Kaksi huomiota

Anarkismi ei ole muuttumaton, suljettu järjestelmä, vaan enemminkin määrätty suuntaus ihmiskunnan historiallisessa kehityksessä, jonka tavoitteena on, vastakohtana hengellisten ja valtiollisten instituutioiden älylliselle holhoukselle, yksilöllisten ja sosiaalisten voimavarojen vapaa kehittyminen. Jos vapaus on vain suhteellinen, ei absoluuttinen käsite, koska se on taipuvainen laajentumaan jatkuvasti ja vaikuttamaan yhä suurempiin piireihin yhä moninaisemmin tavoin. Anarkisteille vapaus ei ole abstrakti filosofinen käsite. Tätä vastoin sillä tarkoitetaan kaikkia ihmisiä koskevia mahdollisuuksia kehittää täyteen kukoistukseen kaikki ne voimavarat, kyvyt ja lahjat, jotka luonto on suonut ihmisille ja jotka voivat hyödyttää yhteisöä. Ihmisen persoonallisuudesta tulee sitä kykenevämpi ja tasapainoisempi, mitä vähemmän kirkollinen ja poliittinen holhous vaikuttavat tähän ihmisen luonnolliseen kehitykseen, ja sitä enemmän se myös tällöin kertoo ympäröivästä älyllisestä kulttuurista.

- Rudolf Rocker: Anarkosyndikalismi

Ihmisten valtaosan käsityskyky muotoutuu välttämättä heidän tavallisten työolojensa kautta. Ihmisellä, jonka elämä kuluu tehden joitakin yksinkertaisia ja vaikutuksiltaan kenties aina samoja tai lähestulkoon aina samoja toimintoja, ei ole mahdollisuutta laajentaa käsityskykyään (...) ja hänestä tulee tavallisesti niin typerä ja tietämätön kuin ihmisestä on mahdollista tulla (...) Mutta kaikissa kehittyneissä ja sivistyneissä yhteiskunnissa tämä on se tila, johon työtätekevien köyhien eli suuren osan ihmisistä on välttämättä vajottava, ellei valtio tee töitä ehkäistäkseen sitä (...), jotta taloudellisten voimien tuhoisat vaikutukset voidaan estää.

