Quote VIII

Beckett: The Unnamable

…kenties se on vain unta, kaikki vain unta, se olisi yllättävää, herään hiljaisuudessa,

enkä koskaan enää nuku,

se tulen olemaan minä, tai uneksin, uneksin jälleen, uneksin hiljaisuudesta, unenomaisesta hiljaisuudesta, täynnä muminaa, en tiedä, nämä ovat vain sanoja, koskaan hereillä, vain sanoja, ei ole muuta,

on jatkettava eteenpäin, vain sen tiedän, he lopettavat, tunnen sen, tiedän sen,

he hylkäävät minut tänne, saapuu hiljaisuus,

hetken, muutaman hyvän hetken verran, tai omani, kestävä, joka ei kestänyt, joka vieläkin kestää, se tulee olemaan minä, on jatkettava eteenpäin,

en voi enää jatkaa, sinun on jatkettava, jatkan,

on sanottava sanoja, niin kauan kuin niitä on,

kunnes he löytävät minut, kunnes he sanovat minut,
kummallinen kipu, kummallinen synti,

on jatkettava, kenties se on jo tehty, kenties minut on jo sanottu, kenties he ovat kantaneet minut tarinani kynnykselle,

oven eteen, oven joka avautuu nielaistakseen tarinani,


yllätyn jos se todella avautuu, se olen minä, se on hiljaisuus,




missä olen, en tiedä, en saa koskaan tietää, hiljaisuudessa et voi tietää,

on jatkettava ,

en pysty jatkamaan,



jatkan.

Quote VII

Samuel Beckett: The Unnamable

…putoan hiljaisuuteen, se en ole minä, jään tänne, tai sinne, todennäköisemmin sinne, se koskaan tule olemaan minä, siinä kaikki mitä tiedän, kaikki on jo tehty, sanottu sanomisen perään, lähteminen, nouseva keho, tie, väreissä, saapuminen, ovi joka avautuu, joka sulkeutuu, se en koskaan ollutkaan minä, en koskaan hievahtanut, olen kuunnellut, minun on täytynyt puhua, miksi kieltää sitä, miksei myöntää sitä, kaiken kaikkiaan en kiellä mitään, en myönnä mitään, sanon mitä kuulen, kuulen mitä sanon, en tiedä, jompikumpi, tai molemmat, se tekee kolme vaihtoehtoa, valitse mieleisesi, nämä tarinat matkustajista, kaikki ovat omiani, minun täytyy olla äärimmäisen vanha, tai muisti temppuilee,

tietäisinpä olenko elänyt, elänkö, tulenko elämään,

se tekisi kaikesta yksinkertaisempaa, mahdotonta selvittää, tässä pisteessä olet kusessa, en ole liikkunut, siinä kaikki mitä tiedän, ei, tiedän muutakin, se en ole minä, unohdan sen jatkuvasti, aloitan uudelleen, on aloitettava uudelleen, koskaan liikkunut täältä, koskaan lakannut kertomasta tarinoita, kertomasta itselleni, hädin tuskin kuullen niitä, kuullen jotain muuta, kuunnellen jonkin muun varalta, silloin tällöin pohtien mistä oikein sain niitä, olinko elävien maailmassa, olivatko ne omassa maailmassani, ja missä säilytän niitä, päässäni, minulla ei ole päätä, ja millä niitä kerron, suullani, sama huomio, ja millä kuulen ne, ja niin edelleen, vanha kunnon hurlumhei, se ei voi olla minä, tai se johtuu siitä etten kiinnitä huomiota, siinäpä vanha tapa, teen niin huomiotta, tai kuin olisin joku muu, olen jälleen kaukana, jälleen poissaolevana, nyt on jälleen hänen vuoronsa, hänen joka ei puhu ei kuule, hänen joka ei omista sielua ei ruumista, hänellä on jotain muuta, hänellä on oltava jotain, hänen on oltava jossain, hän on hiljaisuudesta tehty, siinäpä nätti analyysi, hän on hiljaisuudessa,

hän on se jota tulisi etsiä, joka tulisi olla, josta tulisi puhua, jonka tulisi puhua, mutta hän ei voi puhua,

silloin voisin lopettaa, olisin hän, olisin hiljaisuus, olisin palannut hiljaisuuteen, yhtyisimme jälleen, hänen tarinansa tarina jota kertoa, mutta hänellä ei ole tarinaa, hän ei ole tarinassa, se ei ole varmaa, hän on omassa tarinassaan, sanoin kuvaamattomassa, käsittämättömässä, ei sillä väliä, on yritettävä, uskomatonta kyllä minun vanhojen tarinoideni sisältä, löytää hänen tarinansa, sen on oltava siellä jossain, sen on täytynyt olla minun, ennen kuin oli hänen, tunnistan sen, lopussa tunnistan sen, tarina hiljaisuudesta jota hän ei koskaan jättänyt, jota minun ei olisi koskaan pitänyt jättää, jota en kenties koskaan löydä uudestaan, jonka saatan löytää uudestaan, silloin se on hän, silloin se olen minä, silloin se on paikka, hiljaisuus, loppu, alku, alku jälleen, miten voin sanoa, nämä ovat vain sanoja, minulla ei ole muuta, eikä niitäkään montaa, sanat epäonnistuvat, ääni epäonnistuu, olkoon niin, tunnen tämän hyvin, se on hiljaisuus,

täynnä muminaa, etäisiä huutoja, arkista hiljaisuutta, kuuntelemiseen tuhlattuna,

odottamiseen tuhlattuna, äänen odottamiseen, kuten kaikki valitus, toisin sanoen ne lakkaavat, mumina taukoaa, ne luovuttavat, ääni aloittaa uudestaan, alkaa yrittää uudestaan, nyt nopeasti kun on vielä jotain jäljellä, pian ei ääntä jäljellä, ei muuta jäljellä kuin muminan ydin, etäiset huudot, nopeasti nyt yritä uudelleen, jäljelle jääneillä sanoilla, yritä mitä, en tiedä, olen unohtanut, ei sillä väliä….

Quote VI

Samuel Beckett: The Unnamable

…kaikki kansa, tai minä yksin, ja tulla takaisin, ja alkaa alusta, ei, jatka, jatka taas, se on kierre, tunnen sen hyvin, minun on tunnettava se hyvin, valhetta, en hievahda, en ole hievahtanut, päästän äänen, kuulen äänen, ei ole muuta kuin täällä, ei ole kahta paikkaa, ei ole kahta vankilaa, on vain minun olohuoneeni, missä odotan ei-mitään, en tiedä missä se on, en tiedä millainen se on,

se ei minulle kuulu, en tiedä onko se suuri, vai onko se pieni, tai onko se suljettu, vai onko se avoin, juuri näin, toista, se auttaa eteenpäin, avoin mihin, ei ole muuta, vain se, avoin tyhjiölle, avoin pimeydelle, avoin ei-millekään, en vastusta, nuo ovat sanoja, avautuen hiljaisuudelle, katsellen ulos hiljaisuuteen, suoraan ulos, miksipä ei, kaiken aikaa hiljaisuuden kynnyksellä, tiesin sen, kiven päällä, ruoskittuna kiveen, hiljaisuuden keskellä, sen valtava aalto vierii minua kohti, virtaan sen mukana, se on kuva, nuo ovat sanoja, se on keho, se en ole minä, tiesin ettei se olisi minä, en ole ulkopuolella, olen sisäpuolella, jonkin sisässä, olen teljetty, hiljaisuus jää ulkopuolelle, ulkopuolella, sisäpuolella, ei ole muuta kuin täällä, ja hiljaisuus ulkopuolella, ei muuta kuin tämä ääni, ja kaikkialle kaartuva hiljaisuus,

