Klosterschule

Mietin kuinka erilaisia ihmisiä minä ja veljeni lopulta olemme. Hänen lapsuutensa oli täynnä aktiviteetteja ja läsnäoloa, minun laiskuutta ja haaveilua. Tulokset ovat hulvattomat. Hän elää velvoitteiden maailmassa ja on silminnähden rauhallinen, minun maailmassani mitään ei tarvitse tehdä, selviän kaikesta pelkillä vasemman käden huitaisuilla kuin koira veräjästä ja olen silminnähden tuhoon tuomittu. Sillä vaikka olen masentunut, ajatukseni kiihtyvät kuin sentrifugi ja katkovat siteeni konkreettiseen maailmaan. Tämä on mahdollista, sillä olosuhteet olivat siihen otolliset.
Ainakin meitä yhdistää se, että suurimman osan aktiivisista elämistämme elämme päämme sisällä.

Mietin kuinka harvoin yllätyn. En ole erityisen älykäs lapsi, mutta tunnun arvaavan kaiken ennalta. Ehkä ne miljoonat tarinat, jotka sisäistin lapsena, sisältivät joka ikisen mahdollisen muuttujan tämän maailman suhteissa ja suhteettomuuksissa. Totuus ei ole tarua ihmeellisempää.

Mietin kuinka harvoin elän autenttisesti. On helpompaa rakentaa elämästään laskelmoituia fiktiota kuin elää sitä. Kuten lapsi.

Mietin kuinka saan nautintoa kielistä mutta en kykene systemaattiseen harjoitteluun.

Mietin kuinka kaksoset voi synkronoida ilman sairaslomaa.

Mietin kuinka helppoa on huijata itseään muutoksilla.

Mietin kuinka nauttia elämästä joka jää elämättä.

Mietin kahvia ja juustoa.

Mietin myöhäisiä heräämisiä.

Äärettömyyksistä kiteytyy materiaksi digitaalinen merkkijono: δύναμη. (virta)

Riippuliitäjiä.

Riku Korhonen kuvasi eräässä kolumnissaan nykyajan nuoruuttta 'depressiiviseksi hedoniaksi', jossa elämän täyttää mässäily ja ajantappo. Olen muuten samaa mieltä, mutta korjaisin muutaman yksityiskohdan. Korvaisin 'hedonian' sanalla 'narkomania'. Samoin voisin piruuttani yhdistää sanat 'mässäily' ja 'ajantappo' laajemman käsitteen 'kuolema' alle. Jos elämä on kuolemaa kohti 'olemista', meillä on yhteinen harrastus, joka peittää kokonaiset, suljetut päivät ja yhdistää ne vilistäväksi helminauhaksi, jota karuselliksikin kutsutaan. Päivä jatkuu toiseen kantavan teeman sisällä.

Kuolema on harrastus, joka muistuttaa, antaa perspektiiviä: ei tämä niin vakavaa ole. Joten muovihanskat käsiin ja kukkapenkkiin. Tänään kasvatetaan tuhoa.

Ibi veritas, ubi dementia.

Mietin eilen aivoja. Sanotaan, että aivoistamme on aktiivisessa käytössä vain kaksikymmentä prosenttia. Näillä kahdellakymmenellä prosentilla luomme toiveen tasa-arvoisesta ja rauhanomaisesta maailmasta, jossa nälänhätä, konfliktien kulkutauti ja taloudellinen raiskaustanssi supistetaan ehdottomaan minimiin. Entä siis jos saisimme käyttöömme puhtaat, kirkkaat 100 prosenttia? Huippuälykkyys saattaisi viimein vakuuttaa ihmisen ahneuden vaaroista ja osoittaa yhteiselon ja rauhan pitkäaikaiset edut. Toisaalta se saattaisi vain siirtää nykyisen inhimillisyyden toiselle tasolle, jossa kateus ja ahneus toteutuvat uudenlaisen, ja erityisesti huippunopean, ihmiskunnan rakenteissa. Älykkyys ei räätälöi tunteita. Äly on etu, mutta samalla se altistaa laiskuudelle ja hulluudelle.

Minusta on ihanaa, että latinassa sana 'dementia' merkitsee hulluutta. Äly on kuin ase, siinä on väkänen, johon maali tulee sovittaa, sillä osoitetaan ja ammutaan. Mutta äly kääntyy helposti ampujaa vastaan. Millainen on ihminen, jonka masentunut äly hyökkää persoonaa vastaan, aamusta iltaan käy läpi muistoja, rakenteita, ajatuspolkuja. Villi siimaleikkuri karkaa käsistä. Ihminen on älykkyytensä kirurginveitsen alla. Dementia.

Yhteiskunnassa, jossa olemme alituisesti tarkkailun alla, me emme tyydy vähempään. Me päätämme tarkkailla itseämme paremmin, huudamme, jos saamme itsemme kiinni virheestä. Näen näitä tyyppejä vähän väliä, heitä, jotka vahtivat itseään. He näyttävät siltä kuin seisoisivat nuoralla. Mutta he ovat ylpeitä. He seisovat pudotuksen edessä, mutta heitä miellyttää, sillä he ovat oikeassa. Kipu on normaalia ja normaaliudessa te löydätte rauhan. Amen.

''..sydämemme ovat levottomia kunnes ne löytävät Sinussa rauhan.'' - Augustinus, Confessiones

Liftaamisesta

Rekka kantaa viiden tonnin lastia nestemäistä typpeä ohitseni. Ohrapellosta nousee pölyä kuin suolaa siroteltaisiin ilmaan. Terävä auringonpaiste peittää koko tämän kentän, jossa pakokaasu kulkee tienpiennarta eteenpäin.
Asetan laukun maahan ja istun sen päälle. Takapuolta hiertää kirja, jonka varastin kirjakaupasta vähän ennen Frankfurtin kaupunginrajaa. Liikkeessä seisoi kostea ilma ja alaikäinen myyjätär. Kirja on tarkoitettu urbaaniin sielunetsintään ja siinä esitellään keinoja vapauttaa sisin valo ja hyväksyä oma, ainutlaatuinen osansa jumaluudesta. Pidin sitä mielenkiintoisena, vaikka käytännössä etsin tarpeeksi ohutta paperia sätkien käärimistä varten. Päätän ensin lukea jokaisen sivun, jonka repisin ja jota pian hengittäisin. Käärin sätkän ja pistän palamaan. Ilma on täynnään kuolleen eläimen makeaa tuoksua. En näe eläintä, mikä tuntuu hetken uhkaavalta, kunnes ei enää tunnu. Vain elävät olennot haisevat noin mädiltä. Kenties eläin nukkuu pellossa takanani ja sen vatsa turpoaa, mätänee ja hilseilee sisältä käsin. Kun aurinko laskee, eläin tuntee olevansa maanpakolainen uunista.

Aurinko paistaa ohittavien autojen tuulilasit umpeen, en näe ihmisten reaktioita. Väsyn pitämään peukaloa ylhäällä. Potkaisen oluttölkin pientareelle ja suunnittelen, kuinka rakentaisin polyesteristä tai proteesista käden, jonka sitoisin vyötäisilleni. Tai sitten rakentaisin valtavan peukalon, johon kaivertaisin silmänreiät ja menisin sisälle odottamaan.

Tungen vessapaperia kantapään ja varastettujen Converse-tossujen väliin. Kuluneet mutta punaiset kengät auttavat kyytejä näkemään minut peltojen keskeltä. Seisoisin käsilläni jos osaisin ja heiluttaisin jalkoja kuin lippuja. Veresliha kantapäässä rauhoittuu. Desinfioin sen kun löydän jostain kylpyhuoneen with a white marble tab and silky way seats. Taivas on harmaa, ei sininen. Kyltti vieressäni on sininen. Siinä lukee Bruxelles.

- Pourquoi es-tu seule lá?
- Speak english? Parlez l’anglais?
- Little. Bad road. You, not be alone here. Boy…here…burned alive. No reason. On the road.