- Adam Smith

Uni ja katseen rajat

Pitkästä aikaa sinnittelin yhden päivän täysin vailla unta. Koska olen täysin kadottanut kosketuksen mukavuudenhaluun, en nähnyt mitään ongelmallista siinä, että lähden kaverini syntymäpäiväjuhlista suoraan töihin. Totaalinen unen puute on kuitenkin luonnollisesti hyvin ongelmallinen tila. Se uhkaa psyykkistä terveyttä (erityisesti psykoottisiin episodeihin taipuvaisilla ihmisillä), neurologiselta kannalta (tietääkseni) jossain määrin välittäjä-aineiden toimintaa, fyysistä suorituskykyä ja erityisesti sitä käsitystä ajan ja päivän järjestyksestä, joka vaikuttaa länsimaisen työetiikan ja kaikkien sen sidonnaisilmiöiden taustalla. Tiedän kertaavani vain itsestäänselvyyksiä, mutta oli mielenkiintoista havainnoida prosessia, jossa äärimmäinen uupumus vaikuttaa ajattelun 'rajoihin', siihen, miten arjen havainnointi käytännössä toimii, mitä se painottaa ja mitä se rajaa ulkopuolelleen toimiakseen mahdollisimman tehokkaasti. Kertaus on kuitenkin kognitiivisia prosesseja hahmoteltaessa pakollinen ja tervetullut keino saada ote monimutkaisesti ilmiöstä. Tavallisesti ihminen tarkkailee itseään. Hän on 'itse' ja katsottu, subjekti ja objekti samanaikaisesti. Hän on (popisti Foucaultia lainaten) sisäistänyt valvonnan ja rankaisemisen käytänteet, jotta ansaitsisi paikkansa yhteiskunnassa. Unettomana tämä rakenne moninkertaistuu. Tätä voisi pohjustaa sanomalla, että sellaiset mielen rakenteet, jotka normaalisti peittyvät hälyn ja aktiivisen toiminnan alle, tulevat hetkeksi rajoiltaan näkyviksi, kuin kalvot. Mieli alkaa hahmottaa rakenteellisen luonteensa, jolloin ihminen todistaa itsessään samanaikaisesti useita 'itsen' variaatioita, rakennettuja mutta aktiivisia identiteettejä, jotka jatkuvasti ponnistavat menneisyydestämme ja vaikuttavat toimintaamme. Vaikka identiteettimme kehittyy, aikaisemmin rakentamamme ja (teennäistä mutta tarpeellista) tarkasti rajaamamme identiteetit ja ajatusmallit (joista 'kiinteä' ego rakentuu) ovat meissä läsnä ja dramaattisesti ilmaisten ovat jatkuvasti vaarassa toimittaa vallankaappauksen nykyiseen identiteettiin nähden. Joka tapauksessa, valvonta ja pelko moninkertaistuu kaikkien näiden hahmojen kesken, jolloin ihmisen sisäisestä puheesta tulee valtava, kaoottinen häly. Identiteettien eri puolien, arvostelun, häpeän ja itserakkauden täyttämät monologit ja vastamonologit muodostavat yhden jatkuvan hälyäänen, joka täyttää unettoman arjen. Tarkkarajainen 'minä-julkinen minä' jaottelu murtuu. Tällä voi luonnollisesti olla haitallisia seurauksia sosiaalisen elämän kannalta. Ihmiset odottavat toisilta yksinkertaisuutta ja rajautuneisuutta, 'tartuttavuutta', jotta he voisivat ottaa älyllisen niskalenkin kohtaamistaan ihmisistä. Unettoman ihmisen tapaaminen voi tällaisille ihmisille olla hämmentävää ja raivostuttavaa, sillä uneton ei elä siinä uskossa, että voisi tarjota toiselle vain yhden äänen. Hän on tietoinen koostuvansa koko elämänsä ajalta kertyneistä ja sitä rakentavista puheenvuoroista, joita on mahdoton rajata. Rajaaminen on yhteiskunnallisen elämän kannalta välttämätön ja kullanarvoinen kognitiivinen kyky (lue: pakko). Unen puute on psyykkinen ja fyysinen hätätila, jossa keho rasittuneisuudessaan erittää kortisolia ja lihakset ovat jatkuvassa valmiustilassa taistellakseen tai paetakseen. Mielen reaktio on tässä erikoinen. Voisi luulla, että mielen keskittyneisyys ja rajautuneisuus edistäisivät selviämistä. Mutta itse olematon uni tuhoaa tämän mahdollisuuden. Mieli ei ole kuin veitsen terä (kumman ihannoitu kielikuva länsimaisessa kielenkäytössä, joka korostaa mielen pragmaattista ja väkivaltaista, vahingoittavaa funktiota) vaan päin vastoin erittäin joustava . Miksi? En tiedä. Ehkä tämä on mielen tapa säästää voimia. Mieli antaa periksi, jottei paineen alla kiristyisi liian kireälle ja napsahtaisi poikki. Syistä ei ole varmoja tietoja, mutta kehityksen kulusta ja lopputuloksista on tonneittain todisteita, jotka kuvaavat mitä erikoisimpia psykoosin muotoja. Psykoosi on mielen rajojen katoamisen ääripää, unen puute on puolimatka.

