Penthouse

Loppuvuoron ajan en ajatellut juurikaan mitä tein. Pääni painui vähän väliä rinnalle. Otin iltapäivän 150 milligramman tabletin liian myöhään, seurauksena muutuin työvuorossa liian passiiviseksi. Normaalisti varauduin tällaisiin tilanteisiin kuulokkeista annostellulla metallilla ja hate-mentalilla, eräänlaisella joogan variaatiolla, jossa vitutus tiivistetään kristallinkirkkaaksi adrenaliiniksi. En silloin nähnyt mahdollisuutta kumpaankaan. Istuin koulun pihaa kiertävän penkkirivistön reunimmaiselle ja sytytin tupakan. Aurinko heijastui lasiovista käytävään kuin tuuliviirin siipinä. Pölyn ja tomun kerrostaman lasin läpi käytävässä näytti kulkevan kynttiläsaatto.

Illalla, lähdön jälkeen, joukko yläasteen varhaisrikollisia laittoi pesäpallomailalla ovet paskaksi. En katsonut taakseni, kuvittelin kuinka lasi nousi kaarina ilmaan ja laskeutui asfaltille. He juoksivat ohi. En jaksanut huomauttaa asiasta, olin tarpeeksi tokkurassa ja ärsyyntynyt kävelemään suoraan kotiin. En nostanut silmiä maasta, en halunnut törmätä kehenkään ja päätyä baariin. Halusin vain nukkumaan. Loppumatkasta kävelin hetken autoletkan vierellä. Peilinkiiltävä, beige ruumisauto oli pysäyttänyt keskelle ajokaistaa.

Ja me nukuimme iltapäivään asti. Valkoinen kaihdin, jota katsoin välillä herätessäni, keinui valkoisessa huoneessa. Seinät painoivat ilman maidoksi, jonka sisällä happikuplat pakenivat kosketusta. Useasti heräsin vaivalloisesti haukkomaan raskasta ilmaa. Käännyin ja painoin hiestä turvonneet kasvoni vasten kukin kuvioitua päiväpeitettä. Olisin halunnut painaa silmäni hänen vatsalleen, en uskaltanut herättää väsynyttä vaimoa. Sillä oli seuraamuksensa. Nielin unenmakuista happea, metsästin sitä ikenieni haaroihin. Yritin teeskennellä tukehtuvani hikeen ja savun rasvoittamiin hiuksiin, sillä unen ja valveen rajoilla muutun usein lapselliseksi. Dramaattisesti esitän omaa kuolemaani, kuolemaa tukehtumalla.

Mikään ei saa kehoani yhtä kevyeksi, yhtä rauhalliseksi kuin kama ja kuolevan näyttämörooli, jota aamuisin esitän vaalenevalle maakuuhuoneelle. Näitä aineksia kierrätän seuraavan vuosikymmenen säästääkseni itseni muumioitumiselta. Siirryn ensimmäisestä toiseen, kierrätän, kasaan tähän astiaan kaiken minkä saan laskeutumaan. Tunnen kuinka maksani pintasolukko kuivuu, haavautuu, kuinka haavojen hiusverkosto peittää elimen. Täyte pursuaa valtavista repeytymistä kuin jähmettynyt mutavyöry. Laskimojohdot nojautuvat ulos puretusta sähkökaapista, yhä välähtäen satunnaisista sähkönpurkauksista. Jalkapallon kokoinen elin repeää saumoistaan ja purkaa sisältönsä kehoni kanisteriin. Näen kuvan mielessäni tummana ja tuoksuvana, ja olen itkeä ilosta. Jokainen kaiku itsetuhosta on kuin lapsuuden syntymäpäivä kerrottuna tuhannella.

Hän hioo kulmahampaita unissaan. Mustat hiukset ulottuivat lantioon asti, hän ympäröi itsensä niillä kuin verhoutuisi peittoon. Katsoin sileää, kalpeaa tiimalasiselkää, joka hymyili minuun päin, ei minulle. Pieni arpi paistoi niskassa. Lakanoilla syntymättömien lapsien valkoinen kirjo, nurkat täynnä minun hiuksiani, jotka kietoutuivat ruoantähteisiin ja pölyyn. Olen liian kauan jättänyt kodikkuuden muiden huoleksi.

