Genova, Italy.
How about some starters before the end?
Roadsigns with lambs. Meat on smoked poison. End upon end.
perjantai 11. kesäkuuta 2010
maanantai 7. kesäkuuta 2010
Europa 8.6: Ljubljana, Slovenia
Yellow haze swifling around and through the last gleams of a red sunset. The road awaits. Us, lonely followers of chaos, have nowhere to go. For us there are only mountains. A tent waiting on some hillside, firewood and the blind-deaf terrier warming its mudsoaked fur next to your bruised skin at night. We were looking vertically, something hit us, a bullet between the eyes, turned us towards horizontal illuminations. Now we only seek the upward spiral, the vacuum pulling us from this diseased ground and off until the empty skies. As our boundaries dissolve into knives of energy, we shall want nothing. Full.
Hitchiked from Prague to Vienna. The river of Donau crawled muddy and wild. A church across the stream, which one, theyre starting to look the same. Sounds of Mozart in the air, echoing through deserted churches, houses, squares of white chalk, the doombell chime. White wine and the feel of something irreversible. These choices are permanent. Western culture has chosen wrong. Were headed for disaster. But for now, let us enjoy this warm summer. Make the most of this short bloom of a sinned organism. Please forgive us our stupidity. We do not now how to sit, only how to run and scream. This is our right, the everyday right of suicide. To burn out and look at the two sunsets.
Hitchiked from Vienna to Ljubljana. Strolling around the Alpes in a car, an old austrian gentelman driving, didnt speak any english so we sat silently and watched the scenery. He is a fan of classical music. He played us Sibelius, talked about his acquintance with finnish art, we just nodded. He showed us his home, a tall cabin on a green hill, a cat, three dogs, picket fence. Beams of light through leaves of life. Thought about happiness. Thought about staying on these mountains, putting up a tent on some hill and watching life pass you by. What is more relaxing than giving up? Maybe when everything is over and I face only one option, Ill come here. Make a new profession as an applethief and a spiritual guide for these small villages.
22.00 we got on a truck. Watched white lines cut us, one after the other.
Hitchiked from Prague to Vienna. The river of Donau crawled muddy and wild. A church across the stream, which one, theyre starting to look the same. Sounds of Mozart in the air, echoing through deserted churches, houses, squares of white chalk, the doombell chime. White wine and the feel of something irreversible. These choices are permanent. Western culture has chosen wrong. Were headed for disaster. But for now, let us enjoy this warm summer. Make the most of this short bloom of a sinned organism. Please forgive us our stupidity. We do not now how to sit, only how to run and scream. This is our right, the everyday right of suicide. To burn out and look at the two sunsets.
Hitchiked from Vienna to Ljubljana. Strolling around the Alpes in a car, an old austrian gentelman driving, didnt speak any english so we sat silently and watched the scenery. He is a fan of classical music. He played us Sibelius, talked about his acquintance with finnish art, we just nodded. He showed us his home, a tall cabin on a green hill, a cat, three dogs, picket fence. Beams of light through leaves of life. Thought about happiness. Thought about staying on these mountains, putting up a tent on some hill and watching life pass you by. What is more relaxing than giving up? Maybe when everything is over and I face only one option, Ill come here. Make a new profession as an applethief and a spiritual guide for these small villages.
22.00 we got on a truck. Watched white lines cut us, one after the other.
torstai 3. kesäkuuta 2010
Europa 3.6.2010: Prague
Tracing my bloodtrail back to the hostel. A night that is pleasantly forgettable. Leaning against some 17th century guesthouse, staring down the wet corridors, counting the dripping blood, drip, drip, red on black with a small current softening our thick fluid. Standing on the corner, feeling the bloodtrail scroll its way down my face, I thought about the feeling of being lost. It's not so unpleasant once you get past the harsh beginning. The feeling of roots, of bars, of containers is unbearable in the long run. Lost is the warmest form of terror.
Kafka had the joy of borning in the beginning of the 20th century. It was that time, the certain presence of spirit in Europe (also in Prague) that encouraged him to bloom in opposite to his tremendous constrains. It's no wonder these famous loners write as if in a state of trans. What else can you do when your whole existence boils down to a beam that nearly burns the paper (and its readers) away? Plan, make a sketch? You can only reach the limits of your mind and existence, and after this realization expand into beautiful language, forms, colours etc. But Kafka was in at least one sense lucky. In our time he wouldn't make it. The thing that kept Kafka from killing himself was a certain inner light consisting of belief in a purpose without purpose, a man who still walks in the garden of Eden, and the garden serves, man does not, the packt is broken. But whatever we don't say out loud, something inside us speaks the code. Some say the code of Kabbalah.
2010 A.D, Kafka wouldn't survive to his 16th birthday. He would propably stop eating as a little boy and stay that way until his untimely death. The portrait of a sad child starving without any need to. It's a smart move to stop eating in a world that serves only shit.
There are too much people here to even consider the possibility of a closer contact. They come and go, say a few words and are gone. I mostly go. Maybe that is the PATH: endless, revolving series of going away. The same theme varied by time, like watching 10 horror movies and trying to review them individually.
Thought about jumping off a bridge. A lot of bridges here. Beautiful settings. Charles Bridge is always filled with tourists. Read Camus's The Fall and you'll see why this is so appealing.
