12 Karamazovia

1. Keho on liikkeen, valon ja varjon vaihtelun, vapautetun ja tukahdutetun energian, ajan ja kuoleman taidetta. Kehon liike on universaali kieli. Kehon liike voi sisältää niin tarinan kuin teoreemankin. Se on kieltäkin suurempi ilmaisija. Liikettä voi ilmaista kontrolloidusti, esim. baletti, tai mieluummin vapaamuotoisemmin, esim. performanssissa.

2. Teatteri on rajattu tila, hiekkalaatikko, johon pätevät samat koodit ja käytännöt kuin muihin taiteenlajeihin. Täten teatteriin sisältyy aina jossain määrin konservatiivisuutta, vaikka myönnettäköön että se taiteenlajina kasvaa pyrkimyksistä pyristellä eroon konservatiivisista juuristaan.

3. Musiikki on taiteenlajeista kenties abstraktein. Se elää mielessämme mutta piiloutuu valoon ja varjoihin, se liikkuu vailla kiinteää muotoa. Vaikka kykenemme abstraktiin ajatteluun, mieli vaatii konkreettisia kiintopisteitä, korvan ja silmän yhteisymmärrystä, tapahtuman alkuperän hahmottamista. Nauhalta kuultu musiikki jää ohueksi, juurettomaksi. Se täyttää funktionsa mutta ei kykene samanlaiseen efektiin kuin liike, joka hyödyntäessään näköaistia johtaa huomattavasti hypnoottisempaan vaikutelmaan. Taiteen ei tarvitse hypnotisoida yleisöään, mutta tällaisen efektin tehokkuutta ja nautinnollisuutta en voi ruveta kiistämään.

4. Liike hypnotisoi, sillä se muistuttaa meitä kehollisuudestamme. Liikkeen taide on osallisuuden taidetta. Katsoja hahmottaa näyttelijöiden ja tanssijoiden avulla oman kehollisuutensa erikoisuuden, hämmästyttävyyden. Elämä perustuu sulkeistamiseen ja oman mielen ja ruumiin potentiaali kuuluu ehdottomasti karsittavien ja yksinkertaistettavien käsitysten listalle. Kristian Smedsin 12Karamazovia murtaa nämä banaalit yksinkertaistukset kehon ja liikkeen anarkialla. Lihallinen sirkus, siksi kutsuisin Smedsin uusinta. Katsoja oppii rakastamaan kehoa tarinankertojana, rääkättynä ja hellittynä, uskomattoman monipuolisesti aistivana universaalisena ihmeenä. Keho on liikkeen, elämän ja kuoleman taidetta. Kaikki se, josta voidaan psyykkeen kohdalla vain spekuloida, on kehossa hikenä, verenä, arpikudoksena, rasvana ja luuna, kipuna ja ekstaasina.

5. Keho on kokemuksellisuuden ja empatian vahvin suodattaja. Tämä voidaan todistaa havainnoimalla vaikkapa näyttelijöiden suorittamaa kidutusta lavalla. Kehon vahvaan todistusvoimaan voidaan yhdistää musiikki ja teatteri. Tämä on 12Karamazoia-esityksen vahvuus. Kehollisuus suodattaa jokaisesta erillisestä elementistä parhaat puolet esiin ja kutoo edut yhdeksi esitykseksi. Näyttelijöiden esittämä musiikki kietoutuu osaksi tanssia ja rajuja tunnelmien vaihdoksia. Erityisen edullista tässä on konservatiivisen tarinallisuuden karsiminen. Tarkkarajainen ja eksplikoitu tarina tekisi hallaa sille kertomukselle, joka välittyy näyttelijöiden kehoista. Keho elää omaa elämäänsä ja liittoutuu musiikin kanssa todistamaan villistä ekstaasista. 12Karamazovia on olemassaolon ja ruumiillisuuden rakkauden testamentti, ei näytelmä eikä musikaali vaan manifestoitunut maaninen riemu. Se on oma kokonaisuutensa, joka ylittää kaikki genrerajat. Tämä ei olisi mahdollista ilman kehon ilmaisuvoimaa ja sen hyväksikäyttöä. Rääkätyt ja nälkiintyneet näyttelijät rakastavat ja kuolevat kuten punkkarit, vailla hiljaisia hetkiä ja automatisoitunutta arkea.

6. Keho on ainoa pakokeino järjen vallasta. Vahvat tunnekokemukset ovat kehollisia ja sulkeistavat järjen hiljaiseksi ääneksi. Tämä kokemus on tätä nykyä haluttua tavaraa. 12Karamazovia-esityksen anarkismi pyrkii kauas abstraktista ajattelusta ja kohti kehon kieltä ja sen sisältämää viestin. Se viesti on seuraava: Ajatus kulkee, ajatus eksyy mutta keho sisältää todisteen ja tarkoituksen tässä ja nyt. Se on viimeinen totuus. Siksi se herättää meissä riemua ja kammoa. Siksi se hypnotisoi meidät. Keholla kudomme itsemme maailmaan.