12 Karamazovia

1. Keho on liikkeen, valon ja varjon vaihtelun, vapautetun ja tukahdutetun energian, ajan ja kuoleman taidetta. Kehon liike on universaali kieli. Kehon liike voi sisältää niin tarinan kuin teoreemankin. Se on kieltäkin suurempi ilmaisija. Liikettä voi ilmaista kontrolloidusti, esim. baletti, tai mieluummin vapaamuotoisemmin, esim. performanssissa.

2. Teatteri on rajattu tila, hiekkalaatikko, johon pätevät samat koodit ja käytännöt kuin muihin taiteenlajeihin. Täten teatteriin sisältyy aina jossain määrin konservatiivisuutta, vaikka myönnettäköön että se taiteenlajina kasvaa pyrkimyksistä pyristellä eroon konservatiivisista juuristaan.

3. Musiikki on taiteenlajeista kenties abstraktein. Se elää mielessämme mutta piiloutuu valoon ja varjoihin, se liikkuu vailla kiinteää muotoa. Vaikka kykenemme abstraktiin ajatteluun, mieli vaatii konkreettisia kiintopisteitä, korvan ja silmän yhteisymmärrystä, tapahtuman alkuperän hahmottamista. Nauhalta kuultu musiikki jää ohueksi, juurettomaksi. Se täyttää funktionsa mutta ei kykene samanlaiseen efektiin kuin liike, joka hyödyntäessään näköaistia johtaa huomattavasti hypnoottisempaan vaikutelmaan. Taiteen ei tarvitse hypnotisoida yleisöään, mutta tällaisen efektin tehokkuutta ja nautinnollisuutta en voi ruveta kiistämään.

4. Liike hypnotisoi, sillä se muistuttaa meitä kehollisuudestamme. Liikkeen taide on osallisuuden taidetta. Katsoja hahmottaa näyttelijöiden ja tanssijoiden avulla oman kehollisuutensa erikoisuuden, hämmästyttävyyden. Elämä perustuu sulkeistamiseen ja oman mielen ja ruumiin potentiaali kuuluu ehdottomasti karsittavien ja yksinkertaistettavien käsitysten listalle. Kristian Smedsin 12Karamazovia murtaa nämä banaalit yksinkertaistukset kehon ja liikkeen anarkialla. Lihallinen sirkus, siksi kutsuisin Smedsin uusinta. Katsoja oppii rakastamaan kehoa tarinankertojana, rääkättynä ja hellittynä, uskomattoman monipuolisesti aistivana universaalisena ihmeenä. Keho on liikkeen, elämän ja kuoleman taidetta. Kaikki se, josta voidaan psyykkeen kohdalla vain spekuloida, on kehossa hikenä, verenä, arpikudoksena, rasvana ja luuna, kipuna ja ekstaasina.

5. Keho on kokemuksellisuuden ja empatian vahvin suodattaja. Tämä voidaan todistaa havainnoimalla vaikkapa näyttelijöiden suorittamaa kidutusta lavalla. Kehon vahvaan todistusvoimaan voidaan yhdistää musiikki ja teatteri. Tämä on 12Karamazoia-esityksen vahvuus. Kehollisuus suodattaa jokaisesta erillisestä elementistä parhaat puolet esiin ja kutoo edut yhdeksi esitykseksi. Näyttelijöiden esittämä musiikki kietoutuu osaksi tanssia ja rajuja tunnelmien vaihdoksia. Erityisen edullista tässä on konservatiivisen tarinallisuuden karsiminen. Tarkkarajainen ja eksplikoitu tarina tekisi hallaa sille kertomukselle, joka välittyy näyttelijöiden kehoista. Keho elää omaa elämäänsä ja liittoutuu musiikin kanssa todistamaan villistä ekstaasista. 12Karamazovia on olemassaolon ja ruumiillisuuden rakkauden testamentti, ei näytelmä eikä musikaali vaan manifestoitunut maaninen riemu. Se on oma kokonaisuutensa, joka ylittää kaikki genrerajat. Tämä ei olisi mahdollista ilman kehon ilmaisuvoimaa ja sen hyväksikäyttöä. Rääkätyt ja nälkiintyneet näyttelijät rakastavat ja kuolevat kuten punkkarit, vailla hiljaisia hetkiä ja automatisoitunutta arkea.