Huoneessa kävi alituinen liike, ilmankierre liikutti valoilmiöitä. Maatessani kuvittelin ikkunalaudalle kasapäin pulloja, jotka satunnaisesti heijastivat herkkärakenteisten lasihelmien tavoin auringonvaloa. Verenkarvaiset, olemattomat spiraalit, vihertävät renkaat kiipesivät seiniä pitkin. Kaiken yllä makasi keskipäivän uuninlämpöinen armo.

Heräsin kymmeniä kertoja kahden päivän aikana. Lopulta en saanut enää unta ja aukaisin ikkunan. Hän heräsi kaksi tuntia myöhemmin, viikkasi peiton, teki rutiininsa rautaisella asiantuntemuksella. Hän oli ehtinyt käydä ulkona, ruokaostoksilla, ennen kuin löysi minut vessasta. Olin lyönyt pääni lavuaariin ja halusin pakonomaisesti lepuuttaa sitä pytyn ja seinän välisellä kapealla kaistaleella. Näin hän kertoi myöhemmin, auringon sinnitellessä lakipisteessään. Makasin sohvalla, pidin kylmää pyyhettä ohimolla. Se oli naurettavaa mutten uskaltanut väittää vastaan. Hän tietää aina paremmin.

Iltapäivällä istuin olohuoneessa lusikka kädessäni ja kuuntelin hänen hyräilyään. Tiimalasin muotoinen selkä kaartui hellan yli. Hän mursi kananmunan ja valutti sen tasaiseksi vaipaksi oliiviöljyn syleilyyn. Tirinää seurasi asunnon valloittava sumu, jonka keskellä, silmien vettymisestä välittämättä, kuumensin lusikan ja liuensin tulitikun päällä ruskeat kokkareet ohuiksi hiussuoniksi.

Hetken muistelin ensimmäistä kertaa. Ensimmäinen piikki oli raastanut suonta ilkeästi. Verenvuotoa oli vaikea saada loppumaan paukuissa. Tunsin itseni lapseksi eikä veri huolestuttanut. Silloin jaksoin kirjoittaa, jokainen yksityiskohta sai pitkät juuret, joita tutkin ja kirjasin ylös. Into hiipui hiljaa. Yksityiskohdat menettivät erikoisuutensa. Ajatukset eivät enää kasautuneet tarinoiksi.

Pyhän Antoniuksen ikoni tuijotti vastapäisen sohvan reunalta, useaan kertaan paikattu ja teipattu kehyste. Minä katsoin takaisin, suoraan kylmiin, mätää puuta huutaviin iiriksiin. Taisin huutaa jotain kuin ’’nähdään kahden viikon päästä’’ tai ’’herätä minut kahden päivän päästä’’ tai jotain tavallista. Hän suuttuisi, en keittänyt hänelle, vaikka tiesin hänen käsiensä tärisevän enkä syönyt hänen munakastaan. Olisin vain oksentanut, en kestä munia viikon unen jälkeen, joten kaikki oli hyvin.

Hän saa syödä minun annokseni. Hän kaipaa hieman lihaa ympärilleen. En tunne syyllisyyttä. Hän tulee pian perässä, kunhan ensin syö munakkaansa kukilla koristellulta posliinilautaselta. Arjen rutiinit säilyttävät ihmisen tuoreena. En ole huomenna vuorossa. En ole seuraava teuraskulkueessa. Jos televisiotarkastaja soittaa ovikelloa, me emme ole kotona.

Mittasin veritilkan ja painoin männän pohjaan, samalla katsoin pyhimyksen kasvoja, niiden karvoituksen vesiputousta. Nikamat rävähtivät auki, samassa sulkeutuivat rakentuen vakaasti toinen toisensa päälle. Nousin seisomaan. Nousin ylös, ajatuksen kohoumalle, varpailleni terän päälle. Monissa kuvissa poseerasin sama typerä ilme naamallani. Silmät kääntyivät kulmakarvoihin, nousivat kohti aivoja.

