Quote IV

(Samuel Beckett: The Unnamable)

…asemalaiturit, sodat, rakkaus, sydäntä repivät huudot, tuossa anoppi, itku repii hänen sydäntään kun hän kiskoo poikaansa alas, tai vävyään, enpä tiedä, sen täytyy olla hänen poikansa, koska hän itkee, ja ovi, kotiovi on pultattu kiinni, kun hän palasi asemalta hän näki oven pultattuna, kuka sen pulttasi, hänkö hirttäytyäkseen rauhassa, vaiko anoppi kiskoakseen hänet alas rauhassa, tai estääkseen miniää pääsemästä takaisin sisään, siinä teille tarina, sen täytyy olla miniä, se ei ole vävy ja tytär, se on miniä ja poika, kuinka järkeilenkään ollakseni varma tänä iltana, sen oli tarkoitus opettaa minua järkeilemään, sen oli tarkoitus houkutella minua lähtemään, paikkaan jossa voit kohdata lopun, minun on täytynyt olla kiltti oppilas tiettyyn pisteeseen asti, en päässyt tietyn pisteen yli, ymmärrän heidän ärtymyksensä, tänä iltana alan ymmärtää, voi ei huolta vaaroista, se en ole minä, se en ollut minä, ovi, ovi minua kiinnostaa, puuovi, kuka pulttasi oven, ja minkä
takia,

en koskaan saa tietää, siinä teille tarina, luulin niiden olevan lopussa, kenties se on uusi, uunituore, onko siinä satumaailman paluu, ei, vain muistutus, saadakseen minut katumaan mitä olen menettänyt, kaipaamaan takaisin sinne mistä minut karkotettiin, valitettavasti se ei muistuta minua mistään. Hiljaisuus, puhu hiljaisuudesta ennen kuin sukellat siihen, olinko siellä jo valmiiksi, en tiedä, jokaisena hetkenä olen siellä, kuuntele minun puhettani siitä, tiesin sen tulevan, nousen siitä puhuakseni siitä, jään siihen puhuakseni siitä, jos se on minä joka puhuu, ja se ei ole, esitän että niin on, joskus esitän kuin niin olisi, mutta pitkälti, olinko koskaan siellä pitkälti, venähtänyt vierailu, en ymmärrä mitään kestosta, en voi puhua siitä, voi tiedän että puhun siitä, sanon ei koskaan ikinä, puhun neljästä vuodenajasta ja päivän ja yön vaiheista,

yöllä ei ole vaiheita, niin on koska nukut, vuodenaikojen täytyy olla hyvin samankaltaisia, kenties nyt on kevät, siinä kaikki sanat jotka he opettivat, selventämättä niiden merkitystä, niin opin järkeilemään, käytän kaikkia, kaikkia sanoja jotka he näyttivät, niitä oli palkeittain, voi yhtäkkiä kummallinen valonhehku, ne olivat listoina, kuvia vierellään, olen varmaan unohtanut ne, olen varmaan sekoittanut ne, nämä minun nimettömät kuvani, nämä kuvattomat nimeni, nämä ikkunat joita pitäisi kenties kutsua oviksi, edes joksikin muuksi,
ja tämä sana ihminen joka ei ehkä vastaa sitä minkä näen kun sen kuulen, mutta silmänräpäys, tunti, ja niin edelleen, miten ne tulisi esittää, elämä, miten saisin siitä selvää, pimeässä, kutsun sitä pimeäksi, kenties se on taivaan sininen, tyhjiä sanoja, mutta käytän niitä, ne palaavat takaisin, kaikki ne joita he esittelivät, kaikki ne jotka muistan, tarvitsen niitä kaikkia, voidakseni jatkaa, valhetta,





parikymmentä olisi tarpeeksi, varma ja luotettava, unohtumaton, sopivasti vaihteleva, siinä tarpeeksi palettia, sekoittaisin niitä, varioisin niitä, siinä nuotistoa tarpeekseen, kaikkea mitä tekisin jos voisin, jos haluaisin, jos voisin haluta, ei tarvetta haluta, niin se loppuu, sydäntä särkevään itkuun, sekavaan mutinaan, tullakseen luoduksi, jatkaessani, improvisoituna, ulistessani, vielä nauran, niin tämä tulee loppumaan, hekotukseen, heko heko, au, ha, pa, harjoittelen, njum, huu, plop, pssss, ei muuta kuin tunteita, bing bang, se on räjähtää, uh, puuh, mitä vielä, uuh, aah, siinä rakkautta, riittää, tämä on väsyttävää, hii hii, se on Abderite, ei, se toinen, lopussa, se on loppu, loppuva loppu, se on hiljaisuus, muutama kurlutus hiljaisuuden päälle, todellisen hiljaisuuden, ei se jossa olen suuta myöten likoamassa, korvia myöten, joka peittää minut, paljastaa minut, hengittää kanssani, kuin hiiri kissan sisässä, hukkunut hiiri, olen hukkunut, useammin kuin kerran, se en ollut minä, tukehdutti, sytytti minut tuleen….