Youth culture has no humanity left. Even Prague is just an enormous butcher's shop. How nice it would have been to live eighty years ago when sexuality was shrouded in a vaporizing mist, when touches had more meaning than the act of one thing leads to another. Eroticism is so boring I get enough of it just by watching. Seeing is free, touching requires schooling, teachings of tactics I don't give a fuck about. I must be a whore to enter this game. So be it.
Counting the drips of blood. Too much passed through my mind, the barriers vaporize. Rusted by five days of drinking with less than six hours of sleep per night. Rusted by nonstop rain, spiced with nonstop smoking. I rush down the small corridors, trying to stop the bleeding with a subway ticket. I stuck it to my eyebrow, it worked there for a while. People said: ''There is some guy walking there with a subway ticket in his face.'' Apart from the red eye, I had also a lot on my mind.
Leaving on saturday for Wienna. From there to Slovenia, Venezia, Marseille and so on. Feels healing to be on the road again.
Went to Kafka museum. Surprisingly good. Recommend to all interested. Also Kafka T-shirts on sale for about 20 euros. Buy now, please.
Kafka had the joy of borning in the beginning of the 20th century. It was that time, the certain presence of spirit in Europe (also in Prague) that encouraged him to bloom in opposite to his tremendous constrains. It's no wonder these famous loners write as if in a state of trans. What else can you do when your whole existence boils down to a beam that nearly burns the paper (and its readers) away? Plan, make a sketch? You can only reach the limits of your mind and existence, and after this realization expand into beautiful language, forms, colours etc. But Kafka was in at least one sense lucky. In our time he wouldn't make it. The thing that kept Kafka from killing himself was a certain inner light consisting of belief in a purpose without purpose, a man who still walks in the garden of Eden, and the garden serves, man does not, the packt is broken. But whatever we don't say out loud, something inside us speaks the code. Some say the code of Kabbalah.
2010 A.D, Kafka wouldn't survive to his 16th birthday. He would propably stop eating as a little boy and stay that way until his untimely death. The portrait of a sad child starving without any need to. It's a smart move to stop eating in a world that serves only shit.
There are too much people here to even consider the possibility of a closer contact. They come and go, say a few words and are gone. I mostly go. Maybe that is the PATH: endless, revolving series of going away. The same theme varied by time, like watching 10 horror movies and trying to review them individually.
Thought about jumping off a bridge. A lot of bridges here. Beautiful settings. Charles Bridge is always filled with tourists. Read Camus's The Fall and you'll see why this is so appealing.
Youth culture has no humanity left. Even Prague is just an enormous butcher's shop. How nice it would have been to live eighty years ago when sexuality was shrouded in a vaporizing mist, when touches had more meaning than the act of one thing leads to another. Eroticism is so boring I get enough of it just by watching. Seeing is free, touching requires schooling, teachings of tactics I don't give a fuck about. I must be a whore to enter this game. So be it.
Counting the drips of blood. Too much passed through my mind, the barriers vaporize. Rusted by five days of drinking with less than six hours of sleep per night. Rusted by nonstop rain, spiced with nonstop smoking. I rush down the small corridors, trying to stop the bleeding with a subway ticket. I stuck it to my eyebrow, it worked there for a while. People said: ''There is some guy walking there with a subway ticket in his face.'' Apart from the red eye, I had also a lot on my mind.
Leaving on saturday for Wienna. From there to Slovenia, Venezia, Marseille and so on. Feels healing to be on the road again.
Went to Kafka museum. Surprisingly good. Recommend to all interested. Also Kafka T-shirts on sale for about 20 euros. Buy now, please.
tiistai 1. kesäkuuta 2010
Europa 1.6.2010: Prague
Faceless babies crawling up the tower. I stepped outside and had to stop and stare. Conqueror race swarming over the tallest monstrosity in Prague. The latest addition to evolutionary discoteque. These babies see everything that goes on under city roofs. This tower used to be filled with Soviet espionage technology.
21st birthday recipe: pivo, prosim (a beer, please), czech cuisine (meat and cabbage rolled inside roasted dough), conversations about Wittgenstein and paths in general, wondering around Vinohrady, trying to get a grip on this strange city. It doesn't work. This city is, for an absinth deranged maniac such as myself, untouchable. If I wanted to CONNECT with these streets, I needed to live here: study, do some real work, wash dishes, work at a construction site, after a hard days work walk around, smell the parks, go see movies. The normal stuff. Adventurers are left out and leave empty handed. Their internal beat is deranged from the outside it wants to concuer. This conqueror worm will burn fast. This is a fact.
I'm starting to get a grip on this language. It's not easy, Ive gotten slow.
Mind control keeps the pressure away. We need to forget the fall that waits behind every step, keep from watching cliffs. Hangover doesn't actually help.
I've visited the same pubs Saarikoski did in 1967. I'm tracing his footsteps by accident. Apart from him, I still havent bought a notebook. Thoughts vanish before the fatal grip, I let them go, there is nothing to report, I am sailing away from reality. These waves that pull me away are beyond words. Prague will be a memory, not a collection of deranged and cryptic scriblings that serve only my need for self-therapy, need to cut these knots with pure reason. But what I write...There is nothing reasonable.
But I'll buy it anyway. It would be interesting to make sketches of these sights, for later use, maybe research for a novel. Something to do besides listening to tourists.
This hostel is full of musicians and maniacs. Party every night.