Pyhimyksen kasvot eivät seuranneet minua, vaikka hymyillen katselin varpaitani ja niiden alle, etsien häntä, joka lentäisi minut kiinni. Vahingoniloisena kuvittelin putouksen hänen alleen, kauhistuneet peuran kasvot, spiraali, jota myöten pyhimyksen painava pää kiersi kohti helvetin ydintä. Olin lapsellinen ja teatraalinen. Me molemmat tiesimme kuka todella putosi. Se on selvää. Universumin löytävät ne, jotka kaivavat itsensä ojan läpi, tuoreeseen maaperään asti. Tuore maa, minä postitan veroilmoitukseni omasta turvapaikastani, tuore maa, minä huudan maan eloon sisältäpäin. Ja Antonius, ystäväni, nouset tuhat jalkaa, tuhat vuotta, korkeudesta etsit paikkaa. Etsit peittoa johon kääriytyä tyhjässä eetterissä. Ilma kiirii ohuena ja ajatuksesi ovat radioaaltoja. Olet mennyttä.

Kun heräsin tuntien kuluttua, tiimalasiselkä oli laskenut viereeni ämpärin ja riisunut märät housuni. Kuulin hissikoneiston yskän, lukkiutuvan ankkurilaatan laskun.

Helvetissä tehdään työtä

Helvetissä tehdään töitä

Ihminen, joka tokaisee ettei raha kiinnosta häntä, hourailee näin sillä hänellä on sitä aina ja paljon. Oman käyttötilinsä toteaminen tyhjäksi muistuttaa kokemuksena base-hyppäämistä. Kädet tärisevät, iho hikoaa ja kutiaa, lievä hengensalpaus on yleistä, sama vanha tarina, nikotiininpuute kerrottuna sadalla ja puristettuna kiinteään minuutin pisteeseen. Tekisi mieli puhua eksistentialistisesta pudotuksesta, jossa turvallisen ja järjestelmällisen elämän tukipilarit katoavat ja maa jalkojen alla muuttuu upottavaksi. Kun pinnat kadottavat pintansa jäljelle jää loputon pudotus.

Tyhjä tili pakottaa katsomaan peiliin. Se on suoranainen nikamavibraattori, joka jysäyttää ryhdin päälle juuri ratkaisevaksi ajaksi paremmin kuin yksikään ero. Tätä kutsutaan myös adrenaliinipiikiksi tai kirkasnäön teoriaksi. Jäljelle jää vaihtoehtoja. On mahdollista kerjätä ja loisia yhteiskunnan rahavirtojen ja tuonelanvirta KELAn varrella, missä itse en näe mitään vaivaannuttavaa, mutta mikä edelleen nähdään halventavana ja sosiaalisesti tuomittavana toimintana. Todiste siitä kuinka suomalainen sosiaalisuus on keskiaikaisen kirkonkylän tasolla rakenteellisesti kuin laadullisestikin. Yhteiskunta on niin kasvoton ja digitaalinen instituutio jotta siltä varastaminen saattaa olla peräti nautinnollista, omanlaisensa vastalause ja eksistenssin pönkittäjä.

Mutta vain päiväunissa pääsee valtavan koulukiusaajan kimppuun kättä pidemmällä varustettuna. ’’Voi voi yhteiskunta! Hullut ihmiset varastavat muilta ja itseltään.’’ Älkää hermostuko, asia ei ole näin yksinkertainen. Tietystikään me emme pääse kuin koira veräjästä. Tietysti pilkka osuu omaan nilkkaan ja omat nilkkamme puristetaan jalkapuuhun kunnes yleisö on saanut heittää tomaattinsa. Kaunista tässä on se että me varkaat emme välitä. Meillä on linko ja Goljat on ilma, jota hengitämme. Mutta eksyin asiasta.

