Käännösharjoitus: Samuel Beckett. Murphy.

Amor intellectualis quo Murphy se ipsum amat.

Valitettavaa kyllä mutta tarinassamme on saavutettu piste jossa on tarpeen pyrkiä todentamaan ilmaus ’’Murphyn mieli’’. Onneksi meidän ei tarvitse vaivata päätämme tällä vehkeellä sellaisena kuin se todella ilmeni – sepä olisikin liioittelevaa ja epäolennaista – mutta ainoastaan millainen se tunsi olevansa ja millaiseksi se kuvitteli itsensä. Murphyn mieli on kuitenkin näiden tietojen lähde. Lyhyen osion omistaminen sille tässä vaiheessa säästää meidät myöhemmiltä anteeksi pyytelyiltä.

Murphyn mieli kuvitteli mielensä kookkaana läpikuultavana kehänä/pallona, hermeettisesti ulkoiselta maailmalta sulkeutuneena. Tässä ei piillyt köyhtymistä, sillä se ei sulkenut ulos mitään mitä se ei olisi jo pitänyt sisällään. Mikään ei koskaan ollut, oli tai tulisi olemaan universumissa sen ulkopuolella vaan oli jo läsnä virtuaalisena, tai aktuaalisena, tai virtuaalisena kohoamassa aktuaaliseen, tai aktuaalisena putoamassa virtuaaliseen, sen sisäisessä universumissa.

Tämä ei sijoittanut Murphyä idealistien sontaan. Oli henkinen tosiasia ja fyysinen tosiasia, yhtä tosia olematta yhtä miellyttäviä.

Hän erotti mielessään aktuaalisen ja virtuaalisen, ei kuin muodon ja muodottoman itkemässä muodon perään vaan kuin siihen mistä hänellä oli sekä fyysistä että henkistä kokemusta ja siihen mistä hänellä oli vain henkistä kokemusta. Siten potkun muoto oli aktuaalinen, syleilyn virtuaalinen.

Mieli tunsi aktuaalisen puolensa olevan yläpuolella ja kirkkaana, virtuaalisen alla ja uppoamassa pimeään, liittämättä kuitenkaan tätä eettiseen jojoon. Henkinen kokemus oli leikattu irti fyysisestä kokemuksesta, sen kriteerit eivät olleet fyysisestä kokemuksesta, sopimus sen osittaisesta fyysisestä sisällöstä ei tuottanut tuloksia. Se ei toiminut eikä siitä voinut arvon periaatteesta hankkiutua eroon.
Se koostui pimeyteen vaipuvasta valosta, yläpuolesta ja alapuolesta, mutta ei hyvästä ja pahasta. Se sisälsi muotoja joilla muita muistuttavia piirteitä ja muotoja ilman piirteitä, muttei oikeita muotoja ja vääriä muotoja. Se ei tuntenut uhkaa valonsa ja pimeytensä välillä, ei tarvetta valonsa ahmia pimeytensä. Nyt oli tarve olla valossa, nyt hämärässä, nyt pimeässä. Siinä kaikki.

Niinpä Murphy tunsi jakautuneensa kahtia, kehoksi ja mieleksi. Ilmeisesti ne harrastivat yhdyntää, muuten hän ei olisi voinut tietää niillä olevan mitään yhteistä.