Dear diary, yesterday I drank tujone spiced absinth. It didn't make me insane, sadly, only really festive, which is rare these days. I ran for four hours in the cold night looking for open bars, pivo, prosim, and left. Met a few social locals, they bought me and my friend a cola-absinth mix and set it on fire. Don't think I've drank anything burning before.
Slow monday night. Now my throat feels sore. Don't have the energy to sit in a cafe.
Absinth was an interesting try. It might be the relaxant I've been looking for, best served after that hard days work that I'll never have. I don't think I was born to do, just to BE and look. Flesh and blood, still only a walking camcorder. Maybe with capacity to project.
From a swerven shore to bend of bay,
just as easy to die on a bright sunny day.
maanantai 31. toukokuuta 2010
Europa
Bremen, Berlin 28.5.2010
Pavements are mostly for those carnevalistic midgets you see in neorealistic italian films. Cars demand the primary point of attention, these legs are to be ran over. Every house seems to shine in all the dimensions of a prism. These people speak german and I don't speak. Disappointment lingers in the air. It seems to be impossible to escape the cultural corrodity of our Great West. For a moment I thought I saw a flying pig hovering over the roofs, on its way to fill itself with steam rolled around in nuclear waste. These smiling rows of sharksharp teeth form a bombardment of joy, flying with cheer across the land. Great advertising polls to hang yourself in. Or maybe just to fill with red paint. And the city of revolutions! This town sleeps with its money and change. It never occurred to anyone they might be sleeping with the enemy. It was too late when it began.
Nightbus, in Berlin at the moment. Can't see the city from here. It's just sharp edges and beams of light in thick mist. The whole city as a hallucination. An oasis of freedom. The wind of change. Wish I was born two decades earlier.
Wanted to drink german beer but got lost and couldn't. Sat some time in a 12th century church. Felt like shit but optimistic about some buddhistic thoughts. These stones lie till the cows come home.
Thinking about youth and culture, cultural youth. I can't see the difference between finnish junkie children and german children junkies. The same hoppers, gangbangers, jockeys, honeys, bees, glitter, alcoholics, metalheads, artists, misfits, punks etc. The world is growing increasingly small. I can't escape the lizard.
Its midnight. In four hours I'll be in Prague. I'm looking for something, don't know what. Want to kill the remaining roots I have. Not much but enough to blind my eyes, lock me to these traps of passive nights. Passive mornings, passive feelings, passive sex under passive roofs. There is a feeling of not-knowing which begins to burn everyday boredom into desperation. Desperation keeps us energized and ready to battle for our right to breath and search. I'm searching for the sake of searching. Need to keep moving.
Pavements are mostly for those carnevalistic midgets you see in neorealistic italian films. Cars demand the primary point of attention, these legs are to be ran over. Every house seems to shine in all the dimensions of a prism. These people speak german and I don't speak. Disappointment lingers in the air. It seems to be impossible to escape the cultural corrodity of our Great West. For a moment I thought I saw a flying pig hovering over the roofs, on its way to fill itself with steam rolled around in nuclear waste. These smiling rows of sharksharp teeth form a bombardment of joy, flying with cheer across the land. Great advertising polls to hang yourself in. Or maybe just to fill with red paint. And the city of revolutions! This town sleeps with its money and change. It never occurred to anyone they might be sleeping with the enemy. It was too late when it began.
Nightbus, in Berlin at the moment. Can't see the city from here. It's just sharp edges and beams of light in thick mist. The whole city as a hallucination. An oasis of freedom. The wind of change. Wish I was born two decades earlier.
Wanted to drink german beer but got lost and couldn't. Sat some time in a 12th century church. Felt like shit but optimistic about some buddhistic thoughts. These stones lie till the cows come home.
Thinking about youth and culture, cultural youth. I can't see the difference between finnish junkie children and german children junkies. The same hoppers, gangbangers, jockeys, honeys, bees, glitter, alcoholics, metalheads, artists, misfits, punks etc. The world is growing increasingly small. I can't escape the lizard.
Its midnight. In four hours I'll be in Prague. I'm looking for something, don't know what. Want to kill the remaining roots I have. Not much but enough to blind my eyes, lock me to these traps of passive nights. Passive mornings, passive feelings, passive sex under passive roofs. There is a feeling of not-knowing which begins to burn everyday boredom into desperation. Desperation keeps us energized and ready to battle for our right to breath and search. I'm searching for the sake of searching. Need to keep moving.
tiistai 27. huhtikuuta 2010
Nihil Reich
Kahvinkeitin korisi keittiössä. Sen ääni muistutti letkua, joka puhdistuslaitoksen tankkerista laskettiin viemärikaivoon. Mikael seisoi suorana jalkapohjansa liimautuneena kylpyhuoneen lattiaan. Hän ajoi partaansa sivaltaen hitaasti höylän kasvojensa poikki, uudestaan ja uudestaan, vaahdon kadotessa terävä suikale kerrallaan. Hän keskittyi hengittämiseen, hitaaseen liikkeeseen ja oikeanlaatuiseen paineeseen, jonka siirsi sormista kahvaan.
Ajatukset katosivat, mielen täytti tietoisuus omista kasvoista, terävästä kosketuksesta niitä vasten, alituisesta kuolemanvaarasta. Liikkeen oli vain muutettava suuntaansa. Liikenteen ääni valui avoimesta ikkunasta väkivaltaisena jätteenä, sisältäen pehmeää muovia ja teräviä lasinsiruja. Radio mykistyi luonnollisen ajankulun synnyttämän musiikin alle. Vuosisadan kruunu oli katupora.