Kommunikaation mahdottomuus

Kommunikaatio on suodatusprosessi, jossa vain vahvimmat ja sitkeimmäit halut selviävät vastustavien voimien läpi. Näkemys kommunikaatiosta avoimena viestintätilanteena on virheellinen. 1. Viestin lähettäjä (A) ja vastaanottaja (B), sekä käänteisesti, ovat etukäteen asemassa, jossa he etsivät toisen viestistä legitimaatiota omille motiiveilleen, tarkoitusperilleen ja itserakkaudelleen. 2. Toisin kuin usein väitetään, ihminen rakentaa itseään legitimaation, ns.kartoituksen ja oikeutuksen, avulla KOKO elämänsä ajan, ei vain nuoruudessa. Täten jokainen kommunikaatioakti on ihmiselle tilaisuus uuteen legitimaatioon. Näitä tilaisuuksia ihminen janoaa, sillä ne ovat ainoa keino jatkuvasti uhanalaisen julkisivun ylläpitämiseen. 3. A:n ja B:n välisessä kommunikaatiossa A:n viesti jää ennen B:lle saapumista intersubjektiiviselle ei-kenenkään maalle, jossa ymmärrettävästi väärinymmärtämisen prosentuaalinen todennäköisyys on suuri. Tällä alueella viestistä normaalisti koodataan mitä koodattavissa on, sillä se on irtaantunut A:sta subjektina ja on jo tavallaan ''vapaata riistaa'', maailmassa ja siis vapaan tulkinnan kohde. Tulkinta ei kuitenkaan ole koskaan vapaa. 4. B:n kohdatessa tulkittavan viestin tapahtuu eräänlainen rekyyliefekti, jossa A:n tarkoitusperä kärsii iskun. B koodaa viestin oman legitimaationsa mukaan ja puhkoo viestiin aukkoja sen mukaan miten hylkää sen asiasisältöä legitimaationsa vastaisena. Nämä aukot B täyttää oman legitimaationsa mukaisella materiaalilla. Itsesäilytys on siis sekä fyysistä että kielellistä. Korostan, että tämä ei ole tietoinen vaan puhtaasti tiedostamaton ja refleksinomainen tapahtumakulku, jonka hiljaa odotetaan kuuluvan jokaiseen kommunikaatioaktiin. Legitimaatio on ihmisessä kulttuurisesti kehittynyt kyky, joka edistää sekä psyykkistä terveyttä per yksilö että valehtelun ja propagandan alituista läsnäoloa läntisissä kulttuureissa. 5. Kommunikaatio ei ole avoin viestintätilanne. Avoin viestintätilanne määritelmällisesti olettaa viestien saapuvan, tietyt tulkinnalliset pakkoliikkeet mukaanlaskien, koskemattomina perille. Tosiassa keskinäinen suora kommunikaatio on suurelta osalta väärentämistä, jossa kommunikoijien A ja B välille syntyvällä epävarmuuden ja tulkinnan ei-kenenkään maalla käydään hiljaista kamppailua oman näkemyksen oikeutuksesta ja päivittämisestä. Legitimaatio on nestemäinen kiila, joka sulkeistaa henkisen kasvun mahdollisuuden ja rajaa ihmiset eroon toisistaan, omien oikeutustensa sokeiksi sankareiksi. Kommunikaation sisään- ja uloskoodauksen väärennysakti kierretään vain harvoissa poikkeustapauksissa, joita voisi kutsua ''kohtaamisiksi''.

Hannah ja rakkaus

Kävin tänään katsomassa näytelmän Hannah ja rakkaus. Näytelmän suurin porkkana, joka kerää kaupungin intelligentsian lämmittimiksi teatterin istuimille, on sen kuvaus Hannah Arendtin ja Martin Heideggerin rakkaussuhteesta. On ironista, että näytelmä, jonka keskushahmoihin liitetään jatkuvasti epiteetit ''intohimoinen ajattelija'' tai ''palavan mielikuvituksen siunaama nero'', ei toteutuksellaan pyri kumpaankaan edellämainnituista, vaan piinaavan turruttavaan turvallisuuteen. Hannah ja rakkaus on näytelmänä kuin märkä rätti, ja sitä märempi, mitä tärkeämpi aihe on katsojalle.