ei tarvetta seinille, kyllä, tarvitsemme seiniä, tarvitsen seiniä, turvallisen paksuja, tarvitsen vankilan, olin oikeassa, yksin minulle, menen sinne nyt, laitan minut sisään, olen jo siellä, alan nyt etsiä itseäni, olen siellä jossain, se ei ole minä, ei väliä, sanon sen olevan minä, ehkä se silloin on minä, ehkä he odottavat vain sitä, siinä he taas ovat, odottavat minun sanovan olevani joku, sanovan että olen jossain, laittaakseen minut ulos, hiljaisuuteen, näen tyhjyyttä, sillä ei ole mitään, tai koska en omista silmiä, tai kummankin takia, se tekee kolme mahdollisuutta, joista valita, mutta enkö todella näe mitään, ei ole aika valehdella, mutta miten voit olla valehtelematta, millainen idea, tällainen ääni, kuka sitä voisi valvoa, se yrittää kaikkea,

se on sokea, se etsii minua sokeasti, pimeässä,

se etsii suuta johon tunkeutua, kuka sitä epäilisi, ei ole muita, tarvittaisiin pää, tarvittaisiin asioita, en tiedä, etsin liian usein aivan kuin tietäisin, ääni sen tekee, se esittää kaikkitietävää, saadakseen minut luulemaan että tiedän, saadakseen luulemaan että se on omani, sitä eivät silmät kiinnosta, se sanoo ettei minulle ole niitä, tai ettei minulla ole niille käyttöä, sitten se puhuu kyyneleistä, sitten kimalluksesta, se on todella hukassa, kimalluksesta, kyllä, kaukana, tai lähellä, etäisyyksiä, tiedättehän, mittoja, jo riittää, kimallusta, kuin aamunkoitossa, sitten kuollen, kuin illalla, tai kirkastuen, sitäkin ne tekevät, kirkastuvat häikäisevämmin kuin lumi, hetkeksi, lyhyt aika, sitten haipuvat pois, tarpeeksi totta jos haluat, asiat unohtuvat, minä unohdan, sanon etten näe mitään, tai sanon että kaikki on pääni sisällä, aivan kuin tuntisin pään olkapäilläni, nuo ovat kaikki oletuksia, valheita, tämä kimallus myös, niiden tuli pelastaa minut, niiden tuli raadella minut, siitä ei tullut mitään, en näe mitään, joko tämän takia tai tuon vaikutuksesta, ja nämä kuvat, joilla he minua juottivat,

kuin kamelia ennen aavikkoa,

en tiedä, lisää valheita, huvin vuoksi, huvi, miten hauskaa meillä onkaan ollut, mitä huvia minkä vuoksi, kaikki valhetta, olipa hätäisesti sanottu, on sanottava hätäisesti, niin on säädetty. Paikka, teen sen joka tapauksessa, luon sen mielessäni, kokoan sen muististani, neulon sen ympärilleni, teen itselleni pään, teen itselleni muistin, minun on vain kuunneltava, ääni kertoo kaiken, kerro vielä, kaiken mitä tarvitsen, tämä on kuin tunnustus, viimeinen tunnustus, luulet sen olevan lopussa, sitten se alkaa jälleen, oli niin paljon syntejä, muisti on heikko, sanat eivät tule, sanat epäonnistuvat, hengitys epäonnistuu, ei, se on jotain muuta, se on syyte, kuoleva ääni syyttää, syyttää minua, aina täytyy syyttää jotakuta, syyllinen on korvaamaton, se puhuu synneistäni, se puhuu päästäni, sanoo että se on minun, sanoo minun katuvan, haluavan rangaistusta,

että haluan mennä, antautua, uhri on elintärkeä, minun on vain kuunneltava, se näyttää piilopaikkani, millainen se on, missä ovi on, jos ovea on, ja olinpaikkani sen uumenissa, ja mitä välissämme on, millainen maaperä, mikä maa, oli se sitten merta tai vuorta, ja oikean polun, jolle lähteä, paeta, antautua,

saapua terän alle, ilman sen kummempia juhlallisuuksia, kuten kaikki jotka täältä lähteävät, en ole ensimmäinen,

en tule olemaan ensimmäinen, se kertoo mitä tehdä, noustakseni, liikkuakseni, käyttäytyäkseni kuin epätoivolla siunattu keho, näin järkeilen, näin kuulen itseni järkeilevän, kaikki valhetta, he eivät kutsu minua, he eivät puhu minusta, ei ole vielä minun vuoroni, on jonkun toisen vuoro, siksi en voi hievahtaa, siksi en tunne kehoani, en kärsi vielä tarpeeksi, ei ole vielä minun vuoroni, en kärsi tarpeeksi, liikkuakseni, saadakseni kehon, kehon pään kera, ymmärtääkseni,

saadakseni silmät joilla valaista polkua,

lähinnä kuulen, ymmärtämättä, kykenemättä hyötymään siitä, hyötymään kuulemastani, tehdäkseni mitä, noustakseni ja mennäkseni ja ollakseni kyllästynyt kuulemiseen, en kuule aivan kaikkea, sen täytyy olla syy, hukkaan tärkeät asiat, ei ole vuoroni, ei, kuulen kaiken, mitä väliä sillä on, tällä hetkellä ei ole vuoroni, vuoroni ymmärtää, vuoroni elää, vuoroni elämän piinapenkissä, se kutsuu tuota elämäksi, tilaa minun ja oven välissä, kaikki on siinä, siinä mitä kuulen, jossain siinä, jos kaikki on sanottu, kaikki tämä pitkä aika, kaiken täytyy olla sanottu, mutta ei ole vuoroni, tietää mitä, mitä olen, missä olen, ja mitä tekisin jotta voisin lakata olemasta sitä, olemasta siellä, se on johdonmukaista, ollakseni toinen, ei, sama, en tiedä, kiivetäkseni elämään, vaeltaakseni tietä pitkin, löytääkseni oven, löytääkseni terän, ehkä se on silmukka, kaulalle, kurkulle, kierteille, sormille, silloin minulla tulee olemaan silmät, näen sormet, siellä on hiljaisuus, kenties se on pudotus,

etsi ovi, avaa ovi, putoa, hiljaisuuteen….

Quote V

Samuel Beckett: The Unnamable

…survoi päätäni puulla ja raudalla, se en ollut minä, ei ollut päätä, ei puuta, ei rautaa, en tehnyt mitään minulle, en tehnyt mitään kenellekään, kukaan ei tehnyt mitään minulle, ei ole ketään, olen etsinyt, ei ketään muuta kuin minä, ei, ei edes minua, olen etsinyt kaikkialta, on oltava joku, sen on oltava jonkun ääni, en vastusta, minä haluan mitä se haluaa, olen se, olen sanonut niin, se sanoo niin, toisinaan se sanoo niin, sitten se ei sano, en vastusta, haluan sen hiljenevän, se haluaa hiljentyä, se ei voi, se hiljenee hetkeksi, sitten aloittaa uudestaan, se ei ole todellista hiljaisuutta, se sanoo ettei se ole todellista hiljaisuutta, mitä voidaan sanoa todellisesta hiljaisuudesta, en tiedä, että en tiedä mitä se on, ettei sellaista ole, tai ehkä sellainen on, kyllä, että kenties on, jossain, en saa koskaan tietää.