Ajatukset saartoivat partaa ajavat kasvot ja tunkeutuivat ahdistavina, painostavina sisälle. Ahdistus tärisytti hänen totunnaisesti vakaata, vakauteen kasvatettua kättään.
Valehtelen paljon, hän mietti. Nuorempana valehtelin itselleni. Nyt se kostautuu. Miten helvetissä voi seurata tunteitaan, kuten terapeutit mainostavat, laittavat mainoslehtiset kuumaan ilmaan tanssimaan. Miten voi seurata keksittyjä, fiktiivisiä tunteita? Tunteiden olemus on huimasti yliarvostettua jos niitä voi tuosta vain luoda ja kumota.
Mikael kiristi otettaan kahvasta. Hän turhautui kasvoihinsa, niiden tyyneen ilmeeseen. Tärisevin käsin hän raapi vaahtoa, kunnes jäljellä oli kuiva kaistale punoittavaa ihoa, jatkoi sen raapimista. Hän sulki silmänsä ja antoi ajatustensa kiihtyä, laskeutua yhä syvemmälle lavuaariin. Kaula sykki vereslihalla, solisluulla makasi kaksi pientä pisaraa. Viileä vesi huuhtoi kasvot puhtaaksi, partavedellä hän siveli kaulansa irvistämättä. Hän taputti poskensa.
Ydinaseriisunta tyssäsi pääministerin alkoholismiin. Pohjois-Koreassa ammutaan puoleen vastustajia taivaalle. Itä kostaa lännelle. Tiikereitä on vain postikorteissa. Hän asetti kahvikupin sanomalehden päälle.
Mikael avasi pimennysverhot hajamielisenä. Vasta kun puolikkaat lepäsivät tangon vastakkaisissa päissä, hän katsoi ulos ja näki miehen. Hänen parvekkeellaan leijui mies selin häneen. Kevyesti, rauhoittavasti keinuva mies oli pukeutunut vakosamettihousuihin, nahkakenkiin ja ruskeaan päällystakkiin. Kaulasta kohosi valkoinen antennijohto. Miehelle avautui näkymä Laukontorille ja Tammerkoskea laskettelevaan kanoottiparveen.
Aamuruuhka laantui hiljalleen Mikaelin tavatessa kulttuurisivuja. Gaspar Noen uusi elokuva, kertoo kuolleen narkomaanin harhailusta Tokion yössä. ’’Meille opetetaan että elämä on tärkeä asia. Minusta se taitaa olla vain hypeä’’, kertoo ohjaaja. Katuporan musiikki vaimeni, autot sammuivat maan alle. Mikael laski lehden kahvipöydälle ja silmäili hetken kirjahyllyä. Televisiota. Antennijohtoa, joka kiemurteli lattian poikki. Yläkerrassa ovi sulkeutui, postiluukun sähähdys kantautui kiven läpi. Hiljaisuus. Sydämeni iskut. Yksi puhdas huuto oktaavissa. Keinuvan miehen olkapäihin takertuivat laihat kädet. Ruumis kohosi taivaalle, kengänkärjet jäivät hyvästeiksi.
Mikael katosi ajatuksiinsa. Hänen liikkeensä täytti uusi, sitkeä ahdistus. Ahdistuksen tunne siitä ettei tunne mitään.
Naurettava koominen paradoksi. Silti todellinen. Miten tähänkin pitäisi reagoida? Olisiko pitänyt heittäytyä kuolleen jalkoihin itkien ja suudellen, huutaa silmänsä punaisiksi työntäessään kieltä takaisin suuhun? Olisi pitänyt näytellä osa ja tehdä ohjaaja tyytyväiseksi. Elokuvista opimme reagoimaan tällaisiin tilanteisiin eikä suurimmalla osalla ihmisistä ole luovuutta muuttaa sitä mikä selkärangassa lepää. Olen luova, pidän kahvista. Juon kahvia vaikka ulkona kansanmurha täyttäisi Volvot verellä. Juon kahvia kun avaan verhot ja sienipilvi horisontissa pyyhkii ihmiskunnan teini-iän. Jos se tekee minusta muiden silmissä vastuuttoman, kylmän, hirviön, he saavat minun puolestani tulla ja naulata minut ristille. Sen he epäilemättä tekevät, sitä he tekevät tällä hetkellä. Minä päästän heidät sisään. Tulkaa!
Hän haravoi pöytää sormillaan. Avaamattomat sosiaalitoimiston kirjeet valuivat lattialle, niiden alla päiväkirja houkuttelevan kiinteänä. Hän avasi sen, repäisi sivun ja tunki sen taskuunsa. Lyijy levisi taskun kangaspussiin.
Katutasolle laskeutuessaan Mikael laskeutui silmättömään turtumukseen. Hän käveli sulautuen ympäröivään musiikkiin, moottorien ja huutojen kuoroon. Hän ei huomannut selkäänsä hiertävää kassia. Hän nosti vaivalloisesti päätään kun palava mielenosoittaja juoksi hänen ohitseen, perässään vaahtosammutinta kantava poliisi. Siniset haalarit metsästivät sulavan lihan hajua risteyksestä oikealle. Antiikkiliike vilahti ohi, ikkunassa markkoja, sampo ja nukke, joka nauroi. Ikkunan säröt vaikeroivat ilmastointiteipin sisällä. Joku oli iskenyt päänsä sen läpi. Antiikkihullu.