Kuskin musta parta on sidottu ohueksi löysäksi kynäksi. Sitä myöten tippuu täsmällisiä hikipisaroita kuin aseen piipusta. Me istumme hartiat kumarassa pienessä ohjaamossa ja hikoilemme kuin siat. Etenkin kuski, jonka vatsamakkaroiden välissä mahtaa muhia erittäin kirpeää etikkaa. Hänen mustat latinokiharaiset hiuksensa on pingotettu tiukalle nutturalle takaraivolle. Hän puhuu lakkaamatta huonolla englannilla, ja kun heitän vitsin artikkelien käytöstä, hän ei ymmärrä. Ymmärrän, etten minäkään ymmärrä nyt kun tulen sitä ajatelleeksi.
Moottoritie aaltoilee kuumuudesta. Aina välillä kettu juoksee rekan edestä täpärästi. Ehdin tuskin nähdä punaista salamaa ohjaamon korkeudesta, josta käsin tie tuntuu katoavan allemme pelottavan kitkattomasti.
- Speak something in your language. I never hear.
- Sinä olet luonnonvalinnan selviäjä. Sinä olet iso, karvainen ja typerä kuin petoeläin. Et ajattele mitään ja siksi olet onnellinen. Ja minä olen sinulle kateellinen. Tuo lippalakki päässäsi, tuossa tuolilla istuen, johon olet kuluttanut perseesi tangon kaaret, sinä olet valtakuntasi kuningas, valtakunta, joka on jatkuvassa liikkeessä, joka ei pysähdy kuin eläin vartaaseen auringossa, vaan elää aina kahden paikan välillä, aina ei-paikassa, jossa ei ole yö eikä päivä, sillä mistä tahansa katsookin, et ole alistettu niiden jääräpäiselle kierrolle, vaan voit jahdata kumpaakin tai paeta kumpaakin, miten vain haluat. Mutta onhan taivaankappaleita helppo paeta. Entä sairaus, joka liikkuu maan päällä kuin kuoleman pikkuveli rullaluistimilla, ja kerää joka vuosi runsaan sadon? Sairaus, josta pieni siemen irtautui ja tarttui sinuun tuosta tienvarsimainoksesta, juuri tuosta, näitkö, se meni jo. Sinäkään et pakene tartuntaa, vaikka kuinka ajaisit kaksi metriä tienpinnan yläpuolella. Hengitäthän sinä sitä sisääsi? Sinä näet? Kuulet? Haistat? Maistat? Leikkaa kaikki nuo irti etkä ole lähelläkään pakoa. Voit ajaa niin kovaa, että aika ja avaruus romahtavat renkaiden alla ja ajat pian vuosisadan alussa Atlantin poikki Titanicin suojelusenkelinä, ja olet silti vain vaihtanut sairaalahuonetta. Voit yhtä hyvin tislata moottoriöljyn noista kauniista kiharoista, sillä edes tällä Herran enkelin viiden tonnin sotakoneella et pääse pakoon, latinoystäväni.

Kuski ei puhu. Hän työntää kätensä ahtaaseen hansikaslokeroon ja nostaa esille pullollisen sherryä. Hän viittaa minua nostamaan takapenkiltä kaksi viskilasia. Pidellen toisella kädellä rattia hän kaataa minulle ensin. Harsh times, hän sanoo lopulta. Silloin ymmärrän, vaikka hän ei ole ymmärtänyt sanaakaan, että onnettomuus, jonka tunnen ristiselässäni, se tietty ilmanlaatu, joka ennustaa huonoja aikoja, ei ole leikin asia. Hän alkaa viheltää alakuloisesti ja juo loput. Maisema hyökkää meitä kohti kuin istuisimme elokuvateatterissa.

Käännösharjoitus: Samuel Beckett. Murphy.

Amor intellectualis quo Murphy se ipsum amat.

Valitettavaa kyllä mutta tarinassamme on saavutettu piste jossa on tarpeen pyrkiä todentamaan ilmaus ’’Murphyn mieli’’. Onneksi meidän ei tarvitse vaivata päätämme tällä vehkeellä sellaisena kuin se todella ilmeni – sepä olisikin liioittelevaa ja epäolennaista – mutta ainoastaan millainen se tunsi olevansa ja millaiseksi se kuvitteli itsensä. Murphyn mieli on kuitenkin näiden tietojen lähde. Lyhyen osion omistaminen sille tässä vaiheessa säästää meidät myöhemmiltä anteeksi pyytelyiltä.

Murphyn mieli kuvitteli mielensä kookkaana läpikuultavana kehänä/pallona, hermeettisesti ulkoiselta maailmalta sulkeutuneena. Tässä ei piillyt köyhtymistä, sillä se ei sulkenut ulos mitään mitä se ei olisi jo pitänyt sisällään. Mikään ei koskaan ollut, oli tai tulisi olemaan universumissa sen ulkopuolella vaan oli jo läsnä virtuaalisena, tai aktuaalisena, tai virtuaalisena kohoamassa aktuaaliseen, tai aktuaalisena putoamassa virtuaaliseen, sen sisäisessä universumissa.

Tämä ei sijoittanut Murphyä idealistien sontaan. Oli henkinen tosiasia ja fyysinen tosiasia, yhtä tosia olematta yhtä miellyttäviä.

Hän erotti mielessään aktuaalisen ja virtuaalisen, ei kuin muodon ja muodottoman itkemässä muodon perään vaan kuin siihen mistä hänellä oli sekä fyysistä että henkistä kokemusta ja siihen mistä hänellä oli vain henkistä kokemusta. Siten potkun muoto oli aktuaalinen, syleilyn virtuaalinen.

Mieli tunsi aktuaalisen puolensa olevan yläpuolella ja kirkkaana, virtuaalisen alla ja uppoamassa pimeään, liittämättä kuitenkaan tätä eettiseen jojoon. Henkinen kokemus oli leikattu irti fyysisestä kokemuksesta, sen kriteerit eivät olleet fyysisestä kokemuksesta, sopimus sen osittaisesta fyysisestä sisällöstä ei tuottanut tuloksia. Se ei toiminut eikä siitä voinut arvon periaatteesta hankkiutua eroon.
Se koostui pimeyteen vaipuvasta valosta, yläpuolesta ja alapuolesta, mutta ei hyvästä ja pahasta. Se sisälsi muotoja joilla muita muistuttavia piirteitä ja muotoja ilman piirteitä, muttei oikeita muotoja ja vääriä muotoja. Se ei tuntenut uhkaa valonsa ja pimeytensä välillä, ei tarvetta valonsa ahmia pimeytensä. Nyt oli tarve olla valossa, nyt hämärässä, nyt pimeässä. Siinä kaikki.

Niinpä Murphy tunsi jakautuneensa kahtia, kehoksi ja mieleksi. Ilmeisesti ne harrastivat yhdyntää, muuten hän ei olisi voinut tietää niillä olevan mitään yhteistä.

Tekstejä metsästä

Seitsemäntenä päivänä hän astui ulos temppelistä
vaelsi erämaahan




Kipinä kierii spiraalia
tulipolkua häntänsä päälle

Kun taivas on valtameri
palavaa öljyä

Kun kettu rakentaa pesänsä kotiovellesi

Kun pistät myrkyn suoniisi ja purjehdit
vesien alla

Kun mies kumartaa aavikolla
kengät käsineinä

Kun häkkivaltiot pelaavat tammea ja laulu
se leikellään kuutioiksi

Kun kaikki mitä näet on ruokaa
eikä minulla ole nälkä
ehkä annat minun elää ja kuolla
rauhassa


Polun vierellä hän näki lapsen
mudassa kontillaan

kädet ranteita myöten veden alla
itkemässä jotain hehkulamppunauhaa

emmekö auta lasta
älä koske siihen

se synnyttää jotain itseään suurempaa
älä kiinnitä sen huomiota itseensä
jos se näkee kuvansa
se uppoaa


Peilissä ampiaispelto
hunajan virtsan läpi sinisen silmä
kaunis nainen ei tästä kauas
lähde
hän kyllä harmistuu
jos yksikin on jättänyt lasin
hänet yksin


Olitko saastaisella rannalla
kun pyysin isältä

raahaa kuollut tuuli kotiin
polje sairaat kukat
sovita meille uudet silmät
tee uusi koti
nukkejen muistoksi
ja polta itsesi maan päältä
polta jälkesi ja kylvä uusi
uusi uusi tuntematon
musiikkitalo jossa kauniimpi kuulla
linnunlaulua helvetissä


Rannan ovaalikivellä
kananluiden vierellä
kuulin jonkin
ennen harmaata unta
laivan torven
valot sumussa
vesi nousi
kantoi kämmenellään loputtomasti totuuksia

kukaan ei ole turvassa

Koputukset
Samuel Beckettin minimalismista

’’Siinä meidän katastrofimme on, purkissa’’, ohjaaja huudahtaa ja osoittaa lavalla seisovaa vanhusta näytelmässä Catastrophe.

Samuel Beckettin (1906-1989) näytelmätuotanto sisältää 33 teosta. Näyttämön lisäksi Beckett kirjoitti näytelmiä televisiolle, radiolle sekä käsikirjoituksen lyhytelokuvaan. Suomessa Beckett on noussut esille lähinnä varhaisimpien näytelmiensä ja kuuluisan proosatrilogian puolesta. Huomenna hän tulee, Leikin loppu ja Onnen päiviä ovat kääntyneet suomen kielelle mainioina käännöksinä ja niitä on esitetty ahkeraan. Beckettin myöhemmän, ilmaisultaan tiiviimmän ja kypsemmän kauden näytelmät on puolestaan jätetty useasti omaan arvoonsa eikä tämä Suomessa unohdettu vaihe kirjailijan ilmaisussa vaikuta saavan arvoistaan käännöstä hetkeen, jos koskaan. Projekti on hankala mutta vaivan arvoinen, sillä niin proosassa kuin lavalla Beckett saavutti viimeisenä vuosikymmenenään ilmaisun tarkkuuden, joka on lähellä hänen omalaatuista minimalismin ihannettaan. Matemaattisen täsmällisellä kielellä hän punoo huimaavan kauniita rakenteita ja kuvia sielun ehtymättömästä dialektiikasta.

Beckett kärsi viimeisinä vuosinaan iän tuomasta huonosta terveydestä, masennuksesta ja julkisuuden paineista. Kirjailija eristäytyi pitkiksi ajanjaksoiksi mökilleen Ussyyn, muutaman tunnin junamatkan päähän kotikaupungistaan Pariisista. Tutkijat ovat spekuloineet Ussyssa vietettyjen aikojen ja maailmanmaineen kääntäneen Beckettin suunnan niin proosassa kuin näytelmissä huomattavan kokeelliseen ja uhmakkaaseen suuntaan. Huomenna hän tulee on vetoava näytelmä mutta saattaa näyttäytyä muihin teoksiin tutustuneelle turhan laveana ja älyllisesti turhauttavana. Se on lapsellisen lempeä verrattuna myöhempien teosten aggressioon, ankaruuteen ja melankoliaan.
Myöhemmissä teoksissa Beckett ei tinkinyt näkemyksensä rehellisyydestä, mutta hänen näytelmänsä supistuivat muutaman tunnin ’’massanäytelmistä’’ muutaman minuutin pituisiin performansseihin. Näkemys terävöityi minimalismiin ja suljettuihin tiloihin. Ken haluaa voi perustella näytelmien toistuvia teemoja, kuolemaa, valtaa, aikaa ja toistoa, kadotettuja mieliä, kirjoittajan masennuksella. Mielenkiinto perusteluihin kuihtuu kun katsomme Beckettin paljaudesta tekemiä löytöjä. Hän löytää yksinkertaisuudesta näköaloja kielen ylittävään maailmaan, mielen rakenteisiin ja sen huimaaviin kuiluihin.
Olen valinnut käsiteltäviksi yhden Beckettin viimeisistä lavanäytelmistä, Ohio Impromptun. Kaikki käännökset ovat omiani.

Ohio Impromptu

Pöydän ääressä istuu kaksi miestä. Heidän edessään pöydällä on leveälierinen hattu. Näyttämöohjeissa lukee ’’as alike in appearance as possible’’, heidän kuuluu näyttää lähes kaksosilta. Miehillä on pitkät päällystakit ja pitkät valkoiset hiukset. Toisella miehistä on käsissään pieni kirja. Hän lukee, toinen kuuntelee. Kuuntelija ei puhu, hän koputtaa pöytään halutessaan lukijan palaavan takaisin tai jatkavan lukemista.
Little is left to tell. ’’Paljoa ei ole kerrottavana’’, aloittaa lukija.
Hän kertoo tarinan miehestä, joka pakenee nimettömän rakkaan ääreltä uuteen tilaan, uuteen huoneeseen, saadakseen muutoksesta helpotusta. Unessa häntä kuitenkin varoitetaan muutoksesta ja ’’sanomattomat sanat’’ pyytävät häntä palaamaan.
’’Jää tänne, missä olimme niin kauan yksin yhdessä. Minun varjoni lohduttaa sinua.’’ Kuuntelija koputtaa pöytää ja kuulee repliikin uudestaan, ahdistuen voimakkaasti.
Kertomuksessa mies alkaa saada öisiä ahdistuskohtauksia, kunnes nimetön rakas lähettää hänen luokseen miehen. Mies saapuu aamuyöllä, lohduttaa kärsivää lukemalla pienestä kirjasta ja katoaa aamulla sanomatta sanaakaan. ’’Vaihtamatta sanaakaan he muuttuivat kuin yhdeksi.’’
Lukija jatkaa tarinaa. Eräs aamu mies ei katoakaan, vaan sanoo saaneensa käskyn, ettei hänen tarvitse tulla enää uudestaan. Kuuntelija hermostuu ja koputtaa jälleen.
So the sad tale a last time told they sat on as though turned to stone. Miehet eivät ajatuksiltaan kuule heräilevän kaupungin ääniä. ‘’Mitä ajattelivat, kuka tietää. Ajatuksia, ei, ei ajatuksia. Mielen syvänteitä. Haudattuina ties mihin mielen syvänteisiin. Mielettömyyden syvänteisiin. Jonne valo ei yllä, ei ääni.’’
Kuuntelija koputtaa, yrittää saada tarinan jatkumaan. Lukija sulkee kirjan. Nothing is left to tell. Lukija ja kuuntelija jäävät katsomaan toisiaan.

Beckett kirjoitti Ohio Impromptun vuonna 1980 tilaustyönä Ohion symposiumiin. Impromptu on latinan kielestä johdettu termi improvisaatiolle, hetkessä syntyneelle, jota käytetään usein sävellysten yhteydessä. Kuten useimmissa Beckettin myöhäiskauden teoksissa parenteesit ovat äärimmäisen tarkkoja. Eleet, ilmeet ja koputukset on ajoitettu tarkasti. Jopa pöydän pituus ja leveys on ilmoitettu. Tämän piirteen kautta Beckett nähtiin diktaattorimaisena, sillä hänen ohjeensa jättivät ohjaajille hyvin vähän liikkumatilaa. Kirjoittaja oli nähnyt kohtauksen mielessään äärimmäisen tarkasti, ja kirjoitti sen ylös sellaisenaan. Impromptu on osuva esimerkki tavasta, jolla Beckett hahmottaa näyttämön tapahtumat kuin säveltäjä. Lyhyessä näytelmässä jokainen elementti, erityisesti tempo, välittää merkityksiä.
Beckett korosti, että näytelmä tulisi esittää hitaasti ja rauhallisesti, kuin tuutulaulu. Lukijan äänen tulee olla tasainen ja pehmeä. Ei kuitenkaan monotoninen, vaan elävä ja aaltoileva. Tempoa rytmittävät koputukset. Aikaisempi vertaus Beckettistä säveltäjään ei ollut liioittelu. Minimalistiset näytelmät, kuten Impromptu, on helppo nähdä askeettisina sävellyksinä. Niiden tunteellinen vaikutus on lähempänä musiikkia kuin näytelmiä, jotka perinteisesti perustuvat kronologiselle juonelle. Mielikuvaa vahvistaa se, että Beckett oli tunnetusti harras klassisen musiikin ystävä.

Näytelmän pysähtyneisyydessä hattu luo kiusallisen jännitteen. Hattu on yksi Beckettin teksteille ominaisimmista symboleista. Hattu esineenä, huomion kohteena ja käännekohdan syynä yhdistää hänen näytelmiään ja romaanejaan. Hatun riisuminen edeltää, teoksesta riippuen, hahmon kriisiä ja pirstaloitumista, tai tajunnan avautumista tuntemattomaan. Impromptussa on yksi hattu kahden miehen jaettavaksi.
Näytelmän rajattu tila, pöytä kahden hahmon välillä, toimii konkreettisena vastakohtana ja kiintopisteenä niille syvyyksille, jotka ovat avautuneet päähenkilölle. Pimeys, joka ympäröi esittäjiä, on tulkinnanvaraisesti tyhjyyttä tai avaruutta, ei-mitään tai ääretöntä sisältöä. Kumpikin vaihtoehto aiheuttaa huimausta, jonka edessä päähenkilö musertuu. Voimme tulkita hänen jakautuvan kahtia, vaikka todellisuudessa hän ei jakaannu persoonassa vaan ajassa. Näytelmässä luettu tarina vastaa näytelmän tarinaa lukemisesta. Tällainen ’’kuva kuvan sisässä’’- rakenne on tutumpi esimerkiksi novelleista, ei niinkään näytelmistä. Näyttämön tapahtumien ja luetun tekstin välillä näemme yhtäläisyyden, joka yhdistää tarinankerronnan loputtomaksi kehäksi, joka toistuu näytelmän rakentaman asetelman sisällä ajallisesti loputtomiin. Kun tavallisesti symboli rakennetaan eleestä tai esineestä, Beckett rakentaa sen ajasta. Kehäliike muodostaa kuvan ikuisuudesta, kielettömyydestä. Kuvio voi olla myös spiraali, jos haluamme nähdä tilanteessa kehityksen tai muutoksen. Näytelmä loppuu merkitsevään katseeseen kahden miehen välillä. Muutokseen tai uuteen kierrokseen.

Näytelmässä painotetaan lausetta, ’’Minun varjoni lohduttaa sinua.’’ Turvallisuuden piiristä lähteminen ja tuntemattoman valitseminen ovat valintoja, jotka ovat aloittaneet kehän ja pitävät sitä liikkeessä. Muisto turvasta ja ’’varjosta’’ on myös lukijan hahmossa, jonka läsnäolo on kuuntelijalle lohduttava mutta samalla kivulias. Erityisesti hänen uhkauksensa lopullisesta poistumisesta saa kuuntelijan epätoivon valtaan. Näytelmässä kuitenkin vihjataan, että näin ei tule käymään. Jakautuneisuus, lukijan läsnäolo, pitää näköalaa äärettömyyteen, ’’mielen syvänteisiin’’, auki. Pöydän äärellä tapahtuva lukeminen ja kuunteleminen ovat viimeinen konkreettinen majakka ennen loputonta pudotusta. Tästä pudotuksesta saamme vaillinaisen kuvan vain näytelmän kehämäisen rakenteen kautta. Mutta vaillinaisuus oli parasta mihin Beckett uskoi pystyvänsä.

Kristillisten mystikkojen tavoin Beckett oli skeptinen kielen kyvystä tavoittaa todellisuus, sillä todellisuus on huomattavasti enemmän kuin mitä sanoihin voi vangita. Kieli oli hänen mielestään tuomittu epäonnistumaan. Lavalle tuotetut tapahtumat olivat askel onnistumiseen päin. Nekin perustuvat kuitenkin kieleen ja vailla sanojakin jäävät kauas tavoitteesta. Kuten kaikkien muiden Beckettin teosten, Ohio Impromptun oleellinen lähtökohta on epäonnistumisessa. Se on esimakua siitä, joka on sanoin kuvaamaton ja muotojen tuolla puolen.

Eri tasolla näytelmä muistuttaa mielentilasta, tai jopa ihmistyypistä, jonka voimme havaita itsessämme. Emme tiedä varoittaako Beckett vai perehdyttääkö hän meitä noihin ’’mielen syvänteisiin’’, joihin valo ja äänet eivät yllä. Näyttelijöiden silmistä jokainen löytää oman tulkintansa. Ne ovat mysteerejä, vailla positiivisia tai negatiivisia attribuutteja. Ne ovat kuitenkin jokaiselle lukijalle samaistuttavia, ja näytelmän vaikutuksesta ne tuntuvat erittäin todellisilta. Beckett rakentaa näyttämöstä mielen vertauskuvan, jossa tapahtuu liikettä puolelta toiselle.
Lukija ja kuuntelija vaikuttavat toisiinsa. Mutta onko liike puolelta toiselle rakentavaa dialektiikkaa vai merkityksetöntä toistoa?

Päähenkilö kuuntelee tarinaansa, omia muistojaan, hänestä irrallisena kerrontana. Tämä Beckettin usein käyttämä inhimillisen tajunnan kuvaus on yksinkertainen mutta oivaltava. Kahdesta näyttelijästä toinen on aktiivinen ohjaaja, koputtaja. Hän on kuin tajuntansa kapellimestari, joka rakentaa yksityiskohdista elävää tarinaa, tai ääninauhan kuuntelija, joka kuuntelee, kelaa taaksepäin ja toistaa jo kuullun. Toinen näyttelijä on passiivinen, joka käskystä toistaa muistot ja elävöittää ne parhaansa mukaan. Hän on menneisyys ja tajunnan virta näyttelijän hahmossa. Hän ei ole kuitenkaan täysin passiivinen, sillä näytelmän aikana hän painottaa tiettyjä kohtia ilman pyyntöä ja luo kuuntelijaan itsenäisiä, merkitseviä katseita. Näiden kahden osapuolen, tajunnan ja kokijan, väliin jää se suuri tuntematon, jota Beckett pyrkii kuvaamaan.

Ironisesti kymmenen minuutin ’’improvisaatio’’ ei sisällä vapautta tai leikittelyä. Se on ennalta luettu tarina vailla varioinnin mahdollisuutta. Kohtaus kiristyy itsensä ympärille kuin pirunnyrkki. Muutaman painotetun repliikin avulla Beckett kuitenkin siirtyy melankoliasta hämmästyttävään kauneuteen. Kieli, jonka epäonnistuminen on välttämätöntä, on näytelmän ainoa elävä kauneuden lähde. Näytelmän kontekstissa puhuttu kieli ilmenee suurena lohtuna ja rauhana. Pöytää ja sen takana aukenevaa pimeyttä vasten inhimillisyys näyttäytyy kahdessa valossa, turhanpäiväisenä mutta elinvoimaisena.

Varhaisempi näytelmä Catastrophe muodostuu lavalla seisovan vanhuksen paljastamisesta. Ohjaaja antaa avustajalleen ohjeita kuinka tehdä ilmestyksestä vielä iskevämpi. Kun vanhus on kumarassa ja lähes alaston, ohjaaja huutaa, ’’There is our catastrophe, in the bag.’’ Ääninauhalta kuuluu yleisön taputusta, mutta kun vanhus käskyä uhmaten nostaa päänsä ja tuijottaa saliin, taputus vaimenee.

Beckettin näkökulma ihmiseen on kaksijakoinen. Hänen tähtäimessään, korokkeella keskellä lavaa, seisoo alistettu ja orjuutettu olento. Alaston vanhus voi yhtä hyvin olla autoritaarisen valtakunnan kansalainen tai mainostelevision ohjelmoima suomalainen. Näytelmän nimi ilmaisee miksi suurennuslasin alle alistaminen on tarpeellista. Ihminen on tuhovoima, joka tuo lavalle Aristoteleen katastrofin, veren ja väkivallan. Ihminen on ase, joka voidaan tarvittaessa ottaa käyttöön, kuten luonnonvoima. Samalla itsenäisyydestään erotettu ihminen on koominen, lavaviihdettä.

Kuitenkin ihmisen nostaessa katseensa hänelle taputtaviin voimme aistia uhman ja arvokkuuden oikeutuksen. Ihminen kieltäytyy olemasta käytetty. Lavalla ihminen ei ole vain katseen kohteena ja alistettuna. Hän on itsessään, jakautumattomana kokijana. Katse, joka hiljentää yleisön taputukset, on jakautumattoman inhimillisyytensä tiedostava katse. Jälleen Beckett valottaa päällekkäin pessimismin ja toivon. Ihminen on tuhon lähde mutta ansaitsee itsenäisyytensä. Inhimillisyys ei ole välttämättä kaunista tai hyödyllistä, mutta se on oikein.

Ohio Impromptussa voi kuulla kaikuja henkilökohtaisesta menetyksestä, mutta myös modernista jakautuneisuudesta ja etäisyydestä elämään. Beckettille ominainen huumorin terä puuttuu, ihmistä ei nähdä tragikoomisena ihon haaskuuna. Näytelmän toivottomuudesta voidaan erottaa vahvana kontrastina kaipuu kauneuteen ja yhtenäisyyteen. Lukijan kertomus alkaa uteliaisuudesta ja turvallisen alkutilan hylkäämisestä. Teologiaan vivahtavissa tutkimuksissa Beckettin on tulkittu palaavan jatkuvasti kristilliseen ydintraumaan, Paratiisista karkotukseen. Vaikka näytelmän ihminen on ajautunut kauas tuntemattomasta lähtötilanteesta, alkukodin tähteitä on vielä löydettävissä. Kauniin soinnillisella, vanhatavalla englannilla kirjoitettu kertomus ja lukijan pehmeästi soljuva ääni tuovat odottamatonta lämpöä päähenkilön askeettiseen ajatusmaailmaan. Kielen kautta näytelmä todistaa inhimillisen arvokkuuden ja kaipauksen puolesta. Tätä arvokkuutta Beckett ei kadottanut yhdessäkään teoksistaan.
Näytelmän näkymätön vetovoima, jonka ympärillä kaikki pyörii, on yhdistyminen. Luetussa kertomuksessa on kaunis hetki, jossa päähenkilö seisoo Pariisin Allée des Cygnesin saarella ja katsoo Seine-joen virtaa. Joen kaksi kättä haarautuvat ohuiksi saaren ympärille, kunnes yhdistyvät ja jatkavat matkaa jälleen yhtenä, vahvana virtana. Beckettin minimalismissa kohtaamme toivon uudenlaisesta itsenäisyydestä ja eheydestä. Hänen avaamansa pelottavat syvyydet saavat meidät oivaltamaan mahdollisuuden erilaisesta tavasta olla olemassa.

Quote IX

S.Beckett: The Unnamable

Enää en puhu ruumiista ja kulkureiteistä, taivaasta ja maasta, en tiedä mitä ne ovat. He ovat kertoneet minulle, selittäneet minulle, kuvailleet minulle, mitä se kaikki on, miltä se näyttää, mitä varten se on, toinen toisen perään, tuhat kertaa, tuhannessa yhteydessä, kunnes olen varmasti alkanut näyttää siltä kuin ymmärtäisin. Kuka uskoisi, kuullessaan minua, etten ole koskaan nähnyt mitään, koskaan kuullut muuta kuin heidän äänensä? Ja ihminen, luentoja joita he pitivät ihmisistä, ennen kuin alkoivat sulauttaa minua häneen. Mistä puhun, millä puhun, kaikki on peräisin heiltä. Se on minulle samantekevää, mutta se ei kelpaa, se on loputonta. Minusta minun on nyt puhuttava, vaikka joutuisin tekemään niin heidän kielellään, se on alku, askel kohti hiljaisuutta ja hulluuden loppua, hulluutta olla pakotettu puhumaan ja olla kyvytön puhumaan, paitsi asioista jotka eivät koske minua, joilla ei ole väliä, joihin en usko, joita he ovat tunkeneet minut pullolleen estääkseen minua sanomasta kuka olen, missä olen, ja tekemästä mitä tehdä täytyy ainoalla tavalla joka voi viedä sen päätökseen, tekemästä mitä minun on tehtävä. Kuinka he mahtavatkaan vihata minua! Ah millaiseen tilaan he ovat minut saaneet, mutta silti en ole heidän otuksensa, en aivan, en vielä. Todistaakseni heille, kunnes kuolen, ihan kuin sillä pelleilylle olisi mitään kuolemaa, siihen he ovat vannoneet saattavansa minut. Olla kykenemättä avaamaan suutani julistamatta heitä, ja meidän kumppanuuttamme, siihen he kuvittelevat alistavansa minut. Se on halpa temppu, joka koostuu sanaryppäiden tunkemisesta kurkustasi alas sillä periaatteella ettet voi tuoda niitä takaisin pinnalle joutumatta heidän rotuunsa leimatuksi. Mutta minäpä korjaan siansaksansa heidän puolestaan (?). Joka tapauksessa en koskaan ymmärtänyt siitä sanaakaan, en sanaakaan tarinoista, joita se sylkee, kuin lihankimpaleita oksennuksessa. Kykenemättömyyteni sisäistää, nerokkuuteni unohtaa, ovat tehokkaampia kuin he ottivat huomioon. Ymmärtämättömyyteni (?), sinun ansiostani olen oma itseni, lopussa. Mitään ei jää jäljelle valheista joilla he minut tukkivat. Ja olen viimein oma itseni, kuin nälkiintynyt röyhtäisee hajutonta ilmaansa ennen kooman autuutta. Mutta kuka, he? Onko se todella sen arvoista tiedustella? Säälittävillä(?) keinoillani? Ei, mutta se ei ole mikään syy olla tekemättä. Omalla maallaan, omilla aseillaan, hajoitan heidät, ja heidän vajavaiset nukkensa.

Antichrist (Satyyri 2009)

Lehtometsän happi painaa kuvan keskiössä kävelevän naisen raajoja, hidastaen askelen muistuttamaan merenpohjassa kävelyä. Luonto elää hitaassa kohtauksessa elottomasti, se muuttuu heijastavaksi pinnaksi kaikelle mitä sen sisälle uppoutunut ajattelee ja tuntee. Purossa peilikuva, kallion onkaloista palautuu ääni. Valkoisessa hameessa astuva nainen elää pimeän tiheikön keskellä aavemaisen uhkaavana, samalla kutsuvana kuin on ihmisääni toivottomasti eksyneelle. Luonnon edustama kaaos on saatanallinen kauneus, jossa puu nousee suorana vain taipuakseen näkökentän reunalla kumaraan. Äänettömässä luonnossa harhaileminen on uhkapeliä, jossa täytyy ottaa riski hohtavan olennon suhteen: kirkkaus on pelastus pimeydeltä, kristus tai vaihtoehtoisesti pimeyden silmä, antikristus.

Lars von Trierin uusin, parjauksen ja pahennuksen kautta ennätysvauhtia kulttiasemaan nostettu elokuva Antichrist on vaikea elokuva, ilmeisesti vaikeampi kuin edes paatunein filmikuluttaja voisi hyväksyä. Tästä huolimatta se on tapaus, jonka luonne herättää katsojansa ensimmäisessä kivun vaihteessa kyseenalaistuksia. Onko Antichrist ’’tekotaiteellisen paskan’’ viimeinen, huopatussilla rustattu hajuviiva vai vuosikymmenen paras elokuva? Kädestä suuhun elävien arvostelijoiden ja saarnaavien kulttuuri-ihmisten ristitulesta astun sivummalle, sillä kaikki tämä on väsyttävää ja elokuvan kannalta merkityksetöntä suunpieksäntää. Irrallaan taustoistaan filmikuluttajan on huomattava impotenssinsa Antichristin suhteen juurikin siksi että elokuva ei ole käsin tartuttava, kulutettava tuote. Sitä ei voi pyöritellä käsissään kuin rubikin kuutiota, kiillottaa nenäliinalla ja heijastella tahroja. Elokuva ei ole zodiakkikoodi niin kuin se on elettävä todellisuus, filmikelaan pakattuna.

Antichrist on valitettavasti ilmiö, jonka kantaolemus on populistinen: skandaali on lihan ja veren intohimolla juokseva myyntitapahtuma vailla vertaa. Vaatimattomuus, nöyrä hiljaiselo Itä-Suomen laulumailla ei ole se julkisuuden vakiohattu, jota Trier on hakenut elämällään ja työllään. Kaiken mitä tapahtuu on tapahduttava uuden maailmankaikkeuden elonrääkäisyllä, ohjaajan on yli-ihmisen ylevyydessä puhuttava kuin uuden todellisuuden rähjäävä profeetta. Yleisö käänsi tällaiselle julkisuudelle selkänsä jo William Blaken Englannissa ja aivan erityisesti meidän aikanamme. Ohjaajaa kohti on syljeskelty, elokuvaa boikotoitu, Cannesin elokuvafestivaaleilla ihmiset osoittivat avoimesti vihaansa kävelemällä ulos ja päästelemällä alkukantaisia vihantäytteisiä huudahduksia. Huutelijat tuskin ymmärsivät kuinka lähelle elokuvan olemuksen ydintä he taantuivat käytöksellään. Lars von Trier varmasti myhäilee itsekseen, olettaen että hän enää pitää itseään minkäänlaisessa kosketuksessa vapaaksi päästämäänsä ilmiöön. Klassinen taiteilija tarvitsee maniaa sekä punaisen viitan, joka hohtaa vallankumouksen julistuksena kilometrien päähän. Elokuvan ei tarvitse tästä välittää.

Antichrist on lahjakas lapsi, jolle ei sopisi kuunnella sokeiden vanhempiensa riitelyä, onko tuossa nyt tyttö vai poika ja mitä se soittaa, rumpuja vai selloa? Antichrist ei ole taideteos, jonka täytyisi millään tasolla riippua taustallaan kiskottavista langoista. Pyrin ennen lipunostoa muuttamaan langat näkymättömiksi ja houkuttelemaan elokuvaa mukaani tästä amfiteatterin pyörityksestä sellaiseen olotilaan, jossa sen sisälle on mahdollista nähdä kuin kirkkaan pinnan läpi. Onnistuin, ja lähes kadun moukanrohkeutta. Antichrist on kammottava elokuva, suorastaan hyvän ja huonon tuolla puolen. ’’Tämä on ainoa todellinen kauhuelokuva’’, eräs arvostelija totesi osuvasti.




Kärsimyksen jalostavuudesta

Elokuvan tarinassa nimettömät mies ja vaimo menettävät lapsensa tavalla, jonka seurauksena naisen syyllisyys kasvaa surua suuremmaksi kuiluksi. Vahingollisen itsevarma psykiatrimies vaatii vaimoaan kohtaamaan pelkonsa metsän keskellä odottavassa Edenissä, entisen perheen lomamökillä johon naisen suurimmat pelot tuntemattomista syistä kiteytyvät. Metsän todellisuus on heijastava pinta, joka sekoittaa tulokkaiden painajaiset, himot ja totuudet kohtalokkaalla tavalla. Uskot ja estot karisevat kuin männyn neulaset. Vertauskuvallisesti pariskunnan eksistentialistinen trippi kulkee kohti ihmisyyden kantaolemusta, eläimellisyyttä. Uusi uskonteesi kuuluu: luonto on Saatanan kirkko.

Elokuvan nimi juurtuu itse paholaisen jälkikasvun lisäksi vastakristusten käsitteeseen, vääriin profeettoihin, joiden työ edustaa pakanuutta, harhaoppeja ja ääripäässään rehellisesti satanismia. Katsoja kavahtaa helposti tabulta kalskahtavaa sanaa käsittämättä minkälaisen väestötilastollisen siivun oletettavien antikristusten joukko valtaa meidän aikanamme. Eikö osakesalkun omistaja, joka kouluttaa poikaansa palvomaan suhdanteita, toimi antikristuksen maneerein? Onko tämä liioittelua, tai vaihtoehtoisesti milloin se viimeksi ei ole ollut? Antikristus sanana muistuttaa asetta, jolla tähdätty elämänkatsomus tai usko voidaan ampua säälimättömästi alas vääränä tai suorastaan tuhoisana. Friedrich Nietzsche kuvasi käsitteellä vasta-kristittyä, joka on vapautunut mädäntyneen valtauskonnon sidonnaisuudesta yli-ihmisen moraaliseen vapauteen. Hän osasi vihaisena ajattelijana häpäistä kristinuskon yhdellä sanan laukauksella. Trier tekee saman tiedon puulle.

’’Kaaos hallitsee’’, murahtaa elokuvassa omia sisuksiaan nakertava kettu. Elokuva on tulkinnallisuudeltaan kaikkiin ilmansuuntiin levittäytyvä ja muodoton, etsiville erilaisten merkitysten aarreaitta. Omassa kokemuksessani ainoa varmuus on ketun kahden sanan profetiassa, jota elokuva toteuttaa purkamalla kerros kerrokselta ihmisen järkeä kohti todellisuuden hallitsemattomuutta, hulluutta. Luonto esittäytyy täydellisen vaistonvaraisuuden kohtuna, jonka välittämisessä Trier käyttää yhä teologisempia viittauksia. Temaattinen suunta osoittaa kohti myyttistä alkutilaa, jossa ennen tiedon puusta haukkaamista ihminen, luonto, mies ja nainen olivat samaa elävää organismia. Antichristin kuva paratiisista on lehtometsän pimeys, jossa päähenkilöt harrastavat seksiä puun juurten välissä, vuosisatojen naistenmurhien uhrien keskellä. Lapsen kuoleman herättämä syyllisyys kasvaa metaforaksi naisen ihmiskunnalle langettamasta menetyksestä, naisesta suurena pahana. Aviomies toteaa ajatuksen hulluksi. Samalla luonto kuiskii kielellään totuutta, joka ei ole symboliikan ryteikkö vaan kirkas ääni.

Painajaiset ja karmivat väkivallanteot koettelevat paatuneintakin nykykatsojaa myyttisellä vetoavuudellaan. Nyt emme tarkastele teinikauhuelokuvien viihdeteurastusta tai pornografista väkivaltaa, jotka olemassaolollaan enteilevät nykyihmisen kiihtyvää tunnerappiota. Väkivalta valitsee ruumiinosansa kantamyyttien mukaan, ihmisen herkimmiltä alueilta, suoraan elämän syntysijoilta. Kastroiminen on paljon enemmän kuin vain inhottava ajatus, kyseessä on inhimillisen olemassaolon ytimeen tunkeutuminen. Kun väkivalta pureutuu pinnallisen silpomisen tuolle puolen, lihasta ihmisyyteen, se muuttuu henkiseksi. Tämä kahden maailman rajankäynti tekee Antichristista vihlovan kokemuksen. Tässä suhteessa Antichrist on elokuvana poikkeuksellinen, huomattavan lähellä kirjallisuuden ajoittain kyseenalaista vaikutusvoimaa. Sen maailmaan uppoutuminen edellyttää katsojalta huojumatonta keskittymistä ja eläytymiskykyä, jonka elokuva palkitsee pehmustamattomalla henkisellä murjonnalla. Katsoja, joka yrittää tulkintoineen väkisin saada elokuvasta älyllistä niskalenkkiä, säästyy suurimmilta murtumilta. Samalla hän menettää paljon kivun arvoista.

Omistuskirjoitus elokuvaohjaaja Andrei Tarkovskille on suuntaa antava sinetti Trierin uusimmassa. Antichristin väkivallan ja hiljaisuuden eteerisessä kauneudessa on paljon samaa kuin idän ohjaajajättiläisen parhaissa töissä. Se näyttää kesän elokuvatarjonnan rinnalla hölmöltä ja käsittämättömältä, juuri siksi huomioimisen arvoiselta. Antichrist kuuluu ilmiöihin, joiden käsittelyyn vaaditaan tiettyä mielenlaatua. Elokuvaa ei saa purettua kuin koodia, mistä tuloksena käteen jää vain kasa multaa. Elokuva on osattava elää ja sen jälkeen päästettävä menemään, kuin linja-auton ikkunasta vilahtava vuorimaisema. Se pieni ihmisryhmä, joka vielä rehellisesti lukee runoutta, hallitsee tämän taidon. Antichrist on tämän vuosikymmenen lopulle sopiva tilinpäätös, julma selonteko ihmisen tulo- ja menosuunnasta. Se saapuu varkain, tekee temppunsa ja on kuin ei olisi ollutkaan.

Orfeus ja Eurydike (tai varoittava esimerkki paatosprosentista teini-ikäisen proosatuopissa)

Pahanilmanlintu kiertää kehiä yläpuolella. Päiden katseet naulittuina lattian räkävanoihin, tuopin vuorovesien tahtiin ja liikkuviin jalkoihin, Lintu jää näkymättömäksi harpiksi.
Meidän liikkeemme tällä tanssilattialla tiedetään. Radat satavat yläpuolelta. Syyskuun mätä tuuli pyyhkii sanomalehden rippeet katoilla ja rautatiekiskoilla. Radat antavat sille suunnan.

Me olemme myrskyn silmässä, on halvaannuttavan hiljaista ennen romahdusta. Tunnet saman janon kuin minäkin, saman selkärankaan pesiytyvän sairauden. Huomaat sen kun katsot minua etkä muista lausetta joka viimeksi sai sinut huokaisemaan. Thanatos istuu nurkassa, sanomalehden suojassa mittaa absinttipikaria.

Käyt koreasti lattian halki, katson sinua aina pelurin kierre suupielessä. Se on sinulle hymy. Mene vain. Pitkät mustat hiuksesi hyväilevät lattiaa, aaltoilevat ohittavan vieraan ilmavirrassa. Musiikkisi loittonee. Jään tänne odottamaan tapahtumia, kiinteitä katseita. Ihmisiä illanvietossa. Uuden tarjoilun ratoja.

Jumalan kone. Risteilemme tuntemattomassa yhtälössä, se on täydellinen sillä siitä ei tiedä. Rakenteet järjestäytyvät pian uudestaan. Näen sen kuin syöksykierteessä laskeutuvan valtavan linnun, sekunteja ennen törmäystä.

Seinät värisevät. Valo häikäisee tarjoilijaa. Portaat laskeutuvat kadunkulman kujaportista alas tähän tyrmään, joka toinen liukastuu ja kierii tiensä alas. Kukin surullinen kunnes surullisempi suree ohi.

En uskalla nojata penkkiini. Elantoni on selkärangassani. Kannan huiluani sidottuna selkään, kuin asetta. Halusin löytää nahkahihnan, sellaisen preussisotilaiden käsin rei’itetyn nauhan, josta yhä haistaa kiillokkeen ja ruudin jäänteet.

Etsin vaeltaessani ympäri maailmaa, soitellessani kaduilla päivisin ja huijatessani hailuolissa iltaisin. Soitin heittääkseni verkon naisille, joiden taskurahoista kokosin junalippua. Kannan vielä päällysvaatteissani koreiden kimonojen parfyymeja. Tuoksut sikiävät ilmaan aina suudellessasi.

Varjosi on kadonnut huoneesta, lähdit kenties lopullisesti. Istun laiskana, kasvot pöydällä. Pitäisi nousta, etsiä. Haluaisin sinut takaisin. Varjot keinuttavat tanssirinkiä.

Sen hihnan etsintä maksoi minulle lopulta paluulippuni Siperian junassa. Halusin eroon kotelosta, joka oli kastunut ajelehtiessani Myanmarin rannikolla bambulautalla. Se painoi, haisi ja sitä yritettiin varastaa. Nukuin sitä syleillen, se naulasi minut maahan. Kerran ehdin raahautua monta metriä ennen kuin nälkäinen samoalainen korttihai luovutti. Lopulta kudoin hihnan irtileikatusta maihinnousuköydestä. Tämä sivupolku leikkasi meidät törmäyskurssille.

Puhalsin Elgarin Opus 85:n hintelää sovitusta, kuluneilla polvillani kulutetun kaupungin sillankupeessa. Sinä saavuit surullisena, pedon silmät ahmien muukalaisen ohrankultaista partaa. Kasvoillasi raskas salama, kätesi vihreät raatelijan kynnet, antaen jalalla tahtia. Minä, joka riuduin vapaudessa, olin sen vaimenneen kappaleen lopussa omistettu. Mietin nopeinta laivaa johon sinut kantaa.

Olen vihainen, sinä otit minut, nostit selkääsi ja luulet jättäväsi tällä tavalla. Emme voi erota tämän matkan jälkeen, etkö muista, Kronos on vihkinyt meidät menneelle ja tulevalle. Me yhdessä astumme ulos ajan virrasta. Yksin putoamme naamat edellä pimeisiin loukkoihimme. Nousen pystyyn, riisun huilun selästäni. Kaavin vellovia varjoja, sinä helähdät pimeissä kerroksissa. Kaivan syvemmälle, syvemmälle. Katakombin käytävät täyttyvät humaltuvista, nauravista, huutavista. Kantavatko jalat? Otan tukea pitkästä päällystakista, hän ei pidä. Nyrkki kaivautuu valmiiksi löysään leukaan. Hengitän syvään ja nousen lattialta kummallisen ylpeänä.

Heidän katseensa tunnistavat Suuren Soittajan. He haluavat työntää jalan eteen, nähdä minun kierivän. Viha on heidän sokeutensa moottori. He eivät ymmärrä, heidän kärsimyksensä tekee luistani onttoja. Musiikki on koneiston lävistävää kauneutta, he haluavat kaataa uhrivuohen verta korviinsa. En halua nähdä sinua yhtenä heistä.

Huoneen perällä kiiltää ovaalin muotoinen syvennys, reunustettu kynttilöillä ja tiimalaseilla. Kummallinen ilmavirta tupakansavun hapettomassa tyrmässä. Tempoilee ja laskee syvennykseen.
Käteni väsyvät, valuvat kyljille. Viimeinen ryhmä hullunkurisia kasvoja tiellä. Tönin, kaivan, revin nähdäkseni perille. Syvennyksessä liikahtaa, tummien kääröjen kietoutuma vaihtaa asentoa. Koneiston ruoste puristuu ilmaan limaisten kurkkujen hengähdyksinä.

Ilma virtaa avoimeen huutoosi. Öljylamppu heilahtaa suuntaasi. Vihreät silmät lukkiutuneet kauhuun. Makaat Thanatoksen kahdella polvella, kädet hervottomina ilmassa. Voin kuulla pedon hidastuvan sydämesi kohmeen, ajattelen sinua ja askelrytmejä yhteisellä polulla. Rytmit hidastuvat, hengityksesi kapenee. Selkäni painuu kumaraan. Aika ja paikka hämärtyvät ympärillänne.

Thanatos ei puhu, hänen ei ole vastuu. Kuten käärme, hän ei saata estää itseään upottamatta myrkkyneulaansa saalistajan lihaan. Nousit varjoinesi hänen ylleen, tietämättä kuinka hiillos yhä kytee. Thanatos on elävä luoti, joka hitaasti rei’ittää suutelijansa. Hän haluaa elämää, suree retkiensä päässä kohtalon uhreja. Sinä Riivaaja et päästä hänestä irti. Kuolemallasi langetat ylleni elinikäisen levottomuuden.

Minulla on roolini, jota toteutan orjan sokeudella ja notkeudella. Se on minun enemmän kuin maa jolla seison tai junalippu taskussani. Ratani kulkee kohti tyrmän kierreportaita. En tiedä mitä haluan tehdä, paeta? Jalkani käyvät omaa tahtiaan, en ymmärrä miksi sinä jäät niin kauas taakse. Ihmiset ovat lakanneet huutamasta, katsovat käyntiäni. Kummallisen ontuvaa. Vuosien kovertaman luuston nykimistä. Tiedän, tiedän, ilman sinua olen rampa vapaudessani.

Kierreportailla nousen kolme askelmaa kunnes seison päiden yläpuolella. Nyrkissäni puristunut huilu vapautuu ilmakiertoon, nostan pään huulilleni. Puhallan pois tupakansavun ja pärskähdykset, puhallan musiikkia joka katoaa sisälle kuoleviin keuhkoihisi. Rakenteiden musiikkia, joka murtuu yössä. Oktaavissa liekki puhaltaa taivaan yli. Mantereet supistuvat kuoleman kourissa. Sitten valo, joka laskeutuu mustan Linnun sulissa. Hän taittaa sulkansa, laskostaa valonsa päällystakin sisään ja kävelee katua eteenpäin.

Suljen suuni ja astun alas. Väkijoukon tummaan harsoon aukeaa repeämä, he astuvat taaksepäin muodostaen käytävän. Repeämän suulla sinä seisot kalpeana, valmiina syöksymään ja repimään minut onnen riekaleiksi. Myrkky vuotaa sinusta, valuu tummina vanoina olkapäille ja säärille. Tule tänne, seuraa, toistamme näytelmän toisessa paikassa, toisessa juottolassa näyttelemme paremmin. Hitaasti opimme tämän leikin merkityksen, opimme löytämään lauseet jotka saavat meidät huokaamaan. Sinä kävelet minua kohti, peräännyn kuin koiranruokkija. Älä katso taaksesi.

Mutta romahdus tulee varkain. Ilmavirrat seisahtuvat, aika hukkuu virtaansa. Lintu on tyrmässä. Se laskeutuu kierreportaita, ripotellen kellastuneita sulkiaan ritilöille. Se ei puhu, ei paljasta kasvojaan. Kun sen koukut koskettavat yhteistä kivilattiaa, tapahtuu roolinmuutos, rakenteiden täydellinen hajaantuminen ja uudelleenjärjestäytyminen. Me emme tunnista toisiamme, tarinamme ovat erilaiset. Aivan kuin voisin yhä muistaa sinut silloin, kuin muistaisin nämä leikit kun hetken päästä elämme eri ulottuvuuksissa. Haluaisin etsiä sinut uudelleen. Ei, se on vain kuvittelua. Odotamme Linnun laskeutumista, pohtien mitä teimme väärin.

Vanha kunnon V (KS, 2011)

Tiedän, ei ole muodikasta siteerata historiallisia merkkihenkilöitä. Eikä varsinkaan klassikkofilosofeja. Suoraan sanottuna se osoittaa ylimielisyyttä, antiikissa hybristä, keskenkasvuisuutta, pätemisen tarvetta ja oman sanoman hataruutta. Sille on katukielessä oma ilmauksensa, namedropping. Kuitenkin, kaiken häpeän uhalla droppaan namen: Nietzsche. Nietzsche oli aikansa akateeminen Äijä. Nykyaikana hänet lakaistaisiin yliopiston laitimmaiseen tutkijanhuoneeseen ja ovi kammettaisiin tuolilla. Nietzsche taisteli yksin kaikkia vastaan, huomattavasti väkevämmin kuin oppi-isänsä Schopenhauer. Nietzsche sanoi että yksilönä ihminen on voimakas mutta yhteiskunta tekee lajista ajan kuluessa tyhmän, laiskan ja saamattoman, eikä tällä kehityksellä ole, kuten ei kuumudellakaan, ylärajaa. Hän julisti näin 1800-luvun lopulla. Mielestäni, mitä nyt katson hitusenkin tarkkaavaisemmin kaikkea mikä liikkuu ja elää, hän oli oikeassa. Tähän visioon ei toisaalta tarvittu neroa, sillä merkit ovat olleet hyvin kauan ilmassa. Tosiaankin, massakulttuuri on tehnyt ihmisestä sietämättömän Typerän, Laiskan ja Saamattoman. TLS on lyhenne syöpäsolujen hajoamisesta seuraavista jälkisairauksista. Epäilemättä jotain maksetaan jostain. Ihmiskunta on krapulassa mutta missä oli humala?

En malta olla arvostelematta, sillä arvostelu on helppoa. Politiikka on vitsi. Poikkeusyksilöt ovat yhä harvemmassa. Merkitsevää taidetta on yhä vaikeampi löytää. Sekä yhteiskunnan alimmalta että ylimmältä portaalta löytyy runsaasti ihmisiä jotka todella vihaavat maailmaa niin rehellisen täydellisesti että mieluummin tappavat itsensä kuin elävät siinä. Kuten sanotaan, kuolema yhdistää luokat. Arvostelu on helppoa, entä ratkaisu? En todellakaan tiedä. Mutta sen tiedän että Nietzsche taisi ihmiskunnan sijaan puhua länsimaisesta ihmisestä, ainoasta eläimestä joka todellakin pystyy kyllästymään niin pahasti että se on lopetettava. Välillä kuulen uutisia, jotka antavat minulle toivoa. Esimerkkinä lähipäivien tapahtumat Egyptissä, jossa kansannousu ei ilmeisesti merkitse muutamaa palelevaa hippiä kaljalla eduskuntatalon edessä. VALLANKUMOUS. Kuvat, joita olen konfliktista todistanut, kertovat kyseessä olevan pikemminkin taistelu, joka yhdistää jokaisen talon, jokaisen asunnon ja jopa jokaisen suojakodin. Olla puolesta tai vastaan, miten vain kunhan ottaa kannan eikä jätä yksinäistä oppositioryhmää värisemään autoritäärisen väkivaltakoneiston eteen. Kyseessä on taistelu, joka tuo hävittäjäkoneita pääkaupungin taivaalle kuin Jumalan sormen. Valitettavaa kuin sekin määrä on, kuvien rajuudesta päätellen olen hämmästynyt että kuolonmittari on pitäytynyt vain reilussa sadassa.

Egypti on yksi hitaasti mutta varmasti länsimaistuvista arabivaltioista, jossa massakulttuuri todennäköisesti uppoaa kuin häkä, samoin demokraattinen pölypuhe joka ei merkitse kansan arjessa muuta kuin ideologista heroiinia. Siksi egyptiläiset luultavasti ymmärtävät minkä takia meilläpäin ei tuolla tavalla ole tapana pitää meteliä, liioitella, kiukutella pikkujutuista. Meilläpäin ei useinkaan ole polttavaa syytä kansannousuun, mikä on hyvä syy ja samoin syy joka selittää vain jäävuoren huipun. Ei ole vaikea kuvitella Kairon tapahtumiin liittyvän tietynlaista puhdistumisriittiä, länsimaisen passiivisuuden tuulettamista ja oman identiteetin vahvistumista. Aidossa, itsensä tunnistavassa ja hyväksyvässä kansassa identiteetti ja riemu purkautuu kuten se on purkautunut ihmisissä tuhansia vuosia ennen Nietzschen herätystä: avoimena vastustuksena ja taisteluna. On kenties turhan poleemista väittää karnevalistisen juhlan kietoutuvan kansannousuun, sillä kuvat eivät kerro nautinnosta: harva sietää värähtämättä avointa kärsimystä, olivatpa uhrit omaisia tai ventovieraita. Toisaalta karnevaalin ideologia, yhteiskunnallisten tapojen, roolien ja luokkien katoaminen rajatuksi ajaksi, on läsnä tämän hetken Kairossa. Ei ole rikkaita, virkamiehiä, köyhiä, eikä varsinkaan poliisia, joita paikalliset ovat yllättäneet vandalismista ja ryöstelyistä. On vain puhtaiden, taistelun yhdistämien ihmisten kaupunki, länsimaisen apatian täysi vastakohta, joka tapahtumana asettaa niin sanotusti parempiosaisen lännen naurunalaiseksi. Kairon kaoottisilla kaduilla elää tällä hetkellä yhteiskunnan muoto, tai muodottomuus, jossa ihminen on jälleen viidakossa, puhtaassa vaarassa, puhtaassa vapaudessa, puhtaassa ekstaasissa. Tätä on täysi anarkia. Mutta kuten kaikki nautinnot, se ei voi kestää ikuisesti, vain rajatun ajan. Siinä piilee sen taika.