Mutta kun se hidastuu ja kun se pysähtyy, mutta se hidastelee jatkuvasti, se pysähtelee jatkuvasti, kyllä, mutta kun se pysähtyy hyväksi toviksi, hyvä tovi, mitä ovat hyvät tovit, mitä sitten, muminaa, sitten sen on oltava muminaa, ja kuunteleminen, joku kuuntelee, ei tarvetta suulle, ei tarvetta korville, ääni kuuntelee, puhuessaan, kuuntelee hiljaisuuttaan, joka mumisee, joka pitää ääntä, hentoa ääntä, sama ääni mutta hentona, se jää kurkkuun, siinä taas kurkku, siinä jälleen suu, täyttää korvat, siinä jälleen korvat, silloin oksennan, joku oksentaa, joku alkaa taas oksentaa, niin sen täytyy tapahtua, minulla ei ole tarjota selityksiä, selityksiä en vaadi,



pilkku putoaa siihen missä hukun lopullisesti,



sitten hiljaisuus, uskon siihen tänä iltana, yhä tämä ilta, kuinka se mateleekaan, en vastusta, kenties on kevät, orvokkeja, ei, sekoitan syksyyn, kaikelle on aikansa, asioille jotka menevät, asioille jotka loppuvat, he eivät koskaan saisi minua ymmärtämään sitä, asioille jotka hievahtelevat, lähtevät, palaavat, valo joka tanssii, he eivät koskaan saisi minua näkemään sitä, ja kuolema halvalla, kuoleva ääni, siinä hyvä juttu, viimein hiljaisuus, ei muminaa, ei ilmaa, ei kuuntelijoita, ei minun kaltaisilleni, aamen, matkaan!

Suunnaton vankila, kuin satatuhatta katedraalia, ei enää mitään muuta koskaan, tästä eteenpäin, ja sen sisällä, pikkuruisena, kuihtuneena, vanki, miten hänet voisi löytää, kuinka valheellinen tämä tila onkaan, mitä välitöntä valheellisuutta, haluta kietoa sellainen ympärilleen, haluta laittaa olento sisälle, sellissä olisi riittämiin, jos luovuttaisin, jos vain voisin luovuttaa, ennen aloittamista uudelleen, mitä ilmattomuutta, juuri niin, ejakulaatioita, jotka auttavat jatkamaan, lykkäävät h-hetkeä, ei, toisinpäin, en tiedä,

aloita alusta, tässä äärettömyydessä, tässä hämäryydessä, käy läpi aloitusvaiheet, sinä joka et osaa hievahtaa, sinä, joka et koskaan aloittanut, sinä joka, käy vaiheet läpi, mitkä vaiheet, et osaa liikkua, päästät äänesi irti, se kuolee holvissa, se kutsuu sitä holviksi, ehkä se on kadotus, nämä ovat vain sanoja, ne puhuvat vankilasta, en vastusta, tarpeeksi valtava kaikelle kansalle, vain minulle, tai se odottaa minua, menen nyt sinne, yritän mennä sinne nyt, en voi liikkua, olen jo siellä, minun on jo oltava siellä, ehken ole yksin, kenties kaikki kansa on täällä, ja ääni on sen ääni, saapuen minulle sopivana, olisimme eläneet, olleet hetken vapaita, nyt me puhumme siitä, jokainen itsekseen, jokainen ääneen itselleen, kaikki kansa, puhuen ja kuunnellen, kaikki yhdessä, ei, olen yksin, kenties ensimmäinen, tai viimeinen,

puhuen yksin, kuunnellen yksin, yksin yksin,

muut ovat poissa, heidät on vaiennettu, heidän äänensä vaiennettu, heidän kuuntelunsa vaiennettu, yksi kerrallaan, jokaisen uuden tulokkaan myötä, uusi saapuu tänne, en ole viimeinen, pääsen muiden joukkoon, olen mennyt, hiljaisuudessa, se ei tule olemaan minä, se en ole minä, en ole siellä vielä, menen sinne nyt, yritän mennä sinne nyt, ei onnistu, odotan vuoroani, vuoroani vaipua sinne, vuoroani puhua siellä, vuoroani kuunnella siellä, vuoroani odottaa siellä vuoroani vaipua, olla jälleen mennyt, se on loputonta, se tulee olemaan loputonta, mennyt minne, minne aiot mennä, täytyy mennä jonnekin muualle, odottaa jossain muualla, odottaa vuoroasi mennä jälleen, ja niin edelleen…

Quote IV

(Samuel Beckett: The Unnamable)

…asemalaiturit, sodat, rakkaus, sydäntä repivät huudot, tuossa anoppi, itku repii hänen sydäntään kun hän kiskoo poikaansa alas, tai vävyään, enpä tiedä, sen täytyy olla hänen poikansa, koska hän itkee, ja ovi, kotiovi on pultattu kiinni, kun hän palasi asemalta hän näki oven pultattuna, kuka sen pulttasi, hänkö hirttäytyäkseen rauhassa, vaiko anoppi kiskoakseen hänet alas rauhassa, tai estääkseen miniää pääsemästä takaisin sisään, siinä teille tarina, sen täytyy olla miniä, se ei ole vävy ja tytär, se on miniä ja poika, kuinka järkeilenkään ollakseni varma tänä iltana, sen oli tarkoitus opettaa minua järkeilemään, sen oli tarkoitus houkutella minua lähtemään, paikkaan jossa voit kohdata lopun, minun on täytynyt olla kiltti oppilas tiettyyn pisteeseen asti, en päässyt tietyn pisteen yli, ymmärrän heidän ärtymyksensä, tänä iltana alan ymmärtää, voi ei huolta vaaroista, se en ole minä, se en ollut minä, ovi, ovi minua kiinnostaa, puuovi, kuka pulttasi oven, ja minkä
takia,

en koskaan saa tietää, siinä teille tarina, luulin niiden olevan lopussa, kenties se on uusi, uunituore, onko siinä satumaailman paluu, ei, vain muistutus, saadakseen minut katumaan mitä olen menettänyt, kaipaamaan takaisin sinne mistä minut karkotettiin, valitettavasti se ei muistuta minua mistään. Hiljaisuus, puhu hiljaisuudesta ennen kuin sukellat siihen, olinko siellä jo valmiiksi, en tiedä, jokaisena hetkenä olen siellä, kuuntele minun puhettani siitä, tiesin sen tulevan, nousen siitä puhuakseni siitä, jään siihen puhuakseni siitä, jos se on minä joka puhuu, ja se ei ole, esitän että niin on, joskus esitän kuin niin olisi, mutta pitkälti, olinko koskaan siellä pitkälti, venähtänyt vierailu, en ymmärrä mitään kestosta, en voi puhua siitä, voi tiedän että puhun siitä, sanon ei koskaan ikinä, puhun neljästä vuodenajasta ja päivän ja yön vaiheista,

yöllä ei ole vaiheita, niin on koska nukut, vuodenaikojen täytyy olla hyvin samankaltaisia, kenties nyt on kevät, siinä kaikki sanat jotka he opettivat, selventämättä niiden merkitystä, niin opin järkeilemään, käytän kaikkia, kaikkia sanoja jotka he näyttivät, niitä oli palkeittain, voi yhtäkkiä kummallinen valonhehku, ne olivat listoina, kuvia vierellään, olen varmaan unohtanut ne, olen varmaan sekoittanut ne, nämä minun nimettömät kuvani, nämä kuvattomat nimeni, nämä ikkunat joita pitäisi kenties kutsua oviksi, edes joksikin muuksi,
ja tämä sana ihminen joka ei ehkä vastaa sitä minkä näen kun sen kuulen, mutta silmänräpäys, tunti, ja niin edelleen, miten ne tulisi esittää, elämä, miten saisin siitä selvää, pimeässä, kutsun sitä pimeäksi, kenties se on taivaan sininen, tyhjiä sanoja, mutta käytän niitä, ne palaavat takaisin, kaikki ne joita he esittelivät, kaikki ne jotka muistan, tarvitsen niitä kaikkia, voidakseni jatkaa, valhetta,





parikymmentä olisi tarpeeksi, varma ja luotettava, unohtumaton, sopivasti vaihteleva, siinä tarpeeksi palettia, sekoittaisin niitä, varioisin niitä, siinä nuotistoa tarpeekseen, kaikkea mitä tekisin jos voisin, jos haluaisin, jos voisin haluta, ei tarvetta haluta, niin se loppuu, sydäntä särkevään itkuun, sekavaan mutinaan, tullakseen luoduksi, jatkaessani, improvisoituna, ulistessani, vielä nauran, niin tämä tulee loppumaan, hekotukseen, heko heko, au, ha, pa, harjoittelen, njum, huu, plop, pssss, ei muuta kuin tunteita, bing bang, se on räjähtää, uh, puuh, mitä vielä, uuh, aah, siinä rakkautta, riittää, tämä on väsyttävää, hii hii, se on Abderite, ei, se toinen, lopussa, se on loppu, loppuva loppu, se on hiljaisuus, muutama kurlutus hiljaisuuden päälle, todellisen hiljaisuuden, ei se jossa olen suuta myöten likoamassa, korvia myöten, joka peittää minut, paljastaa minut, hengittää kanssani, kuin hiiri kissan sisässä, hukkunut hiiri, olen hukkunut, useammin kuin kerran, se en ollut minä, tukehdutti, sytytti minut tuleen….

Quote III

(Samuel Beckett: The Unnamable)

…jos vain voisin tuntea jotain itseäni vasten, yritän, jos voin, tiedän että se ei ole, muuta en tiedä, minä sanon minä, tietäen ettei se ole minä, olen kaukana, kaukana, mitä se tarkoittaa, kaukana, ei tarvetta olla kaukana, kenties tässä on tässä, ulottuvillani, en tunne käsiä ympärilläni, jospa voisin tuntea jotain ympärilläni, se olisi jonkinlainen lähtökohta, lähtökohta, oi jos voisin nauraa, tiedän mitä se on, heidän on täytynyt kertoa minulle mitä se on, mutta en osaa, he eivät ole voineet näyttää miten se tehdään, kenties se on yksi niistä siunauksista joita ei voi hankkia. Hiljaisuus, sana hiljaisuuden päällä, hiljaisuuden sisässä,

se on pahinta, puhua hiljaisuudesta, sitten vangita minut, vangita joku, toisin sanoen, mistä toisin sanoen, rauhassa, rauhassa, olen rauhallinen, olen vangittu, jonkin sisässä, se en ole minä, siinä kaikki mitä tiedän, ei siitä sen enempää, toisin sanoen, tehdä paikka, pieni maailma, se tulee olemaan pyöreä, tällä kertaa se tulee olemaan pyöreä, se ei kuitenkaan ole varmaa, matala katto, paksut seinät, miksi matala, miksi paksu, en tiedä, ei ole varmaa, jää nähtäväksi, kaikki jää nähtäväksi, pikku maailma, yritä kaivella minkälainen se on, yritä arvata, aseta joku siihen, etsi jotakuta sen sisältä ja millainen hän on, ja miten hän pärjää, minä se ei ole, ei väliä, ehkä se onkin, ehkä se onkin minun maailmani, mahdollinen yhteensattuma, siellä ei ole ikkunoita, olemme väsyneitä ikkunoihin,

meri torjui minut, taivas ei nähnyt minua, en ollut läsnä/paikalla, ja kesäillan lämpö painaa silmäluomillani, meillä täytyy olla silmämunat, se on oletettavaa, heidän on täytynyt kuvailla se minulle, millaista on, silmä, ikkunassa, aava meri, aava maa, aava taivas, ikkunassa, ilmaa vasten, avautuvat, sulkeutuvat, harmaata, mustaa, harmaata, mustaa, minun täytyi ymmärtää, minun täytyi haluta sitä, haluta silmä, omakseni, minun on täytynyt yrittää, kaikki mitä he ovat kertoneet minulle, kaikkea sitä olen yrittänyt, he ovat yhä hyödyksi, kun ajattelen heitä, tuo myös, täytyy jatkaa myös ajattelemista, tuttujen ajatusten, he kutsuvat sitä ajattelemiseksi, ne ovat näkyjä, vanhojen näkyjen riekaleita, siinä kaikki mitä voit nähdä, muutaman vanhan kuvan, ikkunan, mikä tarve heillä oli näyttää minulle ikkuna, sanoen, ei, unohdin, se ei palaa muistiin, ikkuna, sanoen, On muita, jopa kauniimpia, ja loput, seinät, taivas, ihminen, kuten Mahood, hieman luontoa, liian laajaa saavutettavaksi, liiaksi unohdettua, liian vähän unohdettua, oliko se tarpeellista, mutta noinko se tapahtui, kuka on voinut saapua tänne, kenties paholainen, en keksi muuta, hän se näytti minulle kaiken, täällä, pimeässä, ja kuinka puhua, ja mitä sanoa, ja hieman luontoa, ja muutaman nimen, ja ihmisen ulkokuoren, minun kuvieni, joita saatan muistuttaa, ja heidän tapansa elää, huoneissa, vajoissa, luolissa, metsissä, tai tullen ja mennen, unohdin, ja joka meni pois ja jätti minut, tietäen houkutukseni, tietäen kadotukseni, antauduin tai en, olenko antautunut vai en, en tiedä, se en ole minä, vain sen tiedän, siitä päivästä lähtien se ei ole enää minä, sillä sen päivän jälkeen ei ole enää ketään, olen varmaan luovuttanut.

Nämä ovat vain oletuksia, ne auttavat eteenpäin, uskon kehitykseen, uskon hiljaisuuteen, oi kyllä, muutama sana hiljaisuudesta, sitten pikku maailmasta, se riittäköön, ikuisuuksien loppuun asti, luulisit että se olen minä, minä puhuu, minä kuulee, minä suunnittelee, hetken ratoksi, ikuisuuksien loppuun asti, siinä missä itse olen kaukana, tai syleilyssäni jossain, tai salakuljetettuna jonnekin, seinien sisään, muutama sana hiljaisuudesta, sitten yksi asia vielä, vain yksi tila ja joku sisässä, kenties, kunnes loppu saapuu, uskon niin, on jo ilta, kutsun sitä illaksi, voisitpa nähdä sen, uskon tähän iltaan, se on julistettu ja uskon sen, sinä julistat, sitten kiellät, niin se on, se antaa sinun jatkaa, se antaa lopun saapua, iltoja joille on loppu, puhun illasta, joku puhuu illasta, kenties on vielä aamu, kenties on yhä yö, minulla ei henkilökohtaisesti ole mielipidettä. He rakastavat toisiaan, menevät naimisiin, jotta voisivat rakastaa paremmin, kätevämmin, hän lähtee sotaan, hän kuolee sodassa, vaimo itkee, tunteesta, että on rakastanut häntä, että on menettänyt hänet, jep, nai uudestaan, rakastaakseen uudestaan, jälleen kätevämmin, he rakastavat toisiaan, rakastat niin monta kertaa kuin on tarpeen, kuin on tarpeen ollakseen onnellinen, hän palaa, toinen palaa, sodasta, hän ei kuollutkaan sodassa, vaimo menee asemalle vastaan, tapaamaan häntä, hän kuolee junassa, tunteisiin, ajatukseen hänen näkemisestään, hänen saamisestaan, vaimo itkee, itkee jälleen, tunteesta jälleen, että on menettänyt hänet jälleen, jep, palaa talolle, hän on kuollut, toinen on kuollut, anoppi laskee hänet alas, hän hirttäytyi, tunteesta, että menettäisi vaimon, vaimo itkee, itkee kuuluvammin, että on rakastanut häntä, että on menettänyt hänet, siinä teille tarina, joka opetti minulle tunteiden luonteesta, sitä kutsutaan tunteeksi, mitä tunne saa aikaan suotuisissa olosuhteissa, mitä rakkaus saa aikaan, vai niin, joten siinä tunne, ja siinä rakkaus, ja junat, junien luonne…..

Televisio.

Tapasin television luultavasti ensimmäistä kertaa alle käsivarren mittaisena. Ensivaikutelma oli hämmentävä, shokeeraava, taisin itkeä. Luonnollisesti olin opetellut ulkoa vain vanhempieni kasvonpiirteet, joten nähdessäni ensin epämääräisiä kasvoja sinisen sirisevällä ruudulla näinkin pian vanhempani siellä, vangittuna laatikon sisään, liikkuen kummallisesti ajassa ja paikassa, vaikka todennäköisesti katsoin Melrose Placea tai Dallasia. Opittuani television pääperiaatteet, lähinnä etteivät tapahtumat ole päässäni ja että luoteja väistelevät ja moottoripyörillä hurjastelevat hahmot eivät ole vanhempiani tai lähisukulaisiani, ihastuin tai paremminkin liiaksi totuin tämän esineen olemassaoloon. Jo lapsena vaistosin voiman, dialektiikan olemassaolon ja television välillä. Jäljittelen sen nykyään näin.
1. Televisio on materiaaliltaan ja kerronnaltaan yhdeksänkymmentäprosenttisesti fantasiaa.
2. Fantasia kertoo meille miten maailman pitäisi olla, se on siis malli utopiasta.
3. Utopia tulee kreikan sanoista ou-topos, ei-paikka, paikka jota ei ole.
4. Eläytyessään televisioon katsoja eläytyy ei- paikkaan, jolloin hänen henkinen olemassaolonsa meidän maailmassamme loppuu. Hän ristiriitaisesti on olemassa ei-paikassa, tai paremminkin ei ole olemassa mutta kuitenkin on ei-paikassa. Tällainen ei-oleminen on luonnollisesti stressaantuneelle ihmiselle suuri helpotus.
5. Televisio edustaa näin pakopaikkaa. Se on antieksistenssiä, eräänlainen olemattomuuden todellisuuskupla, jonkinlaista kuoleman simulaatiota, joka ei kuitenkaan kestä loputtomiin sillä sen voi keskeyttää sammuttamalla television.

Joka tapauksessa tähän piirteeseen ihastuin tuossa esineessä hullun lailla. Hieman hartaampana ihmisenä olisin saattanut kuvitella Jumalan puhuvan koneen kautta, Jumalan olevan Nelonen ja Melrose Place. Onhan sekin mahdollisuus, mutta itsekkäänä lapsena keskityin omaan pakopaikkaani, jolla vältin todellisuuden murheet. Tiedostamattomuus, omien rajojen katoaminen, persoonan liukeneminen, kaikki tuo oli suorastaan mainiota huumetta. Jos televisio on yhtä kuin kuolema, kuolemaa pelätään turhaa. Se on vain ruutu, jota ei voi katkaista.

Delirium monologue

kuristaa kuristaa minua se eit tule vielä en halua nähdä enää vielä en katto on musta keskellä pallo vaalea pallo valkoinen meri hiekka minä haluan hautautua se pakenee pallo ei älä pakenee reunoille ei pää käänny noin pää kääntyy minä kierin mökin seinille tuolle seinälle se on nenäni alla kierin maapallon reunaa pitkin pois pois alas mustaa ei tähtiä täällä enää ei saa tulla vielä en halua kieriikö mökki mukanani kasvaako mökki maasta ja minä synnyn puusta kohdusta kasvan maasta ei tuolla meri kierin mereen soudan merellä mökkiä soudan poismilloin hän tulee on ikävä hän antaa minun kuolla antaa mennä pois nälkä hän ei voi olla toisessa mökissä täällä kuin täällä on kuoltava sillä on niin että minä teen kuolemaa se on tämä kun kuolee minä teen kuolemaaen vielä en halua ratsastaa tähdillä kun olin nuori vietin aikaa orgioissa minä minä siinä työpöydällä minun alla mies nainen se punatukkainen en unohda en unohda sitä en sitä voi ääntä joka tuli hänen suusta katsoin katson katsoin vielä silloin naisia nyt katson kengänkärkiä voi helvetti nyt tulee oksennus äiti minä oksennan kun minä älä tule ei en halua vielä mukaan mutta katto on musta ja minä makaan seinällä perse ikkunalla ja puklu katosi en saa en saa enää henkeä kuka kierittää mökkiä kuka katsoo ikkunan takaa onko se hevonen joka katsoo kun nukun tämä voisi olla hyvä aika lopettaa ei kun olin nuori minulla oli vauva asuin yksin vauvan kanssa se paskoi paskoi kapsoi sanomalehdille sitten katosin olin poissaen vielä ollut saanut henkeä nyt en saa en olla kipu minuun sattuu kylkeen jalkaan lamppu sojottaa seinästä eikä ole muuta kuin tässä tämä tapa olla ja mitä on mökin sisällä kun kuolen ja minä jään seinien väliin tiivisteeksi
lamppu osoittaa seinään seinästä seinään minua taas
ja tämä alkaa loppua olla loppu pois loppu

lopettaa tämä loppu ja olla

jälleen tässä

aika päättää loppuuko tämä hyvin vai miten

ei

hiljaisuus

hiljaa

nyt



seis

Quote II

Beckett: The Unnamable

..ei, ei edes vimmaa, enää vain pelkoa, varjoaan peläten, ei, syntynyt sokeana, ääntä sitten jos tohdit, valitsemme sen, jotain on valittava, sääli, mutta niin se on, äänen pelko, äänten pelko, petojen äänten, ihmisäänten, päivien äänten ja öiden äänten, se riittää, äänien pelko, kaikkien äänien, enemmän tai vähemmän pelkoa, kaikki äänet, on vain yksi, jatkuva, yötä päivää, mikä se on, askeleet tulevat ja menevät, puhe kaikuu hetken, kehot kaivavat tietään eteenpäin, se on ilma, se on asiat, se on ilma asioiden välissä, se riittää, sitä etsin, kuin se, ei, ei kuin se, kuin minä, omalla tavallani, mitä sanon, laillani, sitä etsin, mitä nyt taas etsin, mitä se on, sen täytyy olla sitä, se voi olla vain sitä, mitä se on, mitä se voi olla, mitä mikä voi olla, mitä etsin, ei, mitä kuulen, nyt muistan, muistan kaiken, sanovat että etsin mitä kuulen, kuulen heidät, nyt muistan, mitä se voikaan olla ja mistä se voikaan tulla, sillä täällä on vain hiljaisuus ja muurit ovat paksut, ja miten kykenen, ilman korvia, ilman päätä, ilman ruumista, ilman sielua, miten kykenen, epäselvää, ei mitään selvää, sanot epäselvää, jokin haluaa tehdä siitä selvää, etsin, mitä on haluaminen, tehdä kaikki selväksi, olen aina etsimässä jotain, se on lopulta uuvuttavaa, ja se on vasta alkua, kuinka voin, tällaisissa olosuhteissa, tehdä mitä teen, mitä oikeastaan teen, täytyy selvittää mitä teen, kerro mitä teet ja kysyn miten se on mahdollista, kuulen, sanot että kuulen, ja sitä etsin, se on valhe, en etsi mitään, en enää mitäåän, ei väliä, unohdetaan koko asia, kuuntelen heitä nyt, venyttelen muistiani, ensinnäkin mitä se on, toisekseen mistä se tulee, kolmanneksi kuinka voin, siinä se, nappasimme sen, kolmanneksi kuinka kykenen tekemään niin, ottaen huomioon tämän, sivuuttamatta tuota tuota, nyt se on selvää, kuinka kuulen, ja kuinka voin ymmärtää, se on valhetta, millä ymmärtäisin, sitä kysyn, millä ymmärtäisin, sitä kysyn, kuinka kykenen ymmärtämään, en edes puolia, en edes sadasosaa, en viidestuhatosaa, jatketaanpa viidelläkymmenellä jakamista,ei edes kaksisataaviisikymmentätuhatosaa, jor iittää, mutta joka tapauksessa vähän, se on silti tärkeää, parempi niin, sääli mutta niin se on, vain hyvin vähän kaiken kaikkiaan, vähin mahdollinen, kunnioitettavaa, se riittää, karkea merkitys yhdessä ilmauksessa tuhannesta, kymmenestä tuhannesta, jatketaanpa kymmenellä kertoen, ei mitään rauhoittavampaa kuin aritmetiikka....

Quote

S. Beckett: The Unnamable

Olen sanoissa, sanoista tehty toisten sanoista, keiden toisten, paikkakin, ilma, seinät, lattia, katto, kaikki sanat, koko maailma on kanssani täällä, olen ilma, seinät, sisään teljetty, kaikki taipuu, avautuu,---, kuten hiutaleet, olen nämä hiutaleet, kohdaten, sekoittuen, vaipuen syrjään, minne menenkin löydän minut, jätän minut, etenen minua kohti, tulevat minusta, ei koskaan muuta kuin minä, hiukkanen minusta, saatu, menetetty, eksynyt raiteiltaan, olen kaikki nämä sanat, kaikki nämä muukalaiset, tämä sanojen tuhka/pöly, ei maata jolle ne asettaa, ei taivasta jolle ne ravistaa, saapuvat yhteen sanomaan että olen ne, jokainen niistä, ne jotka tulevat, ne jotka lähtevät, ne jotka eivät koskaan tapaa, eikä mitään muuta, kyllä, jotain muuta, että olen jotain erikoista, erilainen olento, sanaton olento tyhjässä paikassa, kovassa suljetussa kuivassa kylmässä mustassa paikassa, missä mikään ei väräjä, mikään ei puhu ja että kuuntelen, ja että etsin,
ja etsin, kuin peto häkissä häkkipedoista syntynyt, joiden häkkipedoista syntynyt, joiden häkkipedoista syntynyt, syntyneet häkissä ja häkissä kuolleet,
syntyneet ja sitten kuolleet, syntyneet häkissä siis häkissä kuolleet, sanalla sanottuna kuin peto, yhdellä heidän sanoistaan, kuten todellinen peto, ja että etsin, kuin todellinen peto, hennoilla voimillani, todellinen peto, jonka lajista jäljellä enää vain pelko ja vimma…

Vessa

Sinisessä vessassa vallitsee lämmin, kotoisa tunnelma. Ei ole lainkaan kummallista saati mainitsemisen arvoista jos asiakas astuu koppiin ja on valmis jäämään, valmistamaan ruokaa lavuaarin päällä, viihdyttämään itseään salaperäisellä roskakorilla, opettelemaan kieliä seinäkirjoituksista, levittämään huovan pytyn ja oven väliin. Tällaisten tunteiden vallassa hän kuitenkin palaa takaisin tuoppinsa ääreen, vilkaisee ystäviään ja huokaisee, eikä mainitse asiasta mitään. Sinisessä valossa liikkuu erikoisia tuoksuja, muskottia, rommia, koivunlehden aromi, parfyymien kirjo, niitä voi lähes pyydystää haaviin kovana kelluvan valon aalloista ja pyöritellä sormiensa välissä.

Vessassa tuoksuu helpotus, murhe, seksi, murha. Sen sisällä, onnellisesti vangittuna, asiakas ei tiedä mitä tuntea. Kaiken vastenmielisen keskellä hän on kuin kotonaan. Kuin synnyinkodissaan, rakkauden ja hyväksynnän ympäröimänä, silti varuillaan, sillä sää on nopea muuttumaan, vanhempien kämmenet ovat yhtäkkiä nyrkit ja kaaos on jatkuvasti ovella. Vain kiusallaan se venyttää odotusta.

Ajatusleikki

Minulla on sinulle tehtävä. Niin, juuri sinulle. Haluan että kuvittelet maailman, joka muistuttaa erittäin paljon sitä maailmaa jossa elät mutta ei kuitenkaan täysin. Siinä on suurempi osa tuntematonta, arvaamatonta. Ei, tuo oli huono idea. Yritän uudestaan. Haluan että kuvittelet tien, polun jos haluat, päällystetyn, katulampuin seppelöidyn, umpeen kasvaneen, miksei pelkän suon jossa kuitenkin joskus tiesit kulkevan tarkkaan määrätyn reitin. Sijoita tämä polku siihen todellisuuteen, jonka tunnet niin hyvin kuin taidat, millainen se on ollut historian alussa, miten se on kehittynyt puoliväliinsä ja millaiselta se on mahtanut tuntua siinä pisteessä. Kuvittele tämä tie kokonaisuutena, alkuineen ja loppuineen, yritä kuvitella erityisesti loppu elävästi, mielikuvana, makuna, maisemana, tunteena, mikä vain sinulle on ominaista ja mikä sinusta kuvaa parhaiten jonkin asian loppua. Nyt sijoita itsesi, ja minut ja kaikki ihmiset jotka tunnet, tämän polun loppumetreille, juuri ennen loppua. Lopun kuva on mielessäsi mutta me olemme silti vielä yhden maankohouman, yhden harjanteen päässä emmekä näe vielä mitä on edessäpäin. Voit vain aavistaa, että se mikä on sinulle loppua, lähestyy vääjäämättä, voit jo haistaa sen saapuvan. Nyt kävelet eteenpäin, kipuat vaivalloisesti mutta varmasti viimeisen mäen yli ja näet sen edessäsi. Mitä näet? Oliko se niin kuin odotit?

Tämän jälkeen haluan että kuvittelet sen paikan missä nyt olet polulla. Katso ympärillesi. Raskasta, vai mitä? Vertailet polun alkua ja keskikohtaa, ymmärrät miten polun sekavuus, sairaus ja rumuus on vain kiihtynyt ja vahvistunut jokaisella askeleellasi. Kuin polku juoksisi itseään pakoon, polttaisi itsensä loppuun yhä hätäisemmin ennen viimeisiä metrejä. Viimeiset metrit ennen nykyistä pistettäsi olet saanut sietää valtavasti. Muutamalla viimeisellä askeleella polun ympäristö on muuttunut valtavasti. Yksi askel, polku on lainehtinut mustasta öljymäisestä lietteestä, täynnä haisevaa mätää ja hevosen nahkaa. Toinen askel, näet polun vierellä naisen joka synnyttää vessanpönttöön, vetää kahvasta ja puiden oksilta vaeltaa yhä lähemmäs maanpintaa kostean verisen sumun seinämä. Tunnet jalkojesi mätänevän ja hilseilevän allasi. Ajattelet: tämä ei voi enää mennä pahemmaksi, en voi kuvitella enää pahempaa, siispä ei ole pahempaa.
Juuri tässä olet väärässä.

Mutta olet turvassa, tavallaan. Polku muuttuu yhä sairaammaksi, yhä kauheammaksi vielä moninkertaisesti nopeammin jokaisella astumallasi askeleella. Tämä on totta. Sairaudelle ei ole absoluuttista nollapistettä eikä pause-nappulaa. Polku on loppuunsa mennessä muuttunut täysin tunnistamattomaksi, jos on edes olemassa. Se jatkuu ja kiihtyy villeimpien ja irvokkaimpien kuvitelmiemme tuolle puolen. Tämä on hyvä pitää mielessä.

Nyt kuvittelet lähteväsi jatkamaan polkua pitkin kohti häämöttävää loppua, jota järkevänä ihmisenä pidät tässä vaiheessa jo helpotuksena, keitaana veren ja lietteen keskellä. Kauhut paisuvat yli mielikuvituksesi rajojen. Ne ovat niin uskomattomia, niin äärettömän irvokkaita ja kammottavia, ettet edes osaa ymmärtää niitä. Ne ovat jo rajallisen käsityskykysi ulottumattomissa. Saatat katsoa jotain polun vierustalla näkemääsi kauhua ja koska et enää täysin hahmota sen kammottavuutta, korvaat tämän tyhjän aukon kuvittelemalla sen tilalle huomattavasti lievemmän ilmiön, kuitenkin yhä iljettävän. Seuraava on yhä moninkertaisesti karmeampi, joten moninkertaisesti pehmennät tämän näyn jollain lapsuuden muistollasi, esimerkiksi kuvalla isästäsi sytyttämässä ilotulitusrakettia. Tähän tapaan joka askeleella maailma ympärilläsi muuttuu pahemmaksi ja joka askeleella sinä olet etäämpänä siitä, omassa maailmassasi, heijastaen sen kuvia siihen mitä näet. Näin saatat siis hyvällä onnella kävellä helvetillisen polun loppuun saakka hymyillen, katsellen iloisesti ja valppaana ympärillesi, kenties jopa hyräillen lyhyttä sävelmää. Maailma jatkaa menoaan, polku etenee etkä sinä enää ole osa sitä.

Kuulen ihmisten valittavan metrossa ja kirjakaupoissa kuinka he eivät enää voi kestää millaiseksi maailma on tullut ja vielä vähemmän he voivat sietää jos se tästä enää sairastuu. He ovat oikeassa, he eivät kestä mutta heidän ei tarvitse. Sillä kun maailma muuttuu pahemmaksi, me elämme kuin unessa. Maailma jatkaa menoaan emmekä tiedä siitä. Meillä kaikilla on oma maailmamme, unemme, olkoon se sitten taivas tai helvetti, se riippuu ihmisestä.

Sydänyön lapset

Sydän pitää ihmisen elossa vain fysiologisella, tieteen käsityskykyä tyydyttävällä tasolla. Todellinen eloonjääminen on kiinni kategorisoinnista. Se on lautta, jolla ihminen makaa valtameren aalloilla. Ei syke vaan kyky ottaa ja jättää, rajata ja varjostaa. Tähän mekanismiin verrattuna sydän osoittaa hämmentävän alkeellisuutensa, suorastaan lapsenomaisen jääräpäisyytensä. Inhimillinen kyky tiedostaa ja luokitella tiedostamaansa haihtuu vasta reilun kymmenen minuutin kuluttua sydämen pysäkistä.

En keksi pyörää uudestaan. Tämän kaikki tietävät: jos kykymme kategorisoida tiedostamaamme maailmaa katoaisi, jos näkisimme kaiken, kuten kristillisessä mytologiassa vain Jumala voi nähdä näin kokonaisvaltaisesti, me sekoaisimme peruuttamattomasti. Suuri osa luultavasti tappaisi itsensä silkasta kauhusta. Jotkut nääntyisivät hengiltä yrittäessään epätoivoisesti tarttua kaikkeen näkemäänsä, ilman yhtäkään asiaa, jonka voisi jättää ns. sikseen, ilman huomiota ja kiinnostusta. Työnteosta tulisi silkka mahdottomuus sen ollessa jatkuvaa käsityskyvyn rajoittamista tiettyä, niinikään tässä mittakaavassa mikroskooppista, päämäärää kohti. Universaalius kiinnostuksen kohteena on ihailtua mutta väärinymmärrettyä. Se on liian kuluttavaa ollakseen todellista. Ihmisen on saatava lepoa, sanottava: en halua tietää.

Kategorisoinnin linkki ilmeisimpiin eloonjäämisvaistoihin on selkeä. Kouluissa kehitetään kykyä eritellä todellisuutta, tai se kehittyy koulutuksen lomassa, mutta kukaan ei tätä taitoa opeta. Kuten ei myöskään hengittämistä. Kuten ei nielemistä. Kuten ei juoksemista tai adrenaliinin vapauttamista elimistöön. Jokainen tietää, ainakin tarpeeksi kontemploituaan, että karsinanrakennus on ainoa mahdollisuus eheään, määriteltävään, toimivaan persoonallisuuteen. Ilman tätä ihminen on ei-kukaan, olento vailla rajoja. Hän on kuin Martin Heideggerin käsite das Man, yleisihminen, joka sulautuu ja katoaa ympäröivään todellisuuteen.

Kun kokoamme yhteen historian pääpiirteitä, huomaamme samankaltaisen, kuin näkymättömän lain, sivilisaatioiden kehityksessä. Sodassa ja rakkaudessa yksinkertaistukset merkitsevät menestystä. Terveen elämän on kuitenkin vakuuttanut parhaiten se, ettei tietoa ole ollut paljon. Kaikki tärkeä tieto on koskenut edessä tapahtuvaa todellisuutta ja omaa aktiivista kosketusta siihen, esimerkkinä maanviljelyyn liittyvät kulttuuriperinteet. Ihminen ei ole kasvanut tiedossa vaan tiedon kanssa. Näin on ollut lennättimeen asti.

Harva kieltää etteikö nykymaailma olisi muuttunut liian käsittämättömäksi, jotta siihen voisi suhtautua muuten kuin olkaansa kohauttaen ja omaan maailmaansa paeten. Kyky käsitellä tietoa rappeutuu tiedon määrän noustessa. Tiedon ylivalta ja markkina-asema saavat rohkeasti roolinsa valitsevat epäröimään. Entä jos toisella tavalla? Mitä jos?
Nämä ovat luovan ihmisen terveitä kysymyksiä. Tässä kontekstissa ne ovat myös hulluuden ensitahteja. Lopulta jotain on valittava, jotain jätettävä, eikä todellisuus enää tee tätä luonnolliseksi. Valinta muuttuu sodaksi omaa itseä vastaan. Mikä se sitten onkaan. Tiedätkö sinä?

William Blaken mukaan jos käsityskyvyn ovet puhdistettaisiin, kaikki näyttäytyisi todellisena, siis loputtomana. Kategorisointi on muuri ihmisen ja paratiisin välillä. Moderni sukupolvi liikkuu yllättävän nopein askelin kohti maailmaa, jossa rajaton tiedostus muuttuu yhteiseksi todellisuudeksi. Paratiisin ja hulluuden välillä ei ole eroa, tässä kategorisoinnin rappion siunaus ja kirous. Nuorison kasvava etääntyneisyys ja turtuneisuus on vasta alkuoire tällä polulla, joka johtaa ihmistä kohti Jumalan asemaa. Me valitsemme kaiken, samalla emme valitse mitään. Tuloksena on maailma täynnä hulluja lapsia. Tämä on loppu, ainut ystäväni, loppu.

Jatkumo

Liike on lakannut. Tätä on aikuistuminen. Liike on lakannut. Tätä on aikuistuminen.

Aurinko ei paista päivällä. Kuu ei paista yöllä.

Pudota ei-tilassa putoamatta. Tähdet eivät liiku tahdissa. Istun tuolilla.

Aurinko ei paista. Puolikas puuttuu.

Mutta auto on moottoripyörä ja kaksi pyörää riittää. Saisinpa kaksi lisää.

Ja kaikki mitä sinä sanot putoaa verkon läpi. Päänmentävät silmukat eivät saalista edes särkiä.

Ja kun kaikki muu on lopussa, minä istun parvekkeella tupakalla. Teen sen tyylillä.

Ja kun kaikki muu on lopussa, näet minut puun latvassa katsomassa taaksepäin.

Ja kun kaikki muu on lopussa, näet minut yökerhon miestenvessassa oksentamassa ja jälkikäteen harrastamassa irtoseksiä.

Ja kun kaikki muu on lopussa, vaellan asunnossa posket lommolla ja parta pitkänä, tupakan puruja ylisuurella villapaidalla. Katselen kellertäviä sormia.

Ja kun kaikki muu on lopussa, viritän lampun paistamaan suoraan mantelitumakkeeseen.

Silloin olen saanut jotain valmiiksi. Silloin voin kävellä kaduilla ja nähdä lehtiä.

Kun nauta synnyttää uuden teuraalle, minä olen siinä vierellä ja itken silmäni punaiseksi. Kun Homer Simpson sanoo ''minulle tulee sinua ikävä'', olen siinä ja itken silmäni rusehtaviksi.

Tyhjää itkua. Silti hymyilen. Hymyilen kebab-pussukoille ja olohuoneessa nukkuville nuorille.

Hymyilen sille mikä ei ollut jotta oppisin näkemään mitä on.

Ja kun kaikki on lopussa, näet minut kahvilan sohvalla lukemassa kirjaa. Sisään lentää lintu. Se kiipeää kahvikupille. Katson muita ja sitten nauran.

Sillä kun kaikki on lopussa, ei tarvitse olla nero nähdäkseen jatkumon.

Silloin minä istun puun latvassa, pitelen sylissäni viskipulloa, lasken pääni tytön syliin ja katselen tähtiä.

Naurattaa.

Penthouse

Loppuvuoron ajan en ajatellut juurikaan mitä tein. Pääni painui vähän väliä rinnalle. Otin iltapäivän 150 milligramman tabletin liian myöhään, seurauksena muutuin työvuorossa liian passiiviseksi. Normaalisti varauduin tällaisiin tilanteisiin kuulokkeista annostellulla metallilla ja hate-mentalilla, eräänlaisella joogan variaatiolla, jossa vitutus tiivistetään kristallinkirkkaaksi adrenaliiniksi. En silloin nähnyt mahdollisuutta kumpaankaan. Istuin koulun pihaa kiertävän penkkirivistön reunimmaiselle ja sytytin tupakan. Aurinko heijastui lasiovista käytävään kuin tuuliviirin siipinä. Pölyn ja tomun kerrostaman lasin läpi käytävässä näytti kulkevan kynttiläsaatto.

Illalla, lähdön jälkeen, joukko yläasteen varhaisrikollisia laittoi pesäpallomailalla ovet paskaksi. En katsonut taakseni, kuvittelin kuinka lasi nousi kaarina ilmaan ja laskeutui asfaltille. He juoksivat ohi. En jaksanut huomauttaa asiasta, olin tarpeeksi tokkurassa ja ärsyyntynyt kävelemään suoraan kotiin. En nostanut silmiä maasta, en halunnut törmätä kehenkään ja päätyä baariin. Halusin vain nukkumaan. Loppumatkasta kävelin hetken autoletkan vierellä. Peilinkiiltävä, beige ruumisauto oli pysäyttänyt keskelle ajokaistaa.

Ja me nukuimme iltapäivään asti. Valkoinen kaihdin, jota katsoin välillä herätessäni, keinui valkoisessa huoneessa. Seinät painoivat ilman maidoksi, jonka sisällä happikuplat pakenivat kosketusta. Useasti heräsin vaivalloisesti haukkomaan raskasta ilmaa. Käännyin ja painoin hiestä turvonneet kasvoni vasten kukin kuvioitua päiväpeitettä. Olisin halunnut painaa silmäni hänen vatsalleen, en uskaltanut herättää väsynyttä vaimoa. Sillä oli seuraamuksensa. Nielin unenmakuista happea, metsästin sitä ikenieni haaroihin. Yritin teeskennellä tukehtuvani hikeen ja savun rasvoittamiin hiuksiin, sillä unen ja valveen rajoilla muutun usein lapselliseksi. Dramaattisesti esitän omaa kuolemaani, kuolemaa tukehtumalla.

Mikään ei saa kehoani yhtä kevyeksi, yhtä rauhalliseksi kuin kama ja kuolevan näyttämörooli, jota aamuisin esitän vaalenevalle maakuuhuoneelle. Näitä aineksia kierrätän seuraavan vuosikymmenen säästääkseni itseni muumioitumiselta. Siirryn ensimmäisestä toiseen, kierrätän, kasaan tähän astiaan kaiken minkä saan laskeutumaan. Tunnen kuinka maksani pintasolukko kuivuu, haavautuu, kuinka haavojen hiusverkosto peittää elimen. Täyte pursuaa valtavista repeytymistä kuin jähmettynyt mutavyöry. Laskimojohdot nojautuvat ulos puretusta sähkökaapista, yhä välähtäen satunnaisista sähkönpurkauksista. Jalkapallon kokoinen elin repeää saumoistaan ja purkaa sisältönsä kehoni kanisteriin. Näen kuvan mielessäni tummana ja tuoksuvana, ja olen itkeä ilosta. Jokainen kaiku itsetuhosta on kuin lapsuuden syntymäpäivä kerrottuna tuhannella.

Hän hioo kulmahampaita unissaan. Mustat hiukset ulottuivat lantioon asti, hän ympäröi itsensä niillä kuin verhoutuisi peittoon. Katsoin sileää, kalpeaa tiimalasiselkää, joka hymyili minuun päin, ei minulle. Pieni arpi paistoi niskassa. Lakanoilla syntymättömien lapsien valkoinen kirjo, nurkat täynnä minun hiuksiani, jotka kietoutuivat ruoantähteisiin ja pölyyn. Olen liian kauan jättänyt kodikkuuden muiden huoleksi.

Huoneessa kävi alituinen liike, ilmankierre liikutti valoilmiöitä. Maatessani kuvittelin ikkunalaudalle kasapäin pulloja, jotka satunnaisesti heijastivat herkkärakenteisten lasihelmien tavoin auringonvaloa. Verenkarvaiset, olemattomat spiraalit, vihertävät renkaat kiipesivät seiniä pitkin. Kaiken yllä makasi keskipäivän uuninlämpöinen armo.

Heräsin kymmeniä kertoja kahden päivän aikana. Lopulta en saanut enää unta ja aukaisin ikkunan. Hän heräsi kaksi tuntia myöhemmin, viikkasi peiton, teki rutiininsa rautaisella asiantuntemuksella. Hän oli ehtinyt käydä ulkona, ruokaostoksilla, ennen kuin löysi minut vessasta. Olin lyönyt pääni lavuaariin ja halusin pakonomaisesti lepuuttaa sitä pytyn ja seinän välisellä kapealla kaistaleella. Näin hän kertoi myöhemmin, auringon sinnitellessä lakipisteessään. Makasin sohvalla, pidin kylmää pyyhettä ohimolla. Se oli naurettavaa mutten uskaltanut väittää vastaan. Hän tietää aina paremmin.

Iltapäivällä istuin olohuoneessa lusikka kädessäni ja kuuntelin hänen hyräilyään. Tiimalasin muotoinen