Torilla avaruus sai jalat tärisemään. Satoja ihmisiä, nimet, luonteet, vaatteet, intohimot. Satoja vaihtoehtoja, mitä olisi voinut olla, kuka tahansa. Mutta hän oli yksi, vain yksi. Ei silti yksin. Hän liikutti jalkojaan, pääsi takaisin kävelyn rytmiin. Hän oli oppinut unohtamaan valtavan pudotuksen, joka kaikui jokaisen kengänkopauksen alla.
Käytävä täyttyi keskipäivän auringosta. Valo siivilöityi kaltereista siivuina korkkimatolle. Sivuoven välissä oli kiila, sääntöjen vastaisesti, jotta kesän pakokaasun ravitsema tuulahdus pääsi irti. peto oli irti ja kiersi labyrintin toimistohuoneita.
Mikael puhdisti kätensä lahkeisiinsa. Ämpäri täyttyi kohisten jääkylmällä vedellä. Hän kaivoi keskittymiskykynsä jyvän hetkeksi esiin täyttääkseen nimensä tuntilistaan. Hän laittoi kynän taskuunsa. Ajatus palasi pysyvälle lomalleen, muodottomaksi virraksi.
Moppi liikkui kaistaleittain käytävällä. Puhdas sarka kiilsi valossa hetken, jäi sitten selän taakse. Kiinassa tehdään vuosittain enemmän teloituksia kuin länsimaissa yhteensä. Masennuslääkkeet myrkyttävät virtsan kautta vesistöt. Kaupan kassan korvaa maksuautomaatti. Mediakulttuurin haitallisia vaikutuksia tuleviin sukupolviin on vaikea ennustaa. Mikael istui penkille, katsoi urakkaansa silmiin. Muutaman metrin päässä levisi verilammikko, halkaisijaltaan kaksi metriä. Sen keskellä pilkisti kiiltäviä lasinsiruja, nesteessä hennosti pyöriviä hylsynriekaleita. Hän tunnusteli ohimoitaan, halusi kadottaa keskittymisen uhan seuraavilta tunneilta. Aika kuluisi nopeammin kohti päivän loppua.
Aika ja oleminen ovat asennekysymyksiä, hän sanoi ääneen. Valo oli liian hidas kieltämään, hän katsoi jo sisäänpäin.
Iltapäivän kuumuudessa hänen päänsä keinui painonsa mukana mukaan milloin minnekin kuin heiluri. Yksityiskohdasta toiseen ja kolmanteen, pyrkien vangitsemaan jokaisen katoavan näyn. Puuduttavia kuvia vailla merkityksiä, siis pelkkiä viivoja ja ulottuvuuksia. Silti häntä pelotti päästää niistä irti, kuin olisi tullut niiden hylkäämäksi. Hän kiirehti jälleen, katua eteenpäin, siltaa alas, ylös torin portaita.
Hiki valui noroina. Hän yritti pakonomaisesti muistaa jokaisen inhottavan, järjettömän tai vain puhtaasti ruman kuvan, hajun, tuntemuksen kuin kannatellut kameraa päänsä tilalla. Samalla hän juoksutti kuvaamaansa elokuvaa mielessään, peläten menettäneensä jo suurimman osan.
---------------------------------
Neither coming here nor going
Neither heaven here nor hell
Neither borning here nor birthing
Neither dying here nor death
Ajatukset katosivat, mielen täytti tietoisuus omista kasvoista, terävästä kosketuksesta niitä vasten, alituisesta kuolemanvaarasta. Liikkeen oli vain muutettava suuntaansa. Liikenteen ääni valui avoimesta ikkunasta väkivaltaisena jätteenä, sisältäen pehmeää muovia ja teräviä lasinsiruja. Radio mykistyi luonnollisen ajankulun synnyttämän musiikin alle. Vuosisadan kruunu oli katupora.
Ajatukset saartoivat partaa ajavat kasvot ja tunkeutuivat ahdistavina, painostavina sisälle. Ahdistus tärisytti hänen totunnaisesti vakaata, vakauteen kasvatettua kättään.
Valehtelen paljon, hän mietti. Nuorempana valehtelin itselleni. Nyt se kostautuu. Miten helvetissä voi seurata tunteitaan, kuten terapeutit mainostavat, laittavat mainoslehtiset kuumaan ilmaan tanssimaan. Miten voi seurata keksittyjä, fiktiivisiä tunteita? Tunteiden olemus on huimasti yliarvostettua jos niitä voi tuosta vain luoda ja kumota.
Mikael kiristi otettaan kahvasta. Hän turhautui kasvoihinsa, niiden tyyneen ilmeeseen. Tärisevin käsin hän raapi vaahtoa, kunnes jäljellä oli kuiva kaistale punoittavaa ihoa, jatkoi sen raapimista. Hän sulki silmänsä ja antoi ajatustensa kiihtyä, laskeutua yhä syvemmälle lavuaariin. Kaula sykki vereslihalla, solisluulla makasi kaksi pientä pisaraa. Viileä vesi huuhtoi kasvot puhtaaksi, partavedellä hän siveli kaulansa irvistämättä. Hän taputti poskensa.
Ydinaseriisunta tyssäsi pääministerin alkoholismiin. Pohjois-Koreassa ammutaan puoleen vastustajia taivaalle. Itä kostaa lännelle. Tiikereitä on vain postikorteissa. Hän asetti kahvikupin sanomalehden päälle.