6. Keho on ainoa pakokeino järjen vallasta. Vahvat tunnekokemukset ovat kehollisia ja sulkeistavat järjen hiljaiseksi ääneksi. Tämä kokemus on tätä nykyä haluttua tavaraa. 12Karamazovia-esityksen anarkismi pyrkii kauas abstraktista ajattelusta ja kohti kehon kieltä ja sen sisältämää viestin. Se viesti on seuraava: Ajatus kulkee, ajatus eksyy mutta keho sisältää todisteen ja tarkoituksen tässä ja nyt. Se on viimeinen totuus. Siksi se herättää meissä riemua ja kammoa. Siksi se hypnotisoi meidät. Keholla kudomme itsemme maailmaan.

Yhtäläisyydet

Mieli toimii koukun tavoin. Katse saalistaa 180 asteen kulmassa esineitä, tilan etappeja, valoa ja varjoja. Kategorisointi, kyky yhdistää, niputtaa ja tiputtaa, hyväksyä ja kieltää, mahdollistaa katsomisen ja käsittämisen. Ilman kategorisoinnin kykyä ihiminen voisi nähdä todellisuuden

puhtaana

à la William Blake ja epäilemättä menettäisi kykynsä toimia yhteiskunnassa, sillä hänestä tulisi epäkäytännöllinen poikkeusihminen, jolle meidän jakamamme yhteiskunnalliset käytännöt ja intressit eivät merkitsisi mitään. Mitä esimerkiksi kategorisointikyvytön ihminen ajattelisi rakkaudesta? Olisiko se hänelle pelkkä banaali lisääntymisen varmistaja vaiko kokonainen uusi maailmankaikkeus maailmankaikkeuden sisällä? Tämä havainnollistaa kuinka merkityksellinen kategorisointi on. Kategorisointia ei voi kirurgisesti poistattaa ihmisen käsityskyvystä tekemättä tätä mielisairaaksi ja sulkematta tätä yhteiskunnan ulkopuolelle vailla kykyä viestittää näkemästään ja kokemastaan ilman

sairaan

leimaa, joka väistämättä estää meitä hyväksymästä ja ymmärtämästä nykyisiä mielenterveyspotilaita, jotka saattavat olla yhtä hyvin perillä maailmasta kuin parhaat tiedemiehemme. Kyse on vain eri suunnista, joille nämä kaksi ääripäiksi käsitettyä kulkevat. Joka tapauksessa, vaikka kategorisointi on välttämätön, sitä voi uudelleenmuotoilla ja harjoituksin jopa lieventää. Tämä vaatii sen kalvon, joka on silmiemme ja maailman välissä, purkamista ja jälleenrakentamista. Ensinnäkin on tultava tietoiseksi kategorisoinnin mekanismeista. Vain täten sitä voi alkaa hallita. Voi hallita useita kategorioita samaan aikaan. Esimerkkinä auto. Harjoittelemalla yksikään auto ei ole enää vain auto. Kun katsot autoa, näet kerralla metallikehikon, multikansallisen yhtiön, potentiaaliset liikenneonnettomuudet, autofetissin, omistajan ja tämän iän, ammatin, mieltymykset, asenteet, puolison, lapset, ilmastonmuutoksen, automyyjän, mallin historian ja kaikki ne käsitteelliset kokonaisuudet, jotka irtautuvat käsitteestä tai jotka johtavat käsitteeseen auto. Näet kerralla kaiken, minkä sisään auton käsite uppoutuu. Tämä opettaa näkemään ne yhtäläisyydet, jotka todistavat seuraavaa: ei ole erillisten asioiden maailmaa. Koko aistittu maailma on kuin jatkuva sarja koodia, jolla ei ole alkua eikä loppua, ja jossa jokainen osa koodista on kokonaisuuden alku ja loppu, siis sulkee sisäänsä kokonaisuuden, joka sulkee sisäänsä kokonaisuuden jne. Me luomme tästä jatkuvasta virrasta kokonaisuuksia ja kirjoitamme virtaa uudelleen. Kategorisoinnin kyky estää meitä näkemästä nollatasoa, jossa koodin on paljaasti itsensä vailla tulkitsijaa. Meidän ei tarvitsekaan nähdä tätä pohjapiirustusta, se on samantekevää. Sen olemassaolon tiedostaminen auttaa hahmottamaan maailman uudella tavalla, tehokkaammin ja rikkaammin. Tätä näkökykyä on vaikea selittää sanoin. Parhaiten sen saavuttaa, jos muistelee uniaan. Kyse on samanlaisesta ilmiöstä kuin villi assosioiminen. Assosioiminen on tosin satunnaista ja leikillistä. Käsittelemässäni ilmiössä pyritään päämäärään. Se, mitkä päämäärät edellyttävät erikoislaatuista käsityskykyä, on sitten toinen asia. Ps. Olen tietoinen velastani Blakelle, Herakleitokselle ja kunnianarvoisille idän filosofeille. En väitä keksiväni mitään uutta, tämä vain tuli mieleen.