Toinen vaihtoehto on hakea töitä. Työtä, joka täyttää kahdeksan tuntia päivästä hyödyttömällä ja/tai pidemmän päälle itsetuhoisella toiminnalla, jotta voisi rahoittaa päivän jäljelle jäävien viiden viiva kahdeksan tunnin harrasteet, joista suuren osan syö siivoaminen, kaupassa käyminen, ruoan laitto, päiväunet, päivän lehti, laskut ja seksuaaliset virikkeet, jos niin on onnistanut. Työn uhrauksen kohde, harrastus, voi olla jotain kiinnostavaa, kuten sukellusta tai järjestötoimintaa. Pahimmillaan se on romaanin kirjoittamista tai baarissa ravaamista saadakseen viiden viiva kahdeksan tunnin aikana poltettua aivoistaan ne terveet nystyrät, jotka kykenevät menneen päivän työt muistamaan, ergo niistä kärsimään.

Kaikki tämä on kuitenkin vain saivartelua siinä valossa, että kun lähden totunnaisesti kauppaan näen edessäni hyödykkeitä mutta minulla ei ole mihin niitä vaihtaa. Kiduttavan yksinkertaista, ei ole mutkaa mitä vääntää eikä sanaa jota pehmentää kauniiksi. Tässä ei ole mitään kaunokirjallista. Tosiasioiden virta tulittaa takaraivoon kylmänä paukkeena. En enää saa mitä haluan. Olen niin sanotusti peeaa. Joten menen töihin.

Se kaivo, josta juon seteleitä tai paremminkin palkkatositteita, on valkoinen ja rapisee, joskus raksuttaa. Me istumme valkoisessa huoneessa pöytien äärellä. Seinällä yläpuolellani on mustavalkoinen kello, unohdin mitä mallia tällä kertaa, joka duunissa eri. Minun on väännyttävä luonnottomaan asentoon jos haluan nähdä viisarit. Niskani ovat aina kipeinä. Olemme istuneet puoli tuntia hiljaa. Älä kysy miksi, en tiedä. Samoin tämä puolen tunnin meditaatio on henkisesti niin raskasta, ettei minulla ole haluja tai energiaa ottaa selvää. Meillä ei ole sanottavaa toisillemme. Työläisluokka, veljeys, inhimillinen kosketus. Nämä abstraktiot vipeltävät vain televisiossa. Meillä ei ole enää kosketusta mihinkään.

Me istumme itsellemme oikeuden ostaa hyödykkeitä, elää, osallistua yhteiskunnan rientoihin. Me tapamme itseämme todistamalla koneiston todellisen luonteen: meitä ei tarvita. Ainakin itse koen olevani entistä lähempänä hautaa näiden yhteisten meditaatioiden jälkeen. Tämä on pahempaa kuin yksikään likakaivo, yksikään puistonkulman käytettyjen kondomien muurahaispesä. Tämä yksinäinen olemassaolo. Ainakaan tuota kelloa en unohda. Lupaan teille sen.

Europa 11.6.2010

Genova, Italy.

How about some starters before the end?

Roadsigns with lambs. Meat on smoked poison. End upon end.

Europa 8.6: Ljubljana, Slovenia

Yellow haze swifling around and through the last gleams of a red sunset. The road awaits. Us, lonely followers of chaos, have nowhere to go. For us there are only mountains. A tent waiting on some hillside, firewood and the blind-deaf terrier warming its mudsoaked fur next to your bruised skin at night. We were looking vertically, something hit us, a bullet between the eyes, turned us towards horizontal illuminations. Now we only seek the upward spiral, the vacuum pulling us from this diseased ground and off until the empty skies. As our boundaries dissolve into knives of energy, we shall want nothing. Full.

Hitchiked from Prague to Vienna. The river of Donau crawled muddy and wild. A church across the stream, which one, theyre starting to look the same. Sounds of Mozart in the air, echoing through deserted churches, houses, squares of white chalk, the doombell chime. White wine and the feel of something irreversible. These choices are permanent. Western culture has chosen wrong. Were headed for disaster. But for now, let us enjoy this warm summer. Make the most of this short bloom of a sinned organism. Please forgive us our stupidity. We do not now how to sit, only how to run and scream. This is our right, the everyday right of suicide. To burn out and look at the two sunsets.