Mikael avasi pimennysverhot hajamielisenä. Vasta kun puolikkaat lepäsivät tangon vastakkaisissa päissä, hän katsoi ulos ja näki miehen. Hänen parvekkeellaan leijui mies selin häneen. Kevyesti, rauhoittavasti keinuva mies oli pukeutunut vakosamettihousuihin, nahkakenkiin ja ruskeaan päällystakkiin. Kaulasta kohosi valkoinen antennijohto. Miehelle avautui näkymä Laukontorille ja Tammerkoskea laskettelevaan kanoottiparveen.
Aamuruuhka laantui hiljalleen Mikaelin tavatessa kulttuurisivuja. Gaspar Noen uusi elokuva, kertoo kuolleen narkomaanin harhailusta Tokion yössä. ’’Meille opetetaan että elämä on tärkeä asia. Minusta se taitaa olla vain hypeä’’, kertoo ohjaaja. Katuporan musiikki vaimeni, autot sammuivat maan alle. Mikael laski lehden kahvipöydälle ja silmäili hetken kirjahyllyä. Televisiota. Antennijohtoa, joka kiemurteli lattian poikki. Yläkerrassa ovi sulkeutui, postiluukun sähähdys kantautui kiven läpi. Hiljaisuus. Sydämeni iskut. Yksi puhdas huuto oktaavissa. Keinuvan miehen olkapäihin takertuivat laihat kädet. Ruumis kohosi taivaalle, kengänkärjet jäivät hyvästeiksi.
Mikael katosi ajatuksiinsa. Hänen liikkeensä täytti uusi, sitkeä ahdistus. Ahdistuksen tunne siitä ettei tunne mitään.
Naurettava koominen paradoksi. Silti todellinen. Miten tähänkin pitäisi reagoida? Olisiko pitänyt heittäytyä kuolleen jalkoihin itkien ja suudellen, huutaa silmänsä punaisiksi työntäessään kieltä takaisin suuhun? Olisi pitänyt näytellä osa ja tehdä ohjaaja tyytyväiseksi. Elokuvista opimme reagoimaan tällaisiin tilanteisiin eikä suurimmalla osalla ihmisistä ole luovuutta muuttaa sitä mikä selkärangassa lepää. Olen luova, pidän kahvista. Juon kahvia vaikka ulkona kansanmurha täyttäisi Volvot verellä. Juon kahvia kun avaan verhot ja sienipilvi horisontissa pyyhkii ihmiskunnan teini-iän. Jos se tekee minusta muiden silmissä vastuuttoman, kylmän, hirviön, he saavat minun puolestani tulla ja naulata minut ristille. Sen he epäilemättä tekevät, sitä he tekevät tällä hetkellä. Minä päästän heidät sisään. Tulkaa!
Hän haravoi pöytää sormillaan. Avaamattomat sosiaalitoimiston kirjeet valuivat lattialle, niiden alla päiväkirja houkuttelevan kiinteänä. Hän avasi sen, repäisi sivun ja tunki sen taskuunsa. Lyijy levisi taskun kangaspussiin.
Katutasolle laskeutuessaan Mikael laskeutui silmättömään turtumukseen. Hän käveli sulautuen ympäröivään musiikkiin, moottorien ja huutojen kuoroon. Hän ei huomannut selkäänsä hiertävää kassia. Hän nosti vaivalloisesti päätään kun palava mielenosoittaja juoksi hänen ohitseen, perässään vaahtosammutinta kantava poliisi. Siniset haalarit metsästivät sulavan lihan hajua risteyksestä oikealle. Antiikkiliike vilahti ohi, ikkunassa markkoja, sampo ja nukke, joka nauroi. Ikkunan säröt vaikeroivat ilmastointiteipin sisällä. Joku oli iskenyt päänsä sen läpi. Antiikkihullu.
Torilla avaruus sai jalat tärisemään. Satoja ihmisiä, nimet, luonteet, vaatteet, intohimot. Satoja vaihtoehtoja, mitä olisi voinut olla, kuka tahansa. Mutta hän oli yksi, vain yksi. Ei silti yksin. Hän liikutti jalkojaan, pääsi takaisin kävelyn rytmiin. Hän oli oppinut unohtamaan valtavan pudotuksen, joka kaikui jokaisen kengänkopauksen alla.
Käytävä täyttyi keskipäivän auringosta. Valo siivilöityi kaltereista siivuina korkkimatolle. Sivuoven välissä oli kiila, sääntöjen vastaisesti, jotta kesän pakokaasun ravitsema tuulahdus pääsi irti. peto oli irti ja kiersi labyrintin toimistohuoneita.
Mikael puhdisti kätensä lahkeisiinsa. Ämpäri täyttyi kohisten jääkylmällä vedellä. Hän kaivoi keskittymiskykynsä jyvän hetkeksi esiin täyttääkseen nimensä tuntilistaan. Hän laittoi kynän taskuunsa. Ajatus palasi pysyvälle lomalleen, muodottomaksi virraksi.
