Vessa

Sinisessä vessassa vallitsee lämmin, kotoisa tunnelma. Ei ole lainkaan kummallista saati mainitsemisen arvoista jos asiakas astuu koppiin ja on valmis jäämään, valmistamaan ruokaa lavuaarin päällä, viihdyttämään itseään salaperäisellä roskakorilla, opettelemaan kieliä seinäkirjoituksista, levittämään huovan pytyn ja oven väliin. Tällaisten tunteiden vallassa hän kuitenkin palaa takaisin tuoppinsa ääreen, vilkaisee ystäviään ja huokaisee, eikä mainitse asiasta mitään. Sinisessä valossa liikkuu erikoisia tuoksuja, muskottia, rommia, koivunlehden aromi, parfyymien kirjo, niitä voi lähes pyydystää haaviin kovana kelluvan valon aalloista ja pyöritellä sormiensa välissä.

Vessassa tuoksuu helpotus, murhe, seksi, murha. Sen sisällä, onnellisesti vangittuna, asiakas ei tiedä mitä tuntea. Kaiken vastenmielisen keskellä hän on kuin kotonaan. Kuin synnyinkodissaan, rakkauden ja hyväksynnän ympäröimänä, silti varuillaan, sillä sää on nopea muuttumaan, vanhempien kämmenet ovat yhtäkkiä nyrkit ja kaaos on jatkuvasti ovella. Vain kiusallaan se venyttää odotusta.

Ajatusleikki

Minulla on sinulle tehtävä. Niin, juuri sinulle. Haluan että kuvittelet maailman, joka muistuttaa erittäin paljon sitä maailmaa jossa elät mutta ei kuitenkaan täysin. Siinä on suurempi osa tuntematonta, arvaamatonta. Ei, tuo oli huono idea. Yritän uudestaan. Haluan että kuvittelet tien, polun jos haluat, päällystetyn, katulampuin seppelöidyn, umpeen kasvaneen, miksei pelkän suon jossa kuitenkin joskus tiesit kulkevan tarkkaan määrätyn reitin. Sijoita tämä polku siihen todellisuuteen, jonka tunnet niin hyvin kuin taidat, millainen se on ollut historian alussa, miten se on kehittynyt puoliväliinsä ja millaiselta se on mahtanut tuntua siinä pisteessä. Kuvittele tämä tie kokonaisuutena, alkuineen ja loppuineen, yritä kuvitella erityisesti loppu elävästi, mielikuvana, makuna, maisemana, tunteena, mikä vain sinulle on ominaista ja mikä sinusta kuvaa parhaiten jonkin asian loppua. Nyt sijoita itsesi, ja minut ja kaikki ihmiset jotka tunnet, tämän polun loppumetreille, juuri ennen loppua. Lopun kuva on mielessäsi mutta me olemme silti vielä yhden maankohouman, yhden harjanteen päässä emmekä näe vielä mitä on edessäpäin. Voit vain aavistaa, että se mikä on sinulle loppua, lähestyy vääjäämättä, voit jo haistaa sen saapuvan. Nyt kävelet eteenpäin, kipuat vaivalloisesti mutta varmasti viimeisen mäen yli ja näet sen edessäsi. Mitä näet? Oliko se niin kuin odotit?

Tämän jälkeen haluan että kuvittelet sen paikan missä nyt olet polulla. Katso ympärillesi. Raskasta, vai mitä? Vertailet polun alkua ja keskikohtaa, ymmärrät miten polun sekavuus, sairaus ja rumuus on vain kiihtynyt ja vahvistunut jokaisella askeleellasi. Kuin polku juoksisi itseään pakoon, polttaisi itsensä loppuun yhä hätäisemmin ennen viimeisiä metrejä. Viimeiset metrit ennen nykyistä pistettäsi olet saanut sietää valtavasti. Muutamalla viimeisellä askeleella polun ympäristö on muuttunut valtavasti. Yksi askel, polku on lainehtinut mustasta öljymäisestä lietteestä, täynnä haisevaa mätää ja hevosen nahkaa. Toinen askel, näet polun vierellä naisen joka synnyttää vessanpönttöön, vetää kahvasta ja puiden oksilta vaeltaa yhä lähemmäs maanpintaa kostean verisen sumun seinämä. Tunnet jalkojesi mätänevän ja hilseilevän allasi. Ajattelet: tämä ei voi enää mennä pahemmaksi, en voi kuvitella enää pahempaa, siispä ei ole pahempaa.
Juuri tässä olet väärässä.

Mutta olet turvassa, tavallaan. Polku muuttuu yhä sairaammaksi, yhä kauheammaksi vielä moninkertaisesti nopeammin jokaisella astumallasi askeleella. Tämä on totta. Sairaudelle ei ole absoluuttista nollapistettä eikä pause-nappulaa. Polku on loppuunsa mennessä muuttunut täysin tunnistamattomaksi, jos on edes olemassa. Se jatkuu ja kiihtyy villeimpien ja irvokkaimpien kuvitelmiemme tuolle puolen. Tämä on hyvä pitää mielessä.

Nyt kuvittelet lähteväsi jatkamaan polkua pitkin kohti häämöttävää loppua, jota järkevänä ihmisenä pidät tässä vaiheessa jo helpotuksena, keitaana veren ja lietteen keskellä. Kauhut paisuvat yli mielikuvituksesi rajojen. Ne ovat niin uskomattomia, niin äärettömän irvokkaita ja kammottavia, ettet edes osaa ymmärtää niitä. Ne ovat jo rajallisen käsityskykysi ulottumattomissa. Saatat katsoa jotain polun vierustalla näkemääsi kauhua ja koska et enää täysin hahmota sen kammottavuutta, korvaat tämän tyhjän aukon kuvittelemalla sen tilalle huomattavasti lievemmän ilmiön, kuitenkin yhä iljettävän. Seuraava on yhä moninkertaisesti karmeampi, joten moninkertaisesti pehmennät tämän näyn jollain lapsuuden muistollasi, esimerkiksi kuvalla isästäsi sytyttämässä ilotulitusrakettia. Tähän tapaan joka askeleella maailma ympärilläsi muuttuu pahemmaksi ja joka askeleella sinä olet etäämpänä siitä, omassa maailmassasi, heijastaen sen kuvia siihen mitä näet. Näin saatat siis hyvällä onnella kävellä helvetillisen polun loppuun saakka hymyillen, katsellen iloisesti ja valppaana ympärillesi, kenties jopa hyräillen lyhyttä sävelmää. Maailma jatkaa menoaan, polku etenee etkä sinä enää ole osa sitä.

Kuulen ihmisten valittavan metrossa ja kirjakaupoissa kuinka he eivät enää voi kestää millaiseksi maailma on tullut ja vielä vähemmän he voivat sietää jos se tästä enää sairastuu. He ovat oikeassa, he eivät kestä mutta heidän ei tarvitse. Sillä kun maailma muuttuu pahemmaksi, me elämme kuin unessa. Maailma jatkaa menoaan emmekä tiedä siitä. Meillä kaikilla on oma maailmamme, unemme, olkoon se sitten taivas tai helvetti, se riippuu ihmisestä.

Sydänyön lapset

Sydän pitää ihmisen elossa vain fysiologisella, tieteen käsityskykyä tyydyttävällä tasolla. Todellinen eloonjääminen on kiinni kategorisoinnista. Se on lautta, jolla ihminen makaa valtameren aalloilla. Ei syke vaan kyky ottaa ja jättää, rajata ja varjostaa. Tähän mekanismiin verrattuna sydän osoittaa hämmentävän alkeellisuutensa, suorastaan lapsenomaisen jääräpäisyytensä. Inhimillinen kyky tiedostaa ja luokitella tiedostamaansa haihtuu vasta reilun kymmenen minuutin kuluttua sydämen pysäkistä.

En keksi pyörää uudestaan. Tämän kaikki tietävät: jos kykymme kategorisoida tiedostamaamme maailmaa katoaisi, jos näkisimme kaiken, kuten kristillisessä mytologiassa vain Jumala voi nähdä näin kokonaisvaltaisesti, me sekoaisimme peruuttamattomasti. Suuri osa luultavasti tappaisi itsensä silkasta kauhusta. Jotkut nääntyisivät hengiltä yrittäessään epätoivoisesti tarttua kaikkeen näkemäänsä, ilman yhtäkään asiaa, jonka voisi jättää ns. sikseen, ilman huomiota ja kiinnostusta. Työnteosta tulisi silkka mahdottomuus sen ollessa jatkuvaa käsityskyvyn rajoittamista tiettyä, niinikään tässä mittakaavassa mikroskooppista, päämäärää kohti. Universaalius kiinnostuksen kohteena on ihailtua mutta väärinymmärrettyä. Se on liian kuluttavaa ollakseen todellista. Ihmisen on saatava lepoa, sanottava: en halua tietää.

Kategorisoinnin linkki ilmeisimpiin eloonjäämisvaistoihin on selkeä. Kouluissa kehitetään kykyä eritellä todellisuutta, tai se kehittyy koulutuksen lomassa, mutta kukaan ei tätä taitoa opeta. Kuten ei myöskään hengittämistä. Kuten ei nielemistä. Kuten ei juoksemista tai adrenaliinin vapauttamista elimistöön. Jokainen tietää, ainakin tarpeeksi kontemploituaan, että karsinanrakennus on ainoa mahdollisuus eheään, määriteltävään, toimivaan persoonallisuuteen. Ilman tätä ihminen on ei-kukaan, olento vailla rajoja. Hän on kuin Martin Heideggerin käsite das Man, yleisihminen, joka sulautuu ja katoaa ympäröivään todellisuuteen.

Kun kokoamme yhteen historian pääpiirteitä, huomaamme samankaltaisen, kuin näkymättömän lain, sivilisaatioiden kehityksessä. Sodassa ja rakkaudessa yksinkertaistukset merkitsevät menestystä. Terveen elämän on kuitenkin vakuuttanut parhaiten se, ettei tietoa ole ollut paljon. Kaikki tärkeä tieto on koskenut edessä tapahtuvaa todellisuutta ja omaa aktiivista kosketusta siihen, esimerkkinä maanviljelyyn liittyvät kulttuuriperinteet. Ihminen ei ole kasvanut tiedossa vaan tiedon kanssa. Näin on ollut lennättimeen asti.

Harva kieltää etteikö nykymaailma olisi muuttunut liian käsittämättömäksi, jotta siihen voisi suhtautua muuten kuin olkaansa kohauttaen ja omaan maailmaansa paeten. Kyky käsitellä tietoa rappeutuu tiedon määrän noustessa. Tiedon ylivalta ja markkina-asema saavat rohkeasti roolinsa valitsevat epäröimään. Entä jos toisella tavalla? Mitä jos?
Nämä ovat luovan ihmisen terveitä kysymyksiä. Tässä kontekstissa ne ovat myös hulluuden ensitahteja. Lopulta jotain on valittava, jotain jätettävä, eikä todellisuus enää tee tätä luonnolliseksi. Valinta muuttuu sodaksi omaa itseä vastaan. Mikä se sitten onkaan. Tiedätkö sinä?

William Blaken mukaan jos käsityskyvyn ovet puhdistettaisiin, kaikki näyttäytyisi todellisena, siis loputtomana. Kategorisointi on muuri ihmisen ja paratiisin välillä. Moderni sukupolvi liikkuu yllättävän nopein askelin kohti maailmaa, jossa rajaton tiedostus muuttuu yhteiseksi todellisuudeksi. Paratiisin ja hulluuden välillä ei ole eroa, tässä kategorisoinnin rappion siunaus ja kirous. Nuorison kasvava etääntyneisyys ja turtuneisuus on vasta alkuoire tällä polulla, joka johtaa ihmistä kohti Jumalan asemaa. Me valitsemme kaiken, samalla emme valitse mitään. Tuloksena on maailma täynnä hulluja lapsia. Tämä on loppu, ainut ystäväni, loppu.

Jatkumo

Liike on lakannut. Tätä on aikuistuminen. Liike on lakannut. Tätä on aikuistuminen.

Aurinko ei paista päivällä. Kuu ei paista yöllä.

Pudota ei-tilassa putoamatta. Tähdet eivät liiku tahdissa. Istun tuolilla.

Aurinko ei paista. Puolikas puuttuu.

Mutta auto on moottoripyörä ja kaksi pyörää riittää. Saisinpa kaksi lisää.

Ja kaikki mitä sinä sanot putoaa verkon läpi. Päänmentävät silmukat eivät saalista edes särkiä.

Ja kun kaikki muu on lopussa, minä istun parvekkeella tupakalla. Teen sen tyylillä.

Ja kun kaikki muu on lopussa, näet minut puun latvassa katsomassa taaksepäin.

Ja kun kaikki muu on lopussa, näet minut yökerhon miestenvessassa oksentamassa ja jälkikäteen harrastamassa irtoseksiä.

Ja kun kaikki muu on lopussa, vaellan asunnossa posket lommolla ja parta pitkänä, tupakan puruja ylisuurella villapaidalla. Katselen kellertäviä sormia.

Ja kun kaikki muu on lopussa, viritän lampun paistamaan suoraan mantelitumakkeeseen.

Silloin olen saanut jotain valmiiksi. Silloin voin kävellä kaduilla ja nähdä lehtiä.

Kun nauta synnyttää uuden teuraalle, minä olen siinä vierellä ja itken silmäni punaiseksi. Kun Homer Simpson sanoo ''minulle tulee sinua ikävä'', olen siinä ja itken silmäni rusehtaviksi.

Tyhjää itkua. Silti hymyilen. Hymyilen kebab-pussukoille ja olohuoneessa nukkuville nuorille.

Hymyilen sille mikä ei ollut jotta oppisin näkemään mitä on.

Ja kun kaikki on lopussa, näet minut kahvilan sohvalla lukemassa kirjaa. Sisään lentää lintu. Se kiipeää kahvikupille. Katson muita ja sitten nauran.

Sillä kun kaikki on lopussa, ei tarvitse olla nero nähdäkseen jatkumon.

Silloin minä istun puun latvassa, pitelen sylissäni viskipulloa, lasken pääni tytön syliin ja katselen tähtiä.

Naurattaa.

Penthouse

Loppuvuoron ajan en ajatellut juurikaan mitä tein. Pääni painui vähän väliä rinnalle. Otin iltapäivän 150 milligramman tabletin liian myöhään, seurauksena muutuin työvuorossa liian passiiviseksi. Normaalisti varauduin tällaisiin tilanteisiin kuulokkeista annostellulla metallilla ja hate-mentalilla, eräänlaisella joogan variaatiolla, jossa vitutus tiivistetään kristallinkirkkaaksi adrenaliiniksi. En silloin nähnyt mahdollisuutta kumpaankaan. Istuin koulun pihaa kiertävän penkkirivistön reunimmaiselle ja sytytin tupakan. Aurinko heijastui lasiovista käytävään kuin tuuliviirin siipinä. Pölyn ja tomun kerrostaman lasin läpi käytävässä näytti kulkevan kynttiläsaatto.

Illalla, lähdön jälkeen, joukko yläasteen varhaisrikollisia laittoi pesäpallomailalla ovet paskaksi. En katsonut taakseni, kuvittelin kuinka lasi nousi kaarina ilmaan ja laskeutui asfaltille. He juoksivat ohi. En jaksanut huomauttaa asiasta, olin tarpeeksi tokkurassa ja ärsyyntynyt kävelemään suoraan kotiin. En nostanut silmiä maasta, en halunnut törmätä kehenkään ja päätyä baariin. Halusin vain nukkumaan. Loppumatkasta kävelin hetken autoletkan vierellä. Peilinkiiltävä, beige ruumisauto oli pysäyttänyt keskelle ajokaistaa.

Ja me nukuimme iltapäivään asti. Valkoinen kaihdin, jota katsoin välillä herätessäni, keinui valkoisessa huoneessa. Seinät painoivat ilman maidoksi, jonka sisällä happikuplat pakenivat kosketusta. Useasti heräsin vaivalloisesti haukkomaan raskasta ilmaa. Käännyin ja painoin hiestä turvonneet kasvoni vasten kukin kuvioitua päiväpeitettä. Olisin halunnut painaa silmäni hänen vatsalleen, en uskaltanut herättää väsynyttä vaimoa. Sillä oli seuraamuksensa. Nielin unenmakuista happea, metsästin sitä ikenieni haaroihin. Yritin teeskennellä tukehtuvani hikeen ja savun rasvoittamiin hiuksiin, sillä unen ja valveen rajoilla muutun usein lapselliseksi. Dramaattisesti esitän omaa kuolemaani, kuolemaa tukehtumalla.

Mikään ei saa kehoani yhtä kevyeksi, yhtä rauhalliseksi kuin kama ja kuolevan näyttämörooli, jota aamuisin esitän vaalenevalle maakuuhuoneelle. Näitä aineksia kierrätän seuraavan vuosikymmenen säästääkseni itseni muumioitumiselta. Siirryn ensimmäisestä toiseen, kierrätän, kasaan tähän astiaan kaiken minkä saan laskeutumaan. Tunnen kuinka maksani pintasolukko kuivuu, haavautuu, kuinka haavojen hiusverkosto peittää elimen. Täyte pursuaa valtavista repeytymistä kuin jähmettynyt mutavyöry. Laskimojohdot nojautuvat ulos puretusta sähkökaapista, yhä välähtäen satunnaisista sähkönpurkauksista. Jalkapallon kokoinen elin repeää saumoistaan ja purkaa sisältönsä kehoni kanisteriin. Näen kuvan mielessäni tummana ja tuoksuvana, ja olen itkeä ilosta. Jokainen kaiku itsetuhosta on kuin lapsuuden syntymäpäivä kerrottuna tuhannella.

Hän hioo kulmahampaita unissaan. Mustat hiukset ulottuivat lantioon asti, hän ympäröi itsensä niillä kuin verhoutuisi peittoon. Katsoin sileää, kalpeaa tiimalasiselkää, joka hymyili minuun päin, ei minulle. Pieni arpi paistoi niskassa. Lakanoilla syntymättömien lapsien valkoinen kirjo, nurkat täynnä minun hiuksiani, jotka kietoutuivat ruoantähteisiin ja pölyyn. Olen liian kauan jättänyt kodikkuuden muiden huoleksi.

Huoneessa kävi alituinen liike, ilmankierre liikutti valoilmiöitä. Maatessani kuvittelin ikkunalaudalle kasapäin pulloja, jotka satunnaisesti heijastivat herkkärakenteisten lasihelmien tavoin auringonvaloa. Verenkarvaiset, olemattomat spiraalit, vihertävät renkaat kiipesivät seiniä pitkin. Kaiken yllä makasi keskipäivän uuninlämpöinen armo.

Heräsin kymmeniä kertoja kahden päivän aikana. Lopulta en saanut enää unta ja aukaisin ikkunan. Hän heräsi kaksi tuntia myöhemmin, viikkasi peiton, teki rutiininsa rautaisella asiantuntemuksella. Hän oli ehtinyt käydä ulkona, ruokaostoksilla, ennen kuin löysi minut vessasta. Olin lyönyt pääni lavuaariin ja halusin pakonomaisesti lepuuttaa sitä pytyn ja seinän välisellä kapealla kaistaleella. Näin hän kertoi myöhemmin, auringon sinnitellessä lakipisteessään. Makasin sohvalla, pidin kylmää pyyhettä ohimolla. Se oli naurettavaa mutten uskaltanut väittää vastaan. Hän tietää aina paremmin.

Iltapäivällä istuin olohuoneessa lusikka kädessäni ja kuuntelin hänen hyräilyään. Tiimalasin muotoinen selkä kaartui hellan yli. Hän mursi kananmunan ja valutti sen tasaiseksi vaipaksi oliiviöljyn syleilyyn. Tirinää seurasi asunnon valloittava sumu, jonka keskellä, silmien vettymisestä välittämättä, kuumensin lusikan ja liuensin tulitikun päällä ruskeat kokkareet ohuiksi hiussuoniksi.

Hetken muistelin ensimmäistä kertaa. Ensimmäinen piikki oli raastanut suonta ilkeästi. Verenvuotoa oli vaikea saada loppumaan paukuissa. Tunsin itseni lapseksi eikä veri huolestuttanut. Silloin jaksoin kirjoittaa, jokainen yksityiskohta sai pitkät juuret, joita tutkin ja kirjasin ylös. Into hiipui hiljaa. Yksityiskohdat menettivät erikoisuutensa. Ajatukset eivät enää kasautuneet tarinoiksi.

Pyhän Antoniuksen ikoni tuijotti vastapäisen sohvan reunalta, useaan kertaan paikattu ja teipattu kehyste. Minä katsoin takaisin, suoraan kylmiin, mätää puuta huutaviin iiriksiin. Taisin huutaa jotain kuin ’’nähdään kahden viikon päästä’’ tai ’’herätä minut kahden päivän päästä’’ tai jotain tavallista. Hän suuttuisi, en keittänyt hänelle, vaikka tiesin hänen käsiensä tärisevän enkä syönyt hänen munakastaan. Olisin vain oksentanut, en kestä munia viikon unen jälkeen, joten kaikki oli hyvin.

Hän saa syödä minun annokseni. Hän kaipaa hieman lihaa ympärilleen. En tunne syyllisyyttä. Hän tulee pian perässä, kunhan ensin syö munakkaansa kukilla koristellulta posliinilautaselta. Arjen rutiinit säilyttävät ihmisen tuoreena. En ole huomenna vuorossa. En ole seuraava teuraskulkueessa. Jos televisiotarkastaja soittaa ovikelloa, me emme ole kotona.

Mittasin veritilkan ja painoin männän pohjaan, samalla katsoin pyhimyksen kasvoja, niiden karvoituksen vesiputousta. Nikamat rävähtivät auki, samassa sulkeutuivat rakentuen vakaasti toinen toisensa päälle. Nousin seisomaan. Nousin ylös, ajatuksen kohoumalle, varpailleni terän päälle. Monissa kuvissa poseerasin sama typerä ilme naamallani. Silmät kääntyivät kulmakarvoihin, nousivat kohti aivoja.

Pyhimyksen kasvot eivät seuranneet minua, vaikka hymyillen katselin varpaitani ja niiden alle, etsien häntä, joka lentäisi minut kiinni. Vahingoniloisena kuvittelin putouksen hänen alleen, kauhistuneet peuran kasvot, spiraali, jota myöten pyhimyksen painava pää kiersi kohti helvetin ydintä. Olin lapsellinen ja teatraalinen. Me molemmat tiesimme kuka todella putosi. Se on selvää. Universumin löytävät ne, jotka kaivavat itsensä ojan läpi, tuoreeseen maaperään asti. Tuore maa, minä postitan veroilmoitukseni omasta turvapaikastani, tuore maa, minä huudan maan eloon sisältäpäin. Ja Antonius, ystäväni, nouset tuhat jalkaa, tuhat vuotta, korkeudesta etsit paikkaa. Etsit peittoa johon kääriytyä tyhjässä eetterissä. Ilma kiirii ohuena ja ajatuksesi ovat radioaaltoja. Olet mennyttä.

Kun heräsin tuntien kuluttua, tiimalasiselkä oli laskenut viereeni ämpärin ja riisunut märät housuni. Kuulin hissikoneiston yskän, lukkiutuvan ankkurilaatan laskun.

Helvetissä tehdään työtä

Helvetissä tehdään töitä

Ihminen, joka tokaisee ettei raha kiinnosta häntä, hourailee näin sillä hänellä on sitä aina ja paljon. Oman käyttötilinsä toteaminen tyhjäksi muistuttaa kokemuksena base-hyppäämistä. Kädet tärisevät, iho hikoaa ja kutiaa, lievä hengensalpaus on yleistä, sama vanha tarina, nikotiininpuute kerrottuna sadalla ja puristettuna kiinteään minuutin pisteeseen. Tekisi mieli puhua eksistentialistisesta pudotuksesta, jossa turvallisen ja järjestelmällisen elämän tukipilarit katoavat ja maa jalkojen alla muuttuu upottavaksi. Kun pinnat kadottavat pintansa jäljelle jää loputon pudotus.

Tyhjä tili pakottaa katsomaan peiliin. Se on suoranainen nikamavibraattori, joka jysäyttää ryhdin päälle juuri ratkaisevaksi ajaksi paremmin kuin yksikään ero. Tätä kutsutaan myös adrenaliinipiikiksi tai kirkasnäön teoriaksi. Jäljelle jää vaihtoehtoja. On mahdollista kerjätä ja loisia yhteiskunnan rahavirtojen ja tuonelanvirta KELAn varrella, missä itse en näe mitään vaivaannuttavaa, mutta mikä edelleen nähdään halventavana ja sosiaalisesti tuomittavana toimintana. Todiste siitä kuinka suomalainen sosiaalisuus on keskiaikaisen kirkonkylän tasolla rakenteellisesti kuin laadullisestikin. Yhteiskunta on niin kasvoton ja digitaalinen instituutio jotta siltä varastaminen saattaa olla peräti nautinnollista, omanlaisensa vastalause ja eksistenssin pönkittäjä.

Mutta vain päiväunissa pääsee valtavan koulukiusaajan kimppuun kättä pidemmällä varustettuna. ’’Voi voi yhteiskunta! Hullut ihmiset varastavat muilta ja itseltään.’’ Älkää hermostuko, asia ei ole näin yksinkertainen. Tietystikään me emme pääse kuin koira veräjästä. Tietysti pilkka osuu omaan nilkkaan ja omat nilkkamme puristetaan jalkapuuhun kunnes yleisö on saanut heittää tomaattinsa. Kaunista tässä on se että me varkaat emme välitä. Meillä on linko ja Goljat on ilma, jota hengitämme. Mutta eksyin asiasta.

Toinen vaihtoehto on hakea töitä. Työtä, joka täyttää kahdeksan tuntia päivästä hyödyttömällä ja/tai pidemmän päälle itsetuhoisella toiminnalla, jotta voisi rahoittaa päivän jäljelle jäävien viiden viiva kahdeksan tunnin harrasteet, joista suuren osan syö siivoaminen, kaupassa käyminen, ruoan laitto, päiväunet, päivän lehti, laskut ja seksuaaliset virikkeet, jos niin on onnistanut. Työn uhrauksen kohde, harrastus, voi olla jotain kiinnostavaa, kuten sukellusta tai järjestötoimintaa. Pahimmillaan se on romaanin kirjoittamista tai baarissa ravaamista saadakseen viiden viiva kahdeksan tunnin aikana poltettua aivoistaan ne terveet nystyrät, jotka kykenevät menneen päivän työt muistamaan, ergo niistä kärsimään.

Kaikki tämä on kuitenkin vain saivartelua siinä valossa, että kun lähden totunnaisesti kauppaan näen edessäni hyödykkeitä mutta minulla ei ole mihin niitä vaihtaa. Kiduttavan yksinkertaista, ei ole mutkaa mitä vääntää eikä sanaa jota pehmentää kauniiksi. Tässä ei ole mitään kaunokirjallista. Tosiasioiden virta tulittaa takaraivoon kylmänä paukkeena. En enää saa mitä haluan. Olen niin sanotusti peeaa. Joten menen töihin.

Se kaivo, josta juon seteleitä tai paremminkin palkkatositteita, on valkoinen ja rapisee, joskus raksuttaa. Me istumme valkoisessa huoneessa pöytien äärellä. Seinällä yläpuolellani on mustavalkoinen kello, unohdin mitä mallia tällä kertaa, joka duunissa eri. Minun on väännyttävä luonnottomaan asentoon jos haluan nähdä viisarit. Niskani ovat aina kipeinä. Olemme istuneet puoli tuntia hiljaa. Älä kysy miksi, en tiedä. Samoin tämä puolen tunnin meditaatio on henkisesti niin raskasta, ettei minulla ole haluja tai energiaa ottaa selvää. Meillä ei ole sanottavaa toisillemme. Työläisluokka, veljeys, inhimillinen kosketus. Nämä abstraktiot vipeltävät vain televisiossa. Meillä ei ole enää kosketusta mihinkään.

Me istumme itsellemme oikeuden ostaa hyödykkeitä, elää, osallistua yhteiskunnan rientoihin. Me tapamme itseämme todistamalla koneiston todellisen luonteen: meitä ei tarvita. Ainakin itse koen olevani entistä lähempänä hautaa näiden yhteisten meditaatioiden jälkeen. Tämä on pahempaa kuin yksikään likakaivo, yksikään puistonkulman käytettyjen kondomien muurahaispesä. Tämä yksinäinen olemassaolo. Ainakaan tuota kelloa en unohda. Lupaan teille sen.

Europa 11.6.2010

Genova, Italy.

How about some starters before the end?

Roadsigns with lambs. Meat on smoked poison. End upon end.