Hitchiked from Vienna to Ljubljana. Strolling around the Alpes in a car, an old austrian gentelman driving, didnt speak any english so we sat silently and watched the scenery. He is a fan of classical music. He played us Sibelius, talked about his acquintance with finnish art, we just nodded. He showed us his home, a tall cabin on a green hill, a cat, three dogs, picket fence. Beams of light through leaves of life. Thought about happiness. Thought about staying on these mountains, putting up a tent on some hill and watching life pass you by. What is more relaxing than giving up? Maybe when everything is over and I face only one option, Ill come here. Make a new profession as an applethief and a spiritual guide for these small villages.

22.00 we got on a truck. Watched white lines cut us, one after the other.

Europa 3.6.2010: Prague

Tracing my bloodtrail back to the hostel. A night that is pleasantly forgettable. Leaning against some 17th century guesthouse, staring down the wet corridors, counting the dripping blood, drip, drip, red on black with a small current softening our thick fluid. Standing on the corner, feeling the bloodtrail scroll its way down my face, I thought about the feeling of being lost. It's not so unpleasant once you get past the harsh beginning. The feeling of roots, of bars, of containers is unbearable in the long run. Lost is the warmest form of terror.

Kafka had the joy of borning in the beginning of the 20th century. It was that time, the certain presence of spirit in Europe (also in Prague) that encouraged him to bloom in opposite to his tremendous constrains. It's no wonder these famous loners write as if in a state of trans. What else can you do when your whole existence boils down to a beam that nearly burns the paper (and its readers) away? Plan, make a sketch? You can only reach the limits of your mind and existence, and after this realization expand into beautiful language, forms, colours etc. But Kafka was in at least one sense lucky. In our time he wouldn't make it. The thing that kept Kafka from killing himself was a certain inner light consisting of belief in a purpose without purpose, a man who still walks in the garden of Eden, and the garden serves, man does not, the packt is broken. But whatever we don't say out loud, something inside us speaks the code. Some say the code of Kabbalah.

2010 A.D, Kafka wouldn't survive to his 16th birthday. He would propably stop eating as a little boy and stay that way until his untimely death. The portrait of a sad child starving without any need to. It's a smart move to stop eating in a world that serves only shit.

There are too much people here to even consider the possibility of a closer contact. They come and go, say a few words and are gone. I mostly go. Maybe that is the PATH: endless, revolving series of going away. The same theme varied by time, like watching 10 horror movies and trying to review them individually.

Thought about jumping off a bridge. A lot of bridges here. Beautiful settings. Charles Bridge is always filled with tourists. Read Camus's The Fall and you'll see why this is so appealing.

Youth culture has no humanity left. Even Prague is just an enormous butcher's shop. How nice it would have been to live eighty years ago when sexuality was shrouded in a vaporizing mist, when touches had more meaning than the act of one thing leads to another. Eroticism is so boring I get enough of it just by watching. Seeing is free, touching requires schooling, teachings of tactics I don't give a fuck about. I must be a whore to enter this game. So be it.

Counting the drips of blood. Too much passed through my mind, the barriers vaporize. Rusted by five days of drinking with less than six hours of sleep per night. Rusted by nonstop rain, spiced with nonstop smoking. I rush down the small corridors, trying to stop the bleeding with a subway ticket. I stuck it to my eyebrow, it worked there for a while. People said: ''There is some guy walking there with a subway ticket in his face.'' Apart from the red eye, I had also a lot on my mind.

Leaving on saturday for Wienna. From there to Slovenia, Venezia, Marseille and so on. Feels healing to be on the road again.

Went to Kafka museum. Surprisingly good. Recommend to all interested. Also Kafka T-shirts on sale for about 20 euros. Buy now, please.

Europa 1.6.2010: Prague

Faceless babies crawling up the tower. I stepped outside and had to stop and stare. Conqueror race swarming over the tallest monstrosity in Prague. The latest addition to evolutionary discoteque. These babies see everything that goes on under city roofs. This tower used to be filled with Soviet espionage technology.

