Vessa

Sinisessä vessassa vallitsee lämmin, kotoisa tunnelma. Ei ole lainkaan kummallista saati mainitsemisen arvoista jos asiakas astuu koppiin ja on valmis jäämään, valmistamaan ruokaa lavuaarin päällä, viihdyttämään itseään salaperäisellä roskakorilla, opettelemaan kieliä seinäkirjoituksista, levittämään huovan pytyn ja oven väliin. Tällaisten tunteiden vallassa hän kuitenkin palaa takaisin tuoppinsa ääreen, vilkaisee ystäviään ja huokaisee, eikä mainitse asiasta mitään. Sinisessä valossa liikkuu erikoisia tuoksuja, muskottia, rommia, koivunlehden aromi, parfyymien kirjo, niitä voi lähes pyydystää haaviin kovana kelluvan valon aalloista ja pyöritellä sormiensa välissä.

Vessassa tuoksuu helpotus, murhe, seksi, murha. Sen sisällä, onnellisesti vangittuna, asiakas ei tiedä mitä tuntea. Kaiken vastenmielisen keskellä hän on kuin kotonaan. Kuin synnyinkodissaan, rakkauden ja hyväksynnän ympäröimänä, silti varuillaan, sillä sää on nopea muuttumaan, vanhempien kämmenet ovat yhtäkkiä nyrkit ja kaaos on jatkuvasti ovella. Vain kiusallaan se venyttää odotusta.

Ajatusleikki

Minulla on sinulle tehtävä. Niin, juuri sinulle. Haluan että kuvittelet maailman, joka muistuttaa erittäin paljon sitä maailmaa jossa elät mutta ei kuitenkaan täysin. Siinä on suurempi osa tuntematonta, arvaamatonta. Ei, tuo oli huono idea. Yritän uudestaan. Haluan että kuvittelet tien, polun jos haluat, päällystetyn, katulampuin seppelöidyn, umpeen kasvaneen, miksei pelkän suon jossa kuitenkin joskus tiesit kulkevan tarkkaan määrätyn reitin. Sijoita tämä polku siihen todellisuuteen, jonka tunnet niin hyvin kuin taidat, millainen se on ollut historian alussa, miten se on kehittynyt puoliväliinsä ja millaiselta se on mahtanut tuntua siinä pisteessä. Kuvittele tämä tie kokonaisuutena, alkuineen ja loppuineen, yritä kuvitella erityisesti loppu elävästi, mielikuvana, makuna, maisemana, tunteena, mikä vain sinulle on ominaista ja mikä sinusta kuvaa parhaiten jonkin asian loppua. Nyt sijoita itsesi, ja minut ja kaikki ihmiset jotka tunnet, tämän polun loppumetreille, juuri ennen loppua. Lopun kuva on mielessäsi mutta me olemme silti vielä yhden maankohouman, yhden harjanteen päässä emmekä näe vielä mitä on edessäpäin. Voit vain aavistaa, että se mikä on sinulle loppua, lähestyy vääjäämättä, voit jo haistaa sen saapuvan. Nyt kävelet eteenpäin, kipuat vaivalloisesti mutta varmasti viimeisen mäen yli ja näet sen edessäsi. Mitä näet? Oliko se niin kuin odotit?

Tämän jälkeen haluan että kuvittelet sen paikan missä nyt olet polulla. Katso ympärillesi. Raskasta, vai mitä? Vertailet polun alkua ja keskikohtaa, ymmärrät miten polun sekavuus, sairaus ja rumuus on vain kiihtynyt ja vahvistunut jokaisella askeleellasi. Kuin polku juoksisi itseään pakoon, polttaisi itsensä loppuun yhä hätäisemmin ennen viimeisiä metrejä. Viimeiset metrit ennen nykyistä pistettäsi olet saanut sietää valtavasti. Muutamalla viimeisellä askeleella polun ympäristö on muuttunut valtavasti. Yksi askel, polku on lainehtinut mustasta öljymäisestä lietteestä, täynnä haisevaa mätää ja hevosen nahkaa. Toinen askel, näet polun vierellä naisen joka synnyttää vessanpönttöön, vetää kahvasta ja puiden oksilta vaeltaa yhä lähemmäs maanpintaa kostean verisen sumun seinämä. Tunnet jalkojesi mätänevän ja hilseilevän allasi. Ajattelet: tämä ei voi enää mennä pahemmaksi, en voi kuvitella enää pahempaa, siispä ei ole pahempaa.
Juuri tässä olet väärässä.

Mutta olet turvassa, tavallaan. Polku muuttuu yhä sairaammaksi, yhä kauheammaksi vielä moninkertaisesti nopeammin jokaisella astumallasi askeleella. Tämä on totta. Sairaudelle ei ole absoluuttista nollapistettä eikä pause-nappulaa. Polku on loppuunsa mennessä muuttunut täysin tunnistamattomaksi, jos on edes olemassa. Se jatkuu ja kiihtyy villeimpien ja irvokkaimpien kuvitelmiemme tuolle puolen. Tämä on hyvä pitää mielessä.

Nyt kuvittelet lähteväsi jatkamaan polkua pitkin kohti häämöttävää loppua, jota järkevänä ihmisenä pidät tässä vaiheessa jo helpotuksena, keitaana veren ja lietteen keskellä. Kauhut paisuvat yli mielikuvituksesi rajojen. Ne ovat niin uskomattomia, niin äärettömän irvokkaita ja kammottavia, ettet edes osaa ymmärtää niitä. Ne ovat jo rajallisen käsityskykysi ulottumattomissa. Saatat katsoa jotain polun vierustalla näkemääsi kauhua ja koska et enää täysin hahmota sen kammottavuutta, korvaat tämän tyhjän aukon kuvittelemalla sen tilalle huomattavasti lievemmän ilmiön, kuitenkin yhä iljettävän. Seuraava on yhä moninkertaisesti karmeampi, joten moninkertaisesti pehmennät tämän näyn jollain lapsuuden muistollasi, esimerkiksi kuvalla isästäsi sytyttämässä ilotulitusrakettia. Tähän tapaan joka askeleella maailma ympärilläsi muuttuu pahemmaksi ja joka askeleella sinä olet etäämpänä siitä, omassa maailmassasi, heijastaen sen kuvia siihen mitä näet. Näin saatat siis hyvällä onnella kävellä helvetillisen polun loppuun saakka hymyillen, katsellen iloisesti ja valppaana ympärillesi, kenties jopa hyräillen lyhyttä sävelmää. Maailma jatkaa menoaan, polku etenee etkä sinä enää ole osa sitä.

Kuulen ihmisten valittavan metrossa ja kirjakaupoissa kuinka he eivät enää voi kestää millaiseksi maailma on tullut ja vielä vähemmän he voivat sietää jos se tästä enää sairastuu. He ovat oikeassa, he eivät kestä mutta heidän ei tarvitse. Sillä kun maailma muuttuu pahemmaksi, me elämme kuin unessa. Maailma jatkaa menoaan emmekä tiedä siitä. Meillä kaikilla on oma maailmamme, unemme, olkoon se sitten taivas tai helvetti, se riippuu ihmisestä.

Sydänyön lapset

Sydän pitää ihmisen elossa vain fysiologisella, tieteen käsityskykyä tyydyttävällä tasolla. Todellinen eloonjääminen on kiinni kategorisoinnista. Se on lautta, jolla ihminen makaa valtameren aalloilla. Ei syke vaan kyky ottaa ja jättää, rajata ja varjostaa. Tähän mekanismiin verrattuna sydän osoittaa hämmentävän alkeellisuutensa, suorastaan lapsenomaisen jääräpäisyytensä. Inhimillinen kyky tiedostaa ja luokitella tiedostamaansa haihtuu vasta reilun kymmenen minuutin kuluttua sydämen pysäkistä.

En keksi pyörää uudestaan. Tämän kaikki tietävät: jos kykymme kategorisoida tiedostamaamme maailmaa katoaisi, jos näkisimme kaiken, kuten kristillisessä mytologiassa vain Jumala voi nähdä näin kokonaisvaltaisesti, me sekoaisimme peruuttamattomasti. Suuri osa luultavasti tappaisi itsensä silkasta kauhusta. Jotkut nääntyisivät hengiltä yrittäessään epätoivoisesti tarttua kaikkeen näkemäänsä, ilman yhtäkään asiaa, jonka voisi jättää ns. sikseen, ilman huomiota ja kiinnostusta. Työnteosta tulisi silkka mahdottomuus sen ollessa jatkuvaa käsityskyvyn rajoittamista tiettyä, niinikään tässä mittakaavassa mikroskooppista, päämäärää kohti. Universaalius kiinnostuksen kohteena on ihailtua mutta väärinymmärrettyä. Se on liian kuluttavaa ollakseen todellista. Ihmisen on saatava lepoa, sanottava: en halua tietää.

Kategorisoinnin linkki ilmeisimpiin eloonjäämisvaistoihin on selkeä. Kouluissa kehitetään kykyä eritellä todellisuutta, tai se kehittyy koulutuksen lomassa, mutta kukaan ei tätä taitoa opeta. Kuten ei myöskään hengittämistä. Kuten ei nielemistä. Kuten ei juoksemista tai adrenaliinin vapauttamista elimistöön. Jokainen tietää, ainakin tarpeeksi kontemploituaan, että karsinanrakennus on ainoa mahdollisuus eheään, määriteltävään, toimivaan persoonallisuuteen. Ilman tätä ihminen on ei-kukaan, olento vailla rajoja. Hän on kuin Martin Heideggerin käsite das Man, yleisihminen, joka sulautuu ja katoaa ympäröivään todellisuuteen.

Kun kokoamme yhteen historian pääpiirteitä, huomaamme samankaltaisen, kuin näkymättömän lain, sivilisaatioiden kehityksessä. Sodassa ja rakkaudessa yksinkertaistukset merkitsevät menestystä. Terveen elämän on kuitenkin vakuuttanut parhaiten se, ettei tietoa ole ollut paljon. Kaikki tärkeä tieto on koskenut edessä tapahtuvaa todellisuutta ja omaa aktiivista kosketusta siihen, esimerkkinä maanviljelyyn liittyvät kulttuuriperinteet. Ihminen ei ole kasvanut tiedossa vaan tiedon kanssa. Näin on ollut lennättimeen asti.

Harva kieltää etteikö nykymaailma olisi muuttunut liian käsittämättömäksi, jotta siihen voisi suhtautua muuten kuin olkaansa kohauttaen ja omaan maailmaansa paeten. Kyky käsitellä tietoa rappeutuu tiedon määrän noustessa. Tiedon ylivalta ja markkina-asema saavat rohkeasti roolinsa valitsevat epäröimään. Entä jos toisella tavalla? Mitä jos?
Nämä ovat luovan ihmisen terveitä kysymyksiä. Tässä kontekstissa ne ovat myös hulluuden ensitahteja. Lopulta jotain on valittava, jotain jätettävä, eikä todellisuus enää tee tätä luonnolliseksi. Valinta muuttuu sodaksi omaa itseä vastaan. Mikä se sitten onkaan. Tiedätkö sinä?

William Blaken mukaan jos käsityskyvyn ovet puhdistettaisiin, kaikki näyttäytyisi todellisena, siis loputtomana. Kategorisointi on muuri ihmisen ja paratiisin välillä. Moderni sukupolvi liikkuu yllättävän nopein askelin kohti maailmaa, jossa rajaton tiedostus muuttuu yhteiseksi todellisuudeksi. Paratiisin ja hulluuden välillä ei ole eroa, tässä kategorisoinnin rappion siunaus ja kirous. Nuorison kasvava etääntyneisyys ja turtuneisuus on vasta alkuoire tällä polulla, joka johtaa ihmistä kohti Jumalan asemaa. Me valitsemme kaiken, samalla emme valitse mitään. Tuloksena on maailma täynnä hulluja lapsia. Tämä on loppu, ainut ystäväni, loppu.

Jatkumo

Liike on lakannut. Tätä on aikuistuminen. Liike on lakannut. Tätä on aikuistuminen.

Aurinko ei paista päivällä. Kuu ei paista yöllä.

Pudota ei-tilassa putoamatta. Tähdet eivät liiku tahdissa. Istun tuolilla.

Aurinko ei paista. Puolikas puuttuu.

Mutta auto on moottoripyörä ja kaksi pyörää riittää. Saisinpa kaksi lisää.

Ja kaikki mitä sinä sanot putoaa verkon läpi. Päänmentävät silmukat eivät saalista edes särkiä.

Ja kun kaikki muu on lopussa, minä istun parvekkeella tupakalla. Teen sen tyylillä.

Ja kun kaikki muu on lopussa, näet minut puun latvassa katsomassa taaksepäin.

Ja kun kaikki muu on lopussa, näet minut yökerhon miestenvessassa oksentamassa ja jälkikäteen harrastamassa irtoseksiä.

Ja kun kaikki muu on lopussa, vaellan asunnossa posket lommolla ja parta pitkänä, tupakan puruja ylisuurella villapaidalla. Katselen kellertäviä sormia.

Ja kun kaikki muu on lopussa, viritän lampun paistamaan suoraan mantelitumakkeeseen.

Silloin olen saanut jotain valmiiksi. Silloin voin kävellä kaduilla ja nähdä lehtiä.

Kun nauta synnyttää uuden teuraalle, minä olen siinä vierellä ja itken silmäni punaiseksi. Kun Homer Simpson sanoo ''minulle tulee sinua ikävä'', olen siinä ja itken silmäni rusehtaviksi.

Tyhjää itkua. Silti hymyilen. Hymyilen kebab-pussukoille ja olohuoneessa nukkuville nuorille.

Hymyilen sille mikä ei ollut jotta oppisin näkemään mitä on.

Ja kun kaikki on lopussa, näet minut kahvilan sohvalla lukemassa kirjaa. Sisään lentää lintu. Se kiipeää kahvikupille. Katson muita ja sitten nauran.

Sillä kun kaikki on lopussa, ei tarvitse olla nero nähdäkseen jatkumon.

Silloin minä istun puun latvassa, pitelen sylissäni viskipulloa, lasken pääni tytön syliin ja katselen tähtiä.

Naurattaa.