Henkilökohtaisesti en ole koskaan pitänyt Heideggerin sisäsiittoisesta arcanasta vaan suosinut Arendtin ulospäinsuuntautunutta ja sotien koulimaa ''käytännöllistä filosofiaa''. ''Sinusta voisi tulla poliitikko'', Heidegger toteaa Arendtille näytelmässä. Näytelmä ei tehnyt kummallekaan hahmolle kummoisempaa kunniaa. Historiankerronta ja kertomukset yleensä niin usein ylikorostavat merkittävien henkilöiden persoonia, että unohdamme helposti, että tämä ovi aukeaa molempiin suuntiin. Näytelmän kaksi suurta filosofia ovat niin lattean harmaita ja karkeasti muotoiltuja hahmoja, ja nimenomaan Hahmoja, että sitä on vaikea uskoa. Historialliset kliseet ovat huolimattomuudesta kääntyneet nurin niskoin: Heidegger on kuin perhelomalla eksynyt virkamies ja Arendt vastenmielisen naiivi ja näsäviisas. Näytelmä, joka saa vihaamaan eettisen ja avoimen filosofian kärkinimeä, ei mielestäni ansaitse elää.

Teatteriyleisö on siirtynyt moderniin suvaitsevaisuuden aikaan: siinä missä ennen yleisön kahtiajako konservatiiveihin ja liberaaleihin sai nämä eri puoliskot käymään toistensa kimppuun niin lehtiartikkeleissa kuin paikan päälläkin, nykyään he istuvat samoissa näytöksissä, antavat turvalliset kolmen kumarruksen taputukset ja pitävät turpansa kiinni. Tämä näytelmä sai minut haluamaan repiä alas tämän typerän suvaitsevaisuuden takakireyden ja muuttaa teatterin katsomisen uudestaan sosiaaliseksia ja poliittiseksi tapahtumaksi. Näyttelijät olisivat voineet huutaa ''Onko kysyttävää?'' ja minä olisin nostanut käteni.

Teatteri vaatii puhdistusta, Hannah ja rakkaus osoitti sen eikä muuta. Lava on vapaa ja sitä on turha haaskata ''perinteisen'' teatterin, mitä se nyt tarkalleen ottaen onkaan muuta kuin rikos. Ainoa ajatus, minkä konservatiivinen näyttämötyöskentely enää herättää, on seuraava: MIELIKUVITUS ON RAJATON. Sillä se on, ja on rikos, että ajatusten äärettömyyksissä vaeltaneet historialliset henkilöt saavat mielikuvituksettoman tulkinnan. Jos hautakirjoituksenne ei ole kaunis, miksi se on kirjoitettava?

Heideggerin sanat ''intohimoisesta ajattelusta'' saivat minut janoamaan väkivaltaa ja muutosta. Intohimoista ajattelua teatterin lavalla. On jo liian kauan, kun sellaista viimeksi näin. Sellaisen Hannah ja rakkaus olisi ansainnut.

Mitä Hannah ja rakkaus opetti rakkaudesta? Ainakin minulle seuraavaa: voimakkaiden elämysten rakastaminen on epätoivoista rakkautta.

Larvae

Dies: Duodeviginti, mensis Martius. Annus MMXII.

Saepe in viis ambulo ac sollicitus cogito: ´´Haec oppidi delere volo ac mundus novus constituere. Ante cede...Quid silentium ubique audis. Solus avies circum caelum siletus errant.''

Amoenitas semper extra corpo est. Sed animus meus numquam silet. Numquam.

Teloitus

Hahmot: valkoisten joukkojen upseeri, valkoisten joukkojen sotamies ja punakaartin kuolemaan tuomittu sotamies. Dialogi on nykyaikaista kieltä. Näyttämöllä kevyttä savua, kuin tulituksen jälkeen. Ei lavasteita. Näyttelijöillä arvotitteleiden mukaiset univormut. Tuomitulla side silmillä.
Näyttämön takaosassa savu on valaistu, etualalla kolme näyttelijää seisoo varjossa. Valot syttyvät hitaasti etualalla. Näyttelijät seisovat rivissä yleisöön päin kääntyneinä. Nauhalta metallin kilahdusten terävöitettyjä kaikuja rytmikkäästi.