Moppi liikkui kaistaleittain käytävällä. Puhdas sarka kiilsi valossa hetken, jäi sitten selän taakse. Kiinassa tehdään vuosittain enemmän teloituksia kuin länsimaissa yhteensä. Masennuslääkkeet myrkyttävät virtsan kautta vesistöt. Kaupan kassan korvaa maksuautomaatti. Mediakulttuurin haitallisia vaikutuksia tuleviin sukupolviin on vaikea ennustaa. Mikael istui penkille, katsoi urakkaansa silmiin. Muutaman metrin päässä levisi verilammikko, halkaisijaltaan kaksi metriä. Sen keskellä pilkisti kiiltäviä lasinsiruja, nesteessä hennosti pyöriviä hylsynriekaleita. Hän tunnusteli ohimoitaan, halusi kadottaa keskittymisen uhan seuraavilta tunneilta. Aika kuluisi nopeammin kohti päivän loppua.
Aika ja oleminen ovat asennekysymyksiä, hän sanoi ääneen. Valo oli liian hidas kieltämään, hän katsoi jo sisäänpäin.
Iltapäivän kuumuudessa hänen päänsä keinui painonsa mukana mukaan milloin minnekin kuin heiluri. Yksityiskohdasta toiseen ja kolmanteen, pyrkien vangitsemaan jokaisen katoavan näyn. Puuduttavia kuvia vailla merkityksiä, siis pelkkiä viivoja ja ulottuvuuksia. Silti häntä pelotti päästää niistä irti, kuin olisi tullut niiden hylkäämäksi. Hän kiirehti jälleen, katua eteenpäin, siltaa alas, ylös torin portaita.
Hiki valui noroina. Hän yritti pakonomaisesti muistaa jokaisen inhottavan, järjettömän tai vain puhtaasti ruman kuvan, hajun, tuntemuksen kuin kannatellut kameraa päänsä tilalla. Samalla hän juoksutti kuvaamaansa elokuvaa mielessään, peläten menettäneensä jo suurimman osan.
---------------------------------
Neither coming here nor going
Neither heaven here nor hell
Neither borning here nor birthing
Neither dying here nor death
Filtteri
Heräsin soittoääneen. Laitoin sen soimaan puolen tunnin kuluttua. Heräsin soittoääneen. Laitoin sen soimaan kymmenen minuutin kuluttua. Heräsin soittoääneen, laitoin sen soimaan kymmenen minuutin kuluttua. Heräsin soittoääneen. Laitoin sen soimaan kymmenen minuutin kuluttua.
Mies, joka ei näytä mieheltä, pyöräilee ohi ja ajattelen maaseudun ja porvarikodin riivaavia perintöaatteita. Lausun runoa nauhalle, en katso muita lausujia silmiin, en puhu, en ehdota, ei ole mielipiteitä sanottavaksi, Katri Vala ja tuhat vasemmiston ylösnousemusta kuin samaa tahnaa historian sairaudesta.
Hän juoksee yliopistolle 20 minuutissa, 20, 20, 20 vuotta, miettii priorisointia ja hukattua aikaa, jälleen löydettyä aikaa, anti-innovatiivista geeniperintöä, biohistoria vs. fatalismi, asketismi vs. aistirappio, rutiköyhä huippusosiaalisuus vs. creative solitude, all-making vs. making one well, ONE WELL + 1 MILKSHAKE VALUE STOCK, asioiden sellaisenaan ottaminen on kivaa ja sitä tulee katumaan n. 20 vuoden päästä kun olisi voinut olla ''vähän kekseliäämpi ja undergroundimpi''.
Valheellista kamaa pursuaa ulos kuin elämäni vappuna konsanaan mutta en valita sillä typeryys on MUKAVAA typeryys on UPOTTAVAA typeryydessä on KOTINI sillä typeryydessä en mieti mitä sanon ja silloin ihmiset viihtyvät ja uskaltavat puhua minusta julkisesti sillä he ovat tottuneet siihen ettei ihmisillä ole juuri mitään sanottavaa.
Ajattelen että minusta ei ole ajattelemaan maailman ongelmia. Pidän silti aktivisteja ihailtavana ihmiskategoriana, aina siellä tapahtuu missä ei voi olla. En ole hyvä myöskään pesäpallossa.
PORNO PORNO PORNO artikkeli lehdessä jonka luen hartaan keskittyneesti. Porno on saavuttanut tutkijatkin, niin luokatonta tulkintaa ko. aiheesta ja kahvi on hyvää HYVÄÄ sanoisinko. Miljoona asiaa tuhat asiaa elämme kahden sukupolven risteyksessä kahden sadan kahden puhujan välissä on hiljainen esiliina se joka on näytelmässä vain päähenkilön kontrasti kuin musta on punaiselle jne.
LAATUJOURNALISMI, kiitos ja hyvää joulua. Uusinta japanilaista muotia, nukelta näyttäminen vahvistaa itsetuntoa? vraiment, KIITOS. te olette kaikki kauniita ja rohkeita päätöksentekijöitä ja vaikka näytätte hirviöiltä teillä on silti enemmän pokkaa kuin yhdelläkään tuntemallani egoistilla. Pohdin entisiä naissuhteitani melko vääristyneestä näkökulmasta sillä olen huomattavasti vähemmän Kuluttaja kuin silloin, nyt olen oluiden ja iltakirjojen ystävä, ärsyttävä melankolikko, jonka johdosta eräs aktivismiin kallistunut ystäväni saattaisi potkia minua kylkiin mikä saattaisi olla virkistävää tällaisina päivinä kun AIKA kuluu ja kaikki on kohostumatonta.
Luen ja luen ja kaikkea mitä voisin ajatella en ajattele juuri nyt ja se tilaisuus meni siinä KIITOS ja emme näe sinua enää koskaan.
