Sähkölangoilla

Vuosia sitten kudoin elämysten verkon, ne suhteet ja siteet, joiden kautta kosketan maailmaa. Kosketuksen ja näön vahva terä, kuin terän polte luuta vasten, avaa haavan valolle ja elämälle, joka virtaa maailman selkää siellä missä näet tyhjän tilan. Kadotin nuo jänteet, jotka polttivat vereslihalla aina aamuisin, paloivat aamuauringon heijastuksissa. Jänteet, joilla hengitän kipua ja kokemusta. Vuosien jälkeen näen taas rakenteeni. Tartun pitkin kynsin säikeisiin, jotka hikoilevat, ovat elossa, eivät suostu kuolemaan, vaikka en muuta ole yrittänyt kuin kuivattaa juureni syvässä, musiikista kuhisevassa olemassaolossa. Tartun epätoivoisesti lihassäikeisiin, jotka ovat herkkiä, hilseilevät kuivaa verta ja ikivanhaa hikeä. Painajaisten ja onnen sähkölangat. En välitä vaikka ne katkeaisivat hukkuvan vimmaisista otteista. En päästä irti. Roikun langoissa, jotka tekevät minut osalliseksi. Niin, tekevät minut osalliseksi.

And following our will and wind,
we may just go where no one's been.
We'll ride the spiral to the end and may just go where no one's been.
Spiral out. Keep going.
Spiral out. Keep going.

Lasihelmipeli

We were picking apart a problem in linguistic history and, as it were, examining close up the peak period of glory in the history of a language; in minutes we had traced the path which had taken it several centuries. And I was powerfully gripped by the vision of transitoriness: the way before our eyes such a complex, ancient, venerable organism, slowly built up over many generations, reaches its highest point, which already contains the germ of decay, and the whole intelligently articulated structure begins to droop, to degenerate, to totter toward its doom. And at the same time the thought abruptly shot through me, with a joyful, startled amazement, that despite the decay and death of that language it had not been lost, that its youth, maturity, and downfall were preserved in our memory, in our knowledge of it and its history, and would survive and could at any time be reconstructed in the symbols and formulas of scholarship as well as in the recondite formulations of the Glass Bead Game. I suddenly realized that in the language, or at any rate in the spirit of the Glass Bead Game, everything actually was all-meaningful, that every symbol and combination of symbols led not hither and yon, not to single examples, experiments, and proofs, but into the center, the mystery and innermost heart of the world, into primal knowledge. Every transition from major to minor in a sonata, every transformation of a myth or a religious cult, every classical or artistic formulation was, I realized in that flashing moment, if seen with a meditative mind, nothing but a direct route into the interior of the cosmic mystery, where in the alternation between inhaling and exhaling, between heaven and earth, between Yin and Yang, holiness is forever being created.

Koira ja lihapala

''Koira käveli lihapala suussaan joen ylittävää siltaa pitkin ja sattui katsahtamaan heijastukseensa vedessä. Se luuli kuvajaista toiseksi koiraksi, jolla oli vielä suurempi lihapala ja hyökkäsi sen kimppuun avaten leukansa. Se palasi pintaan suussaan pelkkää vettä ja todellinen liha katosi virran mukaan. Näin käy ihmisille, jotka eivät ole koskaan tyytyväisiä osaansa.'' - Aisopos

Klosterschule

Mietin kuinka erilaisia ihmisiä minä ja veljeni lopulta olemme. Hänen lapsuutensa oli täynnä aktiviteetteja ja läsnäoloa, minun laiskuutta ja haaveilua. Tulokset ovat hulvattomat. Hän elää velvoitteiden maailmassa ja on silminnähden rauhallinen, minun maailmassani mitään ei tarvitse tehdä, selviän kaikesta pelkillä vasemman käden huitaisuilla kuin koira veräjästä ja olen silminnähden tuhoon tuomittu. Sillä vaikka olen masentunut, ajatukseni kiihtyvät kuin sentrifugi ja katkovat siteeni konkreettiseen maailmaan. Tämä on mahdollista, sillä olosuhteet olivat siihen otolliset.
Ainakin meitä yhdistää se, että suurimman osan aktiivisista elämistämme elämme päämme sisällä.

Mietin kuinka harvoin yllätyn. En ole erityisen älykäs lapsi, mutta tunnun arvaavan kaiken ennalta. Ehkä ne miljoonat tarinat, jotka sisäistin lapsena, sisältivät joka ikisen mahdollisen muuttujan tämän maailman suhteissa ja suhteettomuuksissa. Totuus ei ole tarua ihmeellisempää.

Mietin kuinka harvoin elän autenttisesti. On helpompaa rakentaa elämästään laskelmoituia fiktiota kuin elää sitä. Kuten lapsi.

Mietin kuinka saan nautintoa kielistä mutta en kykene systemaattiseen harjoitteluun.

Mietin kuinka kaksoset voi synkronoida ilman sairaslomaa.

Mietin kuinka helppoa on huijata itseään muutoksilla.