Kaksi huomiota

Anarkismi ei ole muuttumaton, suljettu järjestelmä, vaan enemminkin määrätty suuntaus ihmiskunnan historiallisessa kehityksessä, jonka tavoitteena on, vastakohtana hengellisten ja valtiollisten instituutioiden älylliselle holhoukselle, yksilöllisten ja sosiaalisten voimavarojen vapaa kehittyminen. Jos vapaus on vain suhteellinen, ei absoluuttinen käsite, koska se on taipuvainen laajentumaan jatkuvasti ja vaikuttamaan yhä suurempiin piireihin yhä moninaisemmin tavoin. Anarkisteille vapaus ei ole abstrakti filosofinen käsite. Tätä vastoin sillä tarkoitetaan kaikkia ihmisiä koskevia mahdollisuuksia kehittää täyteen kukoistukseen kaikki ne voimavarat, kyvyt ja lahjat, jotka luonto on suonut ihmisille ja jotka voivat hyödyttää yhteisöä. Ihmisen persoonallisuudesta tulee sitä kykenevämpi ja tasapainoisempi, mitä vähemmän kirkollinen ja poliittinen holhous vaikuttavat tähän ihmisen luonnolliseen kehitykseen, ja sitä enemmän se myös tällöin kertoo ympäröivästä älyllisestä kulttuurista.

- Rudolf Rocker: Anarkosyndikalismi

Ihmisten valtaosan käsityskyky muotoutuu välttämättä heidän tavallisten työolojensa kautta. Ihmisellä, jonka elämä kuluu tehden joitakin yksinkertaisia ja vaikutuksiltaan kenties aina samoja tai lähestulkoon aina samoja toimintoja, ei ole mahdollisuutta laajentaa käsityskykyään (...) ja hänestä tulee tavallisesti niin typerä ja tietämätön kuin ihmisestä on mahdollista tulla (...) Mutta kaikissa kehittyneissä ja sivistyneissä yhteiskunnissa tämä on se tila, johon työtätekevien köyhien eli suuren osan ihmisistä on välttämättä vajottava, ellei valtio tee töitä ehkäistäkseen sitä (...), jotta taloudellisten voimien tuhoisat vaikutukset voidaan estää.

- Adam Smith

Uni ja katseen rajat

Pitkästä aikaa sinnittelin yhden päivän täysin vailla unta. Koska olen täysin kadottanut kosketuksen mukavuudenhaluun, en nähnyt mitään ongelmallista siinä, että lähden kaverini syntymäpäiväjuhlista suoraan töihin. Totaalinen unen puute on kuitenkin luonnollisesti hyvin ongelmallinen tila. Se uhkaa psyykkistä terveyttä (erityisesti psykoottisiin episodeihin taipuvaisilla ihmisillä), neurologiselta kannalta (tietääkseni) jossain määrin välittäjä-aineiden toimintaa, fyysistä suorituskykyä ja erityisesti sitä käsitystä ajan ja päivän järjestyksestä, joka vaikuttaa länsimaisen työetiikan ja kaikkien sen sidonnaisilmiöiden taustalla. Tiedän kertaavani vain itsestäänselvyyksiä, mutta oli mielenkiintoista havainnoida prosessia, jossa äärimmäinen uupumus vaikuttaa ajattelun 'rajoihin', siihen, miten arjen havainnointi käytännössä toimii, mitä se painottaa ja mitä se rajaa ulkopuolelleen toimiakseen mahdollisimman tehokkaasti. Kertaus on kuitenkin kognitiivisia prosesseja hahmoteltaessa pakollinen ja tervetullut keino saada ote monimutkaisesti ilmiöstä. Tavallisesti ihminen tarkkailee itseään. Hän on 'itse' ja katsottu, subjekti ja objekti samanaikaisesti. Hän on (popisti Foucaultia lainaten) sisäistänyt valvonnan ja rankaisemisen käytänteet, jotta ansaitsisi paikkansa yhteiskunnassa. Unettomana tämä rakenne moninkertaistuu. Tätä voisi pohjustaa sanomalla, että sellaiset mielen rakenteet, jotka normaalisti peittyvät hälyn ja aktiivisen toiminnan alle, tulevat hetkeksi rajoiltaan näkyviksi, kuin kalvot. Mieli alkaa hahmottaa rakenteellisen luonteensa, jolloin ihminen todistaa itsessään samanaikaisesti useita 'itsen' variaatioita, rakennettuja mutta aktiivisia identiteettejä, jotka jatkuvasti ponnistavat menneisyydestämme ja vaikuttavat toimintaamme. Vaikka identiteettimme kehittyy, aikaisemmin rakentamamme ja (teennäistä mutta tarpeellista) tarkasti rajaamamme identiteetit ja ajatusmallit (joista 'kiinteä' ego rakentuu) ovat meissä läsnä ja dramaattisesti ilmaisten ovat jatkuvasti vaarassa toimittaa vallankaappauksen nykyiseen identiteettiin nähden. Joka tapauksessa, valvonta ja pelko moninkertaistuu kaikkien näiden hahmojen kesken, jolloin ihmisen sisäisestä puheesta tulee valtava, kaoottinen häly. Identiteettien eri puolien, arvostelun, häpeän ja itserakkauden täyttämät monologit ja vastamonologit muodostavat yhden jatkuvan hälyäänen, joka täyttää unettoman arjen. Tarkkarajainen 'minä-julkinen minä' jaottelu murtuu. Tällä voi luonnollisesti olla haitallisia seurauksia sosiaalisen elämän kannalta. Ihmiset odottavat toisilta yksinkertaisuutta ja rajautuneisuutta, 'tartuttavuutta', jotta he voisivat ottaa älyllisen niskalenkin kohtaamistaan ihmisistä. Unettoman ihmisen tapaaminen voi tällaisille ihmisille olla hämmentävää ja raivostuttavaa, sillä uneton ei elä siinä uskossa, että voisi tarjota toiselle vain yhden äänen. Hän on tietoinen koostuvansa koko elämänsä ajalta kertyneistä ja sitä rakentavista puheenvuoroista, joita on mahdoton rajata. Rajaaminen on yhteiskunnallisen elämän kannalta välttämätön ja kullanarvoinen kognitiivinen kyky (lue: pakko). Unen puute on psyykkinen ja fyysinen hätätila, jossa keho rasittuneisuudessaan erittää kortisolia ja lihakset ovat jatkuvassa valmiustilassa taistellakseen tai paetakseen. Mielen reaktio on tässä erikoinen. Voisi luulla, että mielen keskittyneisyys ja rajautuneisuus edistäisivät selviämistä. Mutta itse olematon uni tuhoaa tämän mahdollisuuden. Mieli ei ole kuin veitsen terä (kumman ihannoitu kielikuva länsimaisessa kielenkäytössä, joka korostaa mielen pragmaattista ja väkivaltaista, vahingoittavaa funktiota) vaan päin vastoin erittäin joustava . Miksi? En tiedä. Ehkä tämä on mielen tapa säästää voimia. Mieli antaa periksi, jottei paineen alla kiristyisi liian kireälle ja napsahtaisi poikki. Syistä ei ole varmoja tietoja, mutta kehityksen kulusta ja lopputuloksista on tonneittain todisteita, jotka kuvaavat mitä erikoisimpia psykoosin muotoja. Psykoosi on mielen rajojen katoamisen ääripää, unen puute on puolimatka.