Upseeri (asettuu tuomitun taakse):
Kun mä olin pikkupoika, meillä kylällä oli tapana näyttää muksuille teloitukset ja ittensä tappaneiden ruumiit. Mun isä sanoi, että kahdesta paikasta löytyy totuus:
(Imitoiden isäänsä) ’’Mun saappaan kärjestä ja kuolevan silmistä’’. Mehän jatkettiin vaan tuhansia vuosia vanhaa perinnettä. Roomassa teloitukset oli koko perheen huvia, samoin Ranskan vallankumouksessa. (Kävelee etualalle ja julistaa kovalla äänellä yleisölle.) Joten kiitän teitä, naiset ja herrat, että pidätte tätä perinnettä elossa ja olette saapuneet tänne tänään sankoin joukoin. Sillä kuka teistä kieltää, etteikö ole jännittävää nähdä, että joku täältä lähtee, kuin että joku tänne enää tänä maailman aikana syntyy.

(Upseeri tarttuu tuomitun niskaan ja kiskoo tämän polvilleen maahan. Upseeri ja sotamies astuvat näyttämön vasemmalle laidalle jättäen tuomitun oikealle. Sotamies tähtää aseella tuomittua. Upseeri kävelee edestakaisin ja arvioi tuomittua. )
Upseeri:
Nouse ylös! Onko viimeisiä sanoja?

Tuomittu (noustessaan):
Eipä juuri. Paitsi että reiden sisäpuolta kutittaa aivan perhanasti. Mitä lie satiaisia.

Upseeri (nyökkää sotamiehelle ja tämä käy rapsuttamassa tuomitun reittä. Tämä hymyilee ja naurahtaa. Sotamies palaa paikalleen ja nostaa aseen.):
Entä nyt? Viimeisiä sanoja? Armonhuutoja kenties?

Tuomittu:
Eipä juuri. Tuo teki hyvää, kiitos. Huomaavaista teiltä, ettette antaneet mun kuolla kutinoissa.

Upseeri (kävelee yhä levottomammin sotamiehen takana ja pysähtyy välillä tarkastelemaan vihaisena tuomittua.):
Tässä ei nyt jokin täsmää. Jokin on vähän vinossa. Onko se noissa vaatteissa? Vai ryhdissä? Nyt äkkäsin sen! Se on asenteessa. Sulla on huono asenne, punikki. Sun elämäsi loppuu tähän paikkaan. Kaikki sun suunnitelmat jää täyttymättä. Varmasti sulla on jotain sanottavaa?

Tuomittu:
No kun ei ole. Eikä se sieltä hiillostamalla tule. Jos ei ole vessahätä niin ei ole vessahätä. Antaa nyt vaan paukkua. Ei tässä perkele koko päivää jaksa seistä.

Sotamies (epävarmana):
Ehkä se on hullu.

Tuomittu (ärtyneesti):
Mä en ole hullu, mutta sä olet idiootti. Ei tässä nyt ole mitään monimutkaista. Paina liipaisimesta niin päästään kaikki kotiin.

Upseeri:
Sä kuolet ihan just. Eikö sua pelota? Mikä ihmeen sotilas sä oikein olet? Ei tommosista tyypeistä saa mitään iloa. Hullut on ilonpilaajia.

