutta hän oli yksi, vain yksi. Ei silti yksin. Hän liikutti jalkojaan, pääsi takaisin kävelyn rytmiin. Hän oli oppinut unohtamaan valtavan pudotuksen, joka kaikui jokaisen kengänkopauksen alla.

Käytävä täyttyi keskipäivän auringosta. Valo siivilöityi kaltereista siivuina korkkimatolle. Sivuoven välissä oli kiila, sääntöjen vastaisesti, jotta kesän pakokaasun ravitsema tuulahdus pääsi irti. peto oli irti ja kiersi labyrintin toimistohuoneita.

Mikael puhdisti kätensä lahkeisiinsa. Ämpäri täyttyi kohisten jääkylmällä vedellä. Hän kaivoi keskittymiskykynsä jyvän hetkeksi esiin täyttääkseen nimensä tuntilistaan. Hän laittoi kynän taskuunsa. Ajatus palasi pysyvälle lomalleen, muodottomaksi virraksi.

Moppi liikkui kaistaleittain käytävällä. Puhdas sarka kiilsi valossa hetken, jäi sitten selän taakse. Kiinassa tehdään vuosittain enemmän teloituksia kuin länsimaissa yhteensä. Masennuslääkkeet myrkyttävät virtsan kautta vesistöt. Kaupan kassan korvaa maksuautomaatti. Mediakulttuurin haitallisia vaikutuksia tuleviin sukupolviin on vaikea ennustaa. Mikael istui penkille, katsoi urakkaansa silmiin. Muutaman metrin päässä levisi verilammikko, halkaisijaltaan kaksi metriä. Sen keskellä pilkisti kiiltäviä lasinsiruja, nesteessä hennosti pyöriviä hylsynriekaleita. Hän tunnusteli ohimoitaan, halusi kadottaa keskittymisen uhan seuraavilta tunneilta. Aika kuluisi nopeammin kohti päivän loppua.

Aika ja oleminen ovat asennekysymyksiä, hän sanoi ääneen. Valo oli liian hidas kieltämään, hän katsoi jo sisäänpäin.

Iltapäivän kuumuudessa hänen päänsä keinui painonsa mukana mukaan milloin minnekin kuin heiluri. Yksityiskohdasta toiseen ja kolmanteen, pyrkien vangitsemaan jokaisen katoavan näyn. Puuduttavia kuvia vailla merkityksiä, siis pelkkiä viivoja ja ulottuvuuksia. Silti häntä pelotti päästää niistä irti, kuin olisi tullut niiden hylkäämäksi. Hän kiirehti jälleen, katua eteenpäin, siltaa alas, ylös torin portaita.

Hiki valui noroina. Hän yritti pakonomaisesti muistaa jokaisen inhottavan, järjettömän tai vain puhtaasti ruman kuvan, hajun, tuntemuksen kuin kannatellut kameraa päänsä tilalla. Samalla hän juoksutti kuvaamaansa elokuvaa mielessään, peläten menettäneensä jo suurimman osan.

---------------------------------

Neither coming here nor going
Neither heaven here nor hell
Neither borning here nor birthing
Neither dying here nor death