Pääsen yhä syvemmälle transsiin. Niin syvälle että kotimatkalla olen jäädä auton alle. Kuvittelen elävästi juuri refleksinomaisesti kumoamaani vuotta sängyn vankina ja kärsimyksen jalostavaa aromia. Missasin KOKEMUKSEN, se oli BROODING ADVENTURE. Loppumatkan mietin kuolemaa, elämän rajallisuutta, perjantaitarjouksia ja päivän ensimmäistä PÄIVÄLLISTÄ joka minulle kotiloukossani siunaantuu. Luettelen tapahtumiani itselleni kuin se saisi arkisen ja arkisen ylittävän astumaan valokeilaan, mielellään sukupuoliaktin lopettaneina. Sillä AIKA on on on on ja se levittäytyy kuin muste minun vesilasiini tässä parvekkeella kun katson sitä silmästä silmään ja pakenen juuri ennen kuin on liian myöhäistä. Elämä on rakennettava kivi kiveltä, 20 jälkeen kivi kiveltä pois
Mies, joka ei näytä mieheltä, pyöräilee ohi ja ajattelen maaseudun ja porvarikodin riivaavia perintöaatteita. Lausun runoa nauhalle, en katso muita lausujia silmiin, en puhu, en ehdota, ei ole mielipiteitä sanottavaksi, Katri Vala ja tuhat vasemmiston ylösnousemusta kuin samaa tahnaa historian sairaudesta.
Hän juoksee yliopistolle 20 minuutissa, 20, 20, 20 vuotta, miettii priorisointia ja hukattua aikaa, jälleen löydettyä aikaa, anti-innovatiivista geeniperintöä, biohistoria vs. fatalismi, asketismi vs. aistirappio, rutiköyhä huippusosiaalisuus vs. creative solitude, all-making vs. making one well, ONE WELL + 1 MILKSHAKE VALUE STOCK, asioiden sellaisenaan ottaminen on kivaa ja sitä tulee katumaan n. 20 vuoden päästä kun olisi voinut olla ''vähän kekseliäämpi ja undergroundimpi''.
Valheellista kamaa pursuaa ulos kuin elämäni vappuna konsanaan mutta en valita sillä typeryys on MUKAVAA typeryys on UPOTTAVAA typeryydessä on KOTINI sillä typeryydessä en mieti mitä sanon ja silloin ihmiset viihtyvät ja uskaltavat puhua minusta julkisesti sillä he ovat tottuneet siihen ettei ihmisillä ole juuri mitään sanottavaa.
Ajattelen että minusta ei ole ajattelemaan maailman ongelmia. Pidän silti aktivisteja ihailtavana ihmiskategoriana, aina siellä tapahtuu missä ei voi olla. En ole hyvä myöskään pesäpallossa.
PORNO PORNO PORNO artikkeli lehdessä jonka luen hartaan keskittyneesti. Porno on saavuttanut tutkijatkin, niin luokatonta tulkintaa ko. aiheesta ja kahvi on hyvää HYVÄÄ sanoisinko. Miljoona asiaa tuhat asiaa elämme kahden sukupolven risteyksessä kahden sadan kahden puhujan välissä on hiljainen esiliina se joka on näytelmässä vain päähenkilön kontrasti kuin musta on punaiselle jne.
LAATUJOURNALISMI, kiitos ja hyvää joulua. Uusinta japanilaista muotia, nukelta näyttäminen vahvistaa itsetuntoa? vraiment, KIITOS. te olette kaikki kauniita ja rohkeita päätöksentekijöitä ja vaikka näytätte hirviöiltä teillä on silti enemmän pokkaa kuin yhdelläkään tuntemallani egoistilla. Pohdin entisiä naissuhteitani melko vääristyneestä näkökulmasta sillä olen huomattavasti vähemmän Kuluttaja kuin silloin, nyt olen oluiden ja iltakirjojen ystävä, ärsyttävä melankolikko, jonka johdosta eräs aktivismiin kallistunut ystäväni saattaisi potkia minua kylkiin mikä saattaisi olla virkistävää tällaisina päivinä kun AIKA kuluu ja kaikki on kohostumatonta.
Luen ja luen ja kaikkea mitä voisin ajatella en ajattele juuri nyt ja se tilaisuus meni siinä KIITOS ja emme näe sinua enää koskaan.
Pääsen yhä syvemmälle transsiin. Niin syvälle että kotimatkalla olen jäädä auton alle. Kuvittelen elävästi juuri refleksinomaisesti kumoamaani vuotta sängyn vankina ja kärsimyksen jalostavaa aromia. Missasin KOKEMUKSEN, se oli BROODING ADVENTURE. Loppumatkan mietin kuolemaa, elämän rajallisuutta, perjantaitarjouksia ja päivän ensimmäistä PÄIVÄLLISTÄ joka minulle kotiloukossani siunaantuu. Luettelen tapahtumiani itselleni kuin se saisi arkisen ja arkisen ylittävän astumaan valokeilaan, mielellään sukupuoliaktin lopettaneina. Sillä AIKA on on on on ja se levittäytyy kuin muste minun vesilasiini tässä parvekkeella kun katson sitä silmästä silmään ja pakenen juuri ennen kuin on liian myöhäistä. Elämä on rakennettava kivi kiveltä, 20 jälkeen kivi kiveltä pois
Tilaa:
Kommentit (Atom)