Tuomittu:
Ei tässä ole hulluuden kanssa mitään tekemistä. Kun nyt kerran ollaan tässä tilanteessa, turha kai mun on alkaa vängätä vastaan, vai mitä ootte mieltä? Se on ihan luonnollista, että mä lähden. Mulla oli oma aikani tässä maailmassa ja mä olen siitä ylpeä. Mä käytin elämäni hyvin, en juonu, en tapellu, yritin pitää kiinni totuudesta ja joskus onnistuinkin. Ihan mielenkiinnolla siirryn seuraavaan maailmaan ja katson millaisia mahdollisuuksia sillä on tarjottavana. Ei voi olla huonompia kuin täällä. Olen ajatellut, että olemassaolo on loputon kehä maailmoja, joissa aina siirrytään maailmasta toiseen kuin kiipeäisi tikapuita. Mutta ei siinä mitään päämäärää ole. Kierretään kehää ja lopulta päädytään siihen maailmaan mistä aloitti. Tärkeintä on liike. Tai vaikka tästä ei lähtisikään toiseen maailmaan vaan pelkästään hautaan, niin ei siinäkään olisi paljoa valittamista. Miksi olis? Ei kuolleena valita. Kuolleena on kuollut. Okei? En ymmärrä mitä erikoista tässä nyt on.

Upseeri (viittaa sotamiestä laskemaan aseensa ja huudahtaa turhautuneena):
No voihan vittu. Ei sitä tuollaisena voi ampua. Menee koko näytös pilalle. Onko sut hyvä mies pudotettu lapsena päälles vai mikä mättää. Perkele. Sä pilaat tämän koko perinteen. Eiköhän näytetä sulle mallia. Sotamies, näytähän tolle kunnon kuolevan huuto.

(Sotamies päästää pitkän ja terävän huudon. Upseeri pyörittelee päätään.)Upseeri:
Ei, ei, ei. Liian matala, intohimoton, selkeästi näytelty. Paska suoritus, sotamies. Anna kun mä näytän. Pysy sä siinä.

Upseeri (kävelee tuomitun viereen, riisuu siteen tämän silmiltä ja riuhtaisee sivummalle. Astuu itse tuomitun paikalle ja alkaa verrytellä.):
Hyvän näyttelijän tunnistaa peräänantamattomuudesta. Sitä teillä ei ole, sotamies. Yleisö pitää ottaa haltuun hinnalla millä hyvänsä. Ei ole mitään kiellettyjä keinoja.(Tuomitulle) Katsohan. Sä seisot tässä ja oot kuolemaisillasi, okei? Käännyt yleisöön päin, näin, ja käyt porukan läpi armoa anovalla katseella. Hitaasti ja varmasti. Annat katseen viivähtää kasvoissa. Aivan kuin etsisit viime hetken vapahtajaa. Siitä ihmiset tykkää. Pieni tärinäkään ei ole puutteeksi. Jos oksettaa, niin anna tulla vaan. (Sotamiehelle) Tähtäähän mua. Juuri noin. Sitten annat kunnon mehevän kauhunhuudon nousta sydämestä. Ei sun tarvitse muuta kuin olla tilanteessa läsnä ja se tulee kuin itsestään. Kas näin.

(Upseeri päästää vertahyytävän huudon. Sotamies ja tuomittu katsovat toisiaan järkyttyneinä.)
Upseeri:
Noin se käy. Nyt mä näytän miten kuollaan niin, että yleisö villiintyy. Muistat vaan, silloinkin kun saat luodista, että sua katsotaan. (Sotamiehelle) Ammupa mua niin mä näytän.

(Laukaus. Upseeri putoaa vatsalleen maahan, kasvot yleisöön päin. Sotamies tuijottaa ruumista pitkään hiljaisuudessa, pudottaa aseen ja juoksee hätääntyneenä pois näyttämöltä. Tuomittu katsoo ensin ruumista ja sitten yleisöä pitkään kysyvä ilme kasvoillaan. Valot himmenevät pimeyteen.)

Mielikuvitus

''Tutkimukset osoittavat, että mitä paremmin kansakunnalla menee taloudellisesti, sitä enemmän kansalaiset käyvät hirsipuuhun. Ihminen on sellainen luontokappale, että jos hänellä ei ole vaikeuksia, hän hankkii niitä jotta jaksaisi elää.''
- Rosa Liksom: Rikos