21st birthday recipe: pivo, prosim (a beer, please), czech cuisine (meat and cabbage rolled inside roasted dough), conversations about Wittgenstein and paths in general, wondering around Vinohrady, trying to get a grip on this strange city. It doesn't work. This city is, for an absinth deranged maniac such as myself, untouchable. If I wanted to CONNECT with these streets, I needed to live here: study, do some real work, wash dishes, work at a construction site, after a hard days work walk around, smell the parks, go see movies. The normal stuff. Adventurers are left out and leave empty handed. Their internal beat is deranged from the outside it wants to concuer. This conqueror worm will burn fast. This is a fact.

I'm starting to get a grip on this language. It's not easy, Ive gotten slow.

Mind control keeps the pressure away. We need to forget the fall that waits behind every step, keep from watching cliffs. Hangover doesn't actually help.

I've visited the same pubs Saarikoski did in 1967. I'm tracing his footsteps by accident. Apart from him, I still havent bought a notebook. Thoughts vanish before the fatal grip, I let them go, there is nothing to report, I am sailing away from reality. These waves that pull me away are beyond words. Prague will be a memory, not a collection of deranged and cryptic scriblings that serve only my need for self-therapy, need to cut these knots with pure reason. But what I write...There is nothing reasonable.

But I'll buy it anyway. It would be interesting to make sketches of these sights, for later use, maybe research for a novel. Something to do besides listening to tourists.

This hostel is full of musicians and maniacs. Party every night.

Dear diary, yesterday I drank tujone spiced absinth. It didn't make me insane, sadly, only really festive, which is rare these days. I ran for four hours in the cold night looking for open bars, pivo, prosim, and left. Met a few social locals, they bought me and my friend a cola-absinth mix and set it on fire. Don't think I've drank anything burning before.

Slow monday night. Now my throat feels sore. Don't have the energy to sit in a cafe.

Absinth was an interesting try. It might be the relaxant I've been looking for, best served after that hard days work that I'll never have. I don't think I was born to do, just to BE and look. Flesh and blood, still only a walking camcorder. Maybe with capacity to project.

From a swerven shore to bend of bay,

just as easy to die on a bright sunny day.

Europa

Bremen, Berlin 28.5.2010

Pavements are mostly for those carnevalistic midgets you see in neorealistic italian films. Cars demand the primary point of attention, these legs are to be ran over. Every house seems to shine in all the dimensions of a prism. These people speak german and I don't speak. Disappointment lingers in the air. It seems to be impossible to escape the cultural corrodity of our Great West. For a moment I thought I saw a flying pig hovering over the roofs, on its way to fill itself with steam rolled around in nuclear waste. These smiling rows of sharksharp teeth form a bombardment of joy, flying with cheer across the land. Great advertising polls to hang yourself in. Or maybe just to fill with red paint. And the city of revolutions! This town sleeps with its money and change. It never occurred to anyone they might be sleeping with the enemy. It was too late when it began.

Nightbus, in Berlin at the moment. Can't see the city from here. It's just sharp edges and beams of light in thick mist. The whole city as a hallucination. An oasis of freedom. The wind of change. Wish I was born two decades earlier.

Wanted to drink german beer but got lost and couldn't. Sat some time in a 12th century church. Felt like shit but optimistic about some buddhistic thoughts. These stones lie till the cows come home.

Thinking about youth and culture, cultural youth. I can't see the difference between finnish junkie children and german children junkies. The same hoppers, gangbangers, jockeys, honeys, bees, glitter, alcoholics, metalheads, artists, misfits, punks etc. The world is growing increasingly small. I can't escape the lizard.

Its midnight. In four hours I'll be in Prague. I'm looking for something, don't know what. Want to kill the remaining roots I have. Not much but enough to blind my eyes, lock me to these traps of passive nights. Passive mornings, passive feelings, passive sex under passive roofs. There is a feeling of not-knowing which begins to burn everyday boredom into desperation. Desperation keeps us energized and ready to battle for our right to breath and search. I'm searching for the sake of searching. Need to keep moving.