maanantai 6. syyskuuta 2010

Sydänyön lapset

Sydän pitää ihmisen elossa vain fysiologisella, tieteen käsityskykyä tyydyttävällä tasolla. Todellinen eloonjääminen on kiinni kategorisoinnista. Se on lautta, jolla ihminen makaa valtameren aalloilla. Ei syke vaan kyky ottaa ja jättää, rajata ja varjostaa. Tähän mekanismiin verrattuna sydän osoittaa hämmentävän alkeellisuutensa, suorastaan lapsenomaisen jääräpäisyytensä. Inhimillinen kyky tiedostaa ja luokitella tiedostamaansa haihtuu vasta reilun kymmenen minuutin kuluttua sydämen pysäkistä.

En keksi pyörää uudestaan. Tämän kaikki tietävät: jos kykymme kategorisoida tiedostamaamme maailmaa katoaisi, jos näkisimme kaiken, kuten kristillisessä mytologiassa vain Jumala voi nähdä näin kokonaisvaltaisesti, me sekoaisimme peruuttamattomasti. Suuri osa luultavasti tappaisi itsensä silkasta kauhusta. Jotkut nääntyisivät hengiltä yrittäessään epätoivoisesti tarttua kaikkeen näkemäänsä, ilman yhtäkään asiaa, jonka voisi jättää ns. sikseen, ilman huomiota ja kiinnostusta. Työnteosta tulisi silkka mahdottomuus sen ollessa jatkuvaa käsityskyvyn rajoittamista tiettyä, niinikään tässä mittakaavassa mikroskooppista, päämäärää kohti. Universaalius kiinnostuksen kohteena on ihailtua mutta väärinymmärrettyä. Se on liian kuluttavaa ollakseen todellista. Ihmisen on saatava lepoa, sanottava: en halua tietää.

Kategorisoinnin linkki ilmeisimpiin eloonjäämisvaistoihin on selkeä. Kouluissa kehitetään kykyä eritellä todellisuutta, tai se kehittyy koulutuksen lomassa, mutta kukaan ei tätä taitoa opeta. Kuten ei myöskään hengittämistä. Kuten ei nielemistä. Kuten ei juoksemista tai adrenaliinin vapauttamista elimistöön. Jokainen tietää, ainakin tarpeeksi kontemploituaan, että karsinanrakennus on ainoa mahdollisuus eheään, määriteltävään, toimivaan persoonallisuuteen. Ilman tätä ihminen on ei-kukaan, olento vailla rajoja. Hän on kuin Martin Heideggerin käsite das Man, yleisihminen, joka sulautuu ja katoaa ympäröivään todellisuuteen.

Kun kokoamme yhteen historian pääpiirteitä, huomaamme samankaltaisen, kuin näkymättömän lain, sivilisaatioiden kehityksessä. Sodassa ja rakkaudessa yksinkertaistukset merkitsevät menestystä. Terveen elämän on kuitenkin vakuuttanut parhaiten se, ettei tietoa ole ollut paljon. Kaikki tärkeä tieto on koskenut edessä tapahtuvaa todellisuutta ja omaa aktiivista kosketusta siihen, esimerkkinä maanviljelyyn liittyvät kulttuuriperinteet. Ihminen ei ole kasvanut tiedossa vaan tiedon kanssa. Näin on ollut lennättimeen asti.

Harva kieltää etteikö nykymaailma olisi muuttunut liian käsittämättömäksi, jotta siihen voisi suhtautua muuten kuin olkaansa kohauttaen ja omaan maailmaansa paeten. Kyky käsitellä tietoa rappeutuu tiedon määrän noustessa. Tiedon ylivalta ja markkina-asema saavat rohkeasti roolinsa valitsevat epäröimään. Entä jos toisella tavalla? Mitä jos?
Nämä ovat luovan ihmisen terveitä kysymyksiä. Tässä kontekstissa ne ovat myös hulluuden ensitahteja. Lopulta jotain on valittava, jotain jätettävä, eikä todellisuus enää tee tätä luonnolliseksi. Valinta muuttuu sodaksi omaa itseä vastaan. Mikä se sitten onkaan. Tiedätkö sinä?

William Blaken mukaan jos käsityskyvyn ovet puhdistettaisiin, kaikki näyttäytyisi todellisena, siis loputtomana. Kategorisointi on muuri ihmisen ja paratiisin välillä. Moderni sukupolvi liikkuu yllättävän nopein askelin kohti maailmaa, jossa rajaton tiedostus muuttuu yhteiseksi todellisuudeksi. Paratiisin ja hulluuden välillä ei ole eroa, tässä kategorisoinnin rappion siunaus ja kirous. Nuorison kasvava etääntyneisyys ja turtuneisuus on vasta alkuoire tällä polulla, joka johtaa ihmistä kohti Jumalan asemaa. Me valitsemme kaiken, samalla emme valitse mitään. Tuloksena on maailma täynnä hulluja lapsia. Tämä on loppu, ainut ystäväni, loppu.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti