Ajatusleikki

Minulla on sinulle tehtävä. Niin, juuri sinulle. Haluan että kuvittelet maailman, joka muistuttaa erittäin paljon sitä maailmaa jossa elät mutta ei kuitenkaan täysin. Siinä on suurempi osa tuntematonta, arvaamatonta. Ei, tuo oli huono idea. Yritän uudestaan. Haluan että kuvittelet tien, polun jos haluat, päällystetyn, katulampuin seppelöidyn, umpeen kasvaneen, miksei pelkän suon jossa kuitenkin joskus tiesit kulkevan tarkkaan määrätyn reitin. Sijoita tämä polku siihen todellisuuteen, jonka tunnet niin hyvin kuin taidat, millainen se on ollut historian alussa, miten se on kehittynyt puoliväliinsä ja millaiselta se on mahtanut tuntua siinä pisteessä. Kuvittele tämä tie kokonaisuutena, alkuineen ja loppuineen, yritä kuvitella erityisesti loppu elävästi, mielikuvana, makuna, maisemana, tunteena, mikä vain sinulle on ominaista ja mikä sinusta kuvaa parhaiten jonkin asian loppua. Nyt sijoita itsesi, ja minut ja kaikki ihmiset jotka tunnet, tämän polun loppumetreille, juuri ennen loppua. Lopun kuva on mielessäsi mutta me olemme silti vielä yhden maankohouman, yhden harjanteen päässä emmekä näe vielä mitä on edessäpäin. Voit vain aavistaa, että se mikä on sinulle loppua, lähestyy vääjäämättä, voit jo haistaa sen saapuvan. Nyt kävelet eteenpäin, kipuat vaivalloisesti mutta varmasti viimeisen mäen yli ja näet sen edessäsi. Mitä näet? Oliko se niin kuin odotit?

Tämän jälkeen haluan että kuvittelet sen paikan missä nyt olet polulla. Katso ympärillesi. Raskasta, vai mitä? Vertailet polun alkua ja keskikohtaa, ymmärrät miten polun sekavuus, sairaus ja rumuus on vain kiihtynyt ja vahvistunut jokaisella askeleellasi. Kuin polku juoksisi itseään pakoon, polttaisi itsensä loppuun yhä hätäisemmin ennen viimeisiä metrejä. Viimeiset metrit ennen nykyistä pistettäsi olet saanut sietää valtavasti. Muutamalla viimeisellä askeleella polun ympäristö on muuttunut valtavasti. Yksi askel, polku on lainehtinut mustasta öljymäisestä lietteestä, täynnä haisevaa mätää ja hevosen nahkaa. Toinen askel, näet polun vierellä naisen joka synnyttää vessanpönttöön, vetää kahvasta ja puiden oksilta vaeltaa yhä lähemmäs maanpintaa kostean verisen sumun seinämä. Tunnet jalkojesi mätänevän ja hilseilevän allasi. Ajattelet: tämä ei voi enää mennä pahemmaksi, en voi kuvitella enää pahempaa, siispä ei ole pahempaa.
Juuri tässä olet väärässä.

Mutta olet turvassa, tavallaan. Polku muuttuu yhä sairaammaksi, yhä kauheammaksi vielä moninkertaisesti nopeammin jokaisella astumallasi askeleella. Tämä on totta. Sairaudelle ei ole absoluuttista nollapistettä eikä pause-nappulaa. Polku on loppuunsa mennessä muuttunut täysin tunnistamattomaksi, jos on edes olemassa. Se jatkuu ja kiihtyy villeimpien ja irvokkaimpien kuvitelmiemme tuolle puolen. Tämä on hyvä pitää mielessä.

Nyt kuvittelet lähteväsi jatkamaan polkua pitkin kohti häämöttävää loppua, jota järkevänä ihmisenä pidät tässä vaiheessa jo helpotuksena, keitaana veren ja lietteen keskellä. Kauhut paisuvat yli mielikuvituksesi rajojen. Ne ovat niin uskomattomia, niin äärettömän irvokkaita ja kammottavia, ettet edes osaa ymmärtää niitä. Ne ovat jo rajallisen käsityskykysi ulottumattomissa. Saatat katsoa jotain polun vierustalla näkemääsi kauhua ja koska et enää täysin hahmota sen kammottavuutta, korvaat tämän tyhjän aukon kuvittelemalla sen tilalle huomattavasti lievemmän ilmiön, kuitenkin yhä iljettävän. Seuraava on yhä moninkertaisesti karmeampi, joten moninkertaisesti pehmennät tämän näyn jollain lapsuuden muistollasi, esimerkiksi kuvalla isästäsi sytyttämässä ilotulitusrakettia. Tähän tapaan joka askeleella maailma ympärilläsi muuttuu pahemmaksi ja joka askeleella sinä olet etäämpänä siitä, omassa maailmassasi, heijastaen sen kuvia siihen mitä näet. Näin saatat siis hyvällä onnella kävellä helvetillisen polun loppuun saakka hymyillen, katsellen iloisesti ja valppaana ympärillesi, kenties jopa hyräillen lyhyttä sävelmää. Maailma jatkaa menoaan, polku etenee etkä sinä enää ole osa sitä.

Kuulen ihmisten valittavan metrossa ja kirjakaupoissa kuinka he eivät enää voi kestää millaiseksi maailma on tullut ja vielä vähemmän he voivat sietää jos se tästä enää sairastuu. He ovat oikeassa, he eivät kestä mutta heidän ei tarvitse. Sillä kun maailma muuttuu pahemmaksi, me elämme kuin unessa. Maailma jatkaa menoaan emmekä tiedä siitä. Meillä kaikilla on oma maailmamme, unemme, olkoon se sitten taivas tai helvetti, se riippuu ihmisestä.