Kommunikaation mahdottomuus

Kommunikaatio on suodatusprosessi, jossa vain vahvimmat ja sitkeimmäit halut selviävät vastustavien voimien läpi. Näkemys kommunikaatiosta avoimena viestintätilanteena on virheellinen. 1. Viestin lähettäjä (A) ja vastaanottaja (B), sekä käänteisesti, ovat etukäteen asemassa, jossa he etsivät toisen viestistä legitimaatiota omille motiiveilleen, tarkoitusperilleen ja itserakkaudelleen. 2. Toisin kuin usein väitetään, ihminen rakentaa itseään legitimaation, ns.kartoituksen ja oikeutuksen, avulla KOKO elämänsä ajan, ei vain nuoruudessa. Täten jokainen kommunikaatioakti on ihmiselle tilaisuus uuteen legitimaatioon. Näitä tilaisuuksia ihminen janoaa, sillä ne ovat ainoa keino jatkuvasti uhanalaisen julkisivun ylläpitämiseen. 3. A:n ja B:n välisessä kommunikaatiossa A:n viesti jää ennen B:lle saapumista intersubjektiiviselle ei-kenenkään maalle, jossa ymmärrettävästi väärinymmärtämisen prosentuaalinen todennäköisyys on suuri. Tällä alueella viestistä normaalisti koodataan mitä koodattavissa on, sillä se on irtaantunut A:sta subjektina ja on jo tavallaan ''vapaata riistaa'', maailmassa ja siis vapaan tulkinnan kohde. Tulkinta ei kuitenkaan ole koskaan vapaa. 4. B:n kohdatessa tulkittavan viestin tapahtuu eräänlainen rekyyliefekti, jossa A:n tarkoitusperä kärsii iskun. B koodaa viestin oman legitimaationsa mukaan ja puhkoo viestiin aukkoja sen mukaan miten hylkää sen asiasisältöä legitimaationsa vastaisena. Nämä aukot B täyttää oman legitimaationsa mukaisella materiaalilla. Itsesäilytys on siis sekä fyysistä että kielellistä. Korostan, että tämä ei ole tietoinen vaan puhtaasti tiedostamaton ja refleksinomainen tapahtumakulku, jonka hiljaa odotetaan kuuluvan jokaiseen kommunikaatioaktiin. Legitimaatio on ihmisessä kulttuurisesti kehittynyt kyky, joka edistää sekä psyykkistä terveyttä per yksilö että valehtelun ja propagandan alituista läsnäoloa läntisissä kulttuureissa. 5. Kommunikaatio ei ole avoin viestintätilanne. Avoin viestintätilanne määritelmällisesti olettaa viestien saapuvan, tietyt tulkinnalliset pakkoliikkeet mukaanlaskien, koskemattomina perille. Tosiassa keskinäinen suora kommunikaatio on suurelta osalta väärentämistä, jossa kommunikoijien A ja B välille syntyvällä epävarmuuden ja tulkinnan ei-kenenkään maalla käydään hiljaista kamppailua oman näkemyksen oikeutuksesta ja päivittämisestä. Legitimaatio on nestemäinen kiila, joka sulkeistaa henkisen kasvun mahdollisuuden ja rajaa ihmiset eroon toisistaan, omien oikeutustensa sokeiksi sankareiksi. Kommunikaation sisään- ja uloskoodauksen väärennysakti kierretään vain harvoissa poikkeustapauksissa, joita voisi kutsua ''kohtaamisiksi''.

Hannah ja rakkaus

Kävin tänään katsomassa näytelmän Hannah ja rakkaus. Näytelmän suurin porkkana, joka kerää kaupungin intelligentsian lämmittimiksi teatterin istuimille, on sen kuvaus Hannah Arendtin ja Martin Heideggerin rakkaussuhteesta. On ironista, että näytelmä, jonka keskushahmoihin liitetään jatkuvasti epiteetit ''intohimoinen ajattelija'' tai ''palavan mielikuvituksen siunaama nero'', ei toteutuksellaan pyri kumpaankaan edellämainnituista, vaan piinaavan turruttavaan turvallisuuteen. Hannah ja rakkaus on näytelmänä kuin märkä rätti, ja sitä märempi, mitä tärkeämpi aihe on katsojalle.

Henkilökohtaisesti en ole koskaan pitänyt Heideggerin sisäsiittoisesta arcanasta vaan suosinut Arendtin ulospäinsuuntautunutta ja sotien koulimaa ''käytännöllistä filosofiaa''. ''Sinusta voisi tulla poliitikko'', Heidegger toteaa Arendtille näytelmässä. Näytelmä ei tehnyt kummallekaan hahmolle kummoisempaa kunniaa. Historiankerronta ja kertomukset yleensä niin usein ylikorostavat merkittävien henkilöiden persoonia, että unohdamme helposti, että tämä ovi aukeaa molempiin suuntiin. Näytelmän kaksi suurta filosofia ovat niin lattean harmaita ja karkeasti muotoiltuja hahmoja, ja nimenomaan Hahmoja, että sitä on vaikea uskoa. Historialliset kliseet ovat huolimattomuudesta kääntyneet nurin niskoin: Heidegger on kuin perhelomalla eksynyt virkamies ja Arendt vastenmielisen naiivi ja näsäviisas. Näytelmä, joka saa vihaamaan eettisen ja avoimen filosofian kärkinimeä, ei mielestäni ansaitse elää.

Teatteriyleisö on siirtynyt moderniin suvaitsevaisuuden aikaan: siinä missä ennen yleisön kahtiajako konservatiiveihin ja liberaaleihin sai nämä eri puoliskot käymään toistensa kimppuun niin lehtiartikkeleissa kuin paikan päälläkin, nykyään he istuvat samoissa näytöksissä, antavat turvalliset kolmen kumarruksen taputukset ja pitävät turpansa kiinni. Tämä näytelmä sai minut haluamaan repiä alas tämän typerän suvaitsevaisuuden takakireyden ja muuttaa teatterin katsomisen uudestaan sosiaaliseksia ja poliittiseksi tapahtumaksi. Näyttelijät olisivat voineet huutaa ''Onko kysyttävää?'' ja minä olisin nostanut käteni.

Teatteri vaatii puhdistusta, Hannah ja rakkaus osoitti sen eikä muuta. Lava on vapaa ja sitä on turha haaskata ''perinteisen'' teatterin, mitä se nyt tarkalleen ottaen onkaan muuta kuin rikos. Ainoa ajatus, minkä konservatiivinen näyttämötyöskentely enää herättää, on seuraava: MIELIKUVITUS ON RAJATON. Sillä se on, ja on rikos, että ajatusten äärettömyyksissä vaeltaneet historialliset henkilöt saavat mielikuvituksettoman tulkinnan. Jos hautakirjoituksenne ei ole kaunis, miksi se on kirjoitettava?

Heideggerin sanat ''intohimoisesta ajattelusta'' saivat minut janoamaan väkivaltaa ja muutosta. Intohimoista ajattelua teatterin lavalla. On jo liian kauan, kun sellaista viimeksi näin. Sellaisen Hannah ja rakkaus olisi ansainnut.

Mitä Hannah ja rakkaus opetti rakkaudesta? Ainakin minulle seuraavaa: voimakkaiden elämysten rakastaminen on epätoivoista rakkautta.

Larvae

Dies: Duodeviginti, mensis Martius. Annus MMXII.

Saepe in viis ambulo ac sollicitus cogito: ´´Haec oppidi delere volo ac mundus novus constituere. Ante cede...Quid silentium ubique audis. Solus avies circum caelum siletus errant.''

Amoenitas semper extra corpo est. Sed animus meus numquam silet. Numquam.