Mietin kuinka nauttia elämästä joka jää elämättä.

Mietin kahvia ja juustoa.

Mietin myöhäisiä heräämisiä.

Äärettömyyksistä kiteytyy materiaksi digitaalinen merkkijono: δύναμη. (virta)

Riippuliitäjiä.

Riku Korhonen kuvasi eräässä kolumnissaan nykyajan nuoruuttta 'depressiiviseksi hedoniaksi', jossa elämän täyttää mässäily ja ajantappo. Olen muuten samaa mieltä, mutta korjaisin muutaman yksityiskohdan. Korvaisin 'hedonian' sanalla 'narkomania'. Samoin voisin piruuttani yhdistää sanat 'mässäily' ja 'ajantappo' laajemman käsitteen 'kuolema' alle. Jos elämä on kuolemaa kohti 'olemista', meillä on yhteinen harrastus, joka peittää kokonaiset, suljetut päivät ja yhdistää ne vilistäväksi helminauhaksi, jota karuselliksikin kutsutaan. Päivä jatkuu toiseen kantavan teeman sisällä.

Kuolema on harrastus, joka muistuttaa, antaa perspektiiviä: ei tämä niin vakavaa ole. Joten muovihanskat käsiin ja kukkapenkkiin. Tänään kasvatetaan tuhoa.

Ibi veritas, ubi dementia.

Mietin eilen aivoja. Sanotaan, että aivoistamme on aktiivisessa käytössä vain kaksikymmentä prosenttia. Näillä kahdellakymmenellä prosentilla luomme toiveen tasa-arvoisesta ja rauhanomaisesta maailmasta, jossa nälänhätä, konfliktien kulkutauti ja taloudellinen raiskaustanssi supistetaan ehdottomaan minimiin. Entä siis jos saisimme käyttöömme puhtaat, kirkkaat 100 prosenttia? Huippuälykkyys saattaisi viimein vakuuttaa ihmisen ahneuden vaaroista ja osoittaa yhteiselon ja rauhan pitkäaikaiset edut. Toisaalta se saattaisi vain siirtää nykyisen inhimillisyyden toiselle tasolle, jossa kateus ja ahneus toteutuvat uudenlaisen, ja erityisesti huippunopean, ihmiskunnan rakenteissa. Älykkyys ei räätälöi tunteita. Äly on etu, mutta samalla se altistaa laiskuudelle ja hulluudelle.

Minusta on ihanaa, että latinassa sana 'dementia' merkitsee hulluutta. Äly on kuin ase, siinä on väkänen, johon maali tulee sovittaa, sillä osoitetaan ja ammutaan. Mutta äly kääntyy helposti ampujaa vastaan. Millainen on ihminen, jonka masentunut äly hyökkää persoonaa vastaan, aamusta iltaan käy läpi muistoja, rakenteita, ajatuspolkuja. Villi siimaleikkuri karkaa käsistä. Ihminen on älykkyytensä kirurginveitsen alla. Dementia.

Yhteiskunnassa, jossa olemme alituisesti tarkkailun alla, me emme tyydy vähempään. Me päätämme tarkkailla itseämme paremmin, huudamme, jos saamme itsemme kiinni virheestä. Näen näitä tyyppejä vähän väliä, heitä, jotka vahtivat itseään. He näyttävät siltä kuin seisoisivat nuoralla. Mutta he ovat ylpeitä. He seisovat pudotuksen edessä, mutta heitä miellyttää, sillä he ovat oikeassa. Kipu on normaalia ja normaaliudessa te löydätte rauhan. Amen.

''..sydämemme ovat levottomia kunnes ne löytävät Sinussa rauhan.'' - Augustinus, Confessiones

Liftaamisesta

Rekka kantaa viiden tonnin lastia nestemäistä typpeä ohitseni. Ohrapellosta nousee pölyä kuin suolaa siroteltaisiin ilmaan. Terävä auringonpaiste peittää koko tämän kentän, jossa pakokaasu kulkee tienpiennarta eteenpäin.
Asetan laukun maahan ja istun sen päälle. Takapuolta hiertää kirja, jonka varastin kirjakaupasta vähän ennen Frankfurtin kaupunginrajaa. Liikkeessä seisoi kostea ilma ja alaikäinen myyjätär. Kirja on tarkoitettu urbaaniin sielunetsintään ja siinä esitellään keinoja vapauttaa sisin valo ja hyväksyä oma, ainutlaatuinen osansa jumaluudesta. Pidin sitä mielenkiintoisena, vaikka käytännössä etsin tarpeeksi ohutta paperia sätkien käärimistä varten. Päätän ensin lukea jokaisen sivun, jonka repisin ja jota pian hengittäisin. Käärin sätkän ja pistän palamaan. Ilma on täynnään kuolleen eläimen makeaa tuoksua. En näe eläintä, mikä tuntuu hetken uhkaavalta, kunnes ei enää tunnu. Vain elävät olennot haisevat noin mädiltä. Kenties eläin nukkuu pellossa takanani ja sen vatsa turpoaa, mätänee ja hilseilee sisältä käsin. Kun aurinko laskee, eläin tuntee olevansa maanpakolainen uunista.

Aurinko paistaa ohittavien autojen tuulilasit umpeen, en näe ihmisten reaktioita. Väsyn pitämään peukaloa ylhäällä. Potkaisen oluttölkin pientareelle ja suunnittelen, kuinka rakentaisin polyesteristä tai proteesista käden, jonka sitoisin vyötäisilleni. Tai sitten rakentaisin valtavan peukalon, johon kaivertaisin silmänreiät ja menisin sisälle odottamaan.

Tungen vessapaperia kantapään ja varastettujen Converse-tossujen väliin. Kuluneet mutta punaiset kengät auttavat kyytejä näkemään minut peltojen keskeltä. Seisoisin käsilläni jos osaisin ja heiluttaisin jalkoja kuin lippuja. Veresliha kantapäässä rauhoittuu. Desinfioin sen kun löydän jostain kylpyhuoneen with a white marble tab and silky way seats. Taivas on harmaa, ei sininen. Kyltti vieressäni on sininen. Siinä lukee Bruxelles.

- Pourquoi es-tu seule lá?
- Speak english? Parlez l’anglais?
- Little. Bad road. You, not be alone here. Boy…here…burned alive. No reason. On the road.

Kuskin musta parta on sidottu ohueksi löysäksi kynäksi. Sitä myöten tippuu täsmällisiä hikipisaroita kuin aseen piipusta. Me istumme hartiat kumarassa pienessä ohjaamossa ja hikoilemme kuin siat. Etenkin kuski, jonka vatsamakkaroiden välissä mahtaa muhia erittäin kirpeää etikkaa. Hänen mustat latinokiharaiset hiuksensa on pingotettu tiukalle nutturalle takaraivolle. Hän puhuu lakkaamatta huonolla englannilla, ja kun heitän vitsin artikkelien käytöstä, hän ei ymmärrä. Ymmärrän, etten minäkään ymmärrä nyt kun tulen sitä ajatelleeksi.
Moottoritie aaltoilee kuumuudesta. Aina välillä kettu juoksee rekan edestä täpärästi. Ehdin tuskin nähdä punaista salamaa ohjaamon korkeudesta, josta käsin tie tuntuu katoavan allemme pelottavan kitkattomasti.
- Speak something in your language. I never hear.
- Sinä olet luonnonvalinnan selviäjä. Sinä olet iso, karvainen ja typerä kuin petoeläin. Et ajattele mitään ja siksi olet onnellinen. Ja minä olen sinulle kateellinen. Tuo lippalakki päässäsi, tuossa tuolilla istuen, johon olet kuluttanut perseesi tangon kaaret, sinä olet valtakuntasi kuningas, valtakunta, joka on jatkuvassa liikkeessä, joka ei pysähdy kuin eläin vartaaseen auringossa, vaan elää aina kahden paikan välillä, aina ei-paikassa, jossa ei ole yö eikä päivä, sillä mistä tahansa katsookin, et ole alistettu niiden jääräpäiselle kierrolle, vaan voit jahdata kumpaakin tai paeta kumpaakin, miten vain haluat. Mutta onhan taivaankappaleita helppo paeta. Entä sairaus, joka liikkuu maan päällä kuin kuoleman pikkuveli rullaluistimilla, ja kerää joka vuosi runsaan sadon? Sairaus, josta pieni siemen irtautui ja tarttui sinuun tuosta tienvarsimainoksesta, juuri tuosta, näitkö, se meni jo. Sinäkään et pakene tartuntaa, vaikka kuinka ajaisit kaksi metriä tienpinnan yläpuolella. Hengitäthän sinä sitä sisääsi? Sinä näet? Kuulet? Haistat? Maistat? Leikkaa kaikki nuo irti etkä ole lähelläkään pakoa. Voit ajaa niin kovaa, että aika ja avaruus romahtavat renkaiden alla ja ajat pian vuosisadan alussa Atlantin poikki Titanicin suojelusenkelinä, ja olet silti vain vaihtanut sairaalahuonetta. Voit yhtä hyvin tislata moottoriöljyn noista kauniista kiharoista, sillä edes tällä Herran enkelin viiden tonnin sotakoneella et pääse pakoon, latinoystäväni.

Kuski ei puhu. Hän työntää kätensä ahtaaseen hansikaslokeroon ja nostaa esille pullollisen sherryä. Hän viittaa minua nostamaan takapenkiltä kaksi viskilasia. Pidellen toisella kädellä rattia hän kaataa minulle ensin. Harsh times, hän sanoo lopulta. Silloin ymmärrän, vaikka hän ei ole ymmärtänyt sanaakaan, että onnettomuus, jonka tunnen ristiselässäni, se tietty ilmanlaatu, joka ennustaa huonoja aikoja, ei ole leikin asia. Hän alkaa viheltää alakuloisesti ja juo loput. Maisema hyökkää meitä kohti kuin istuisimme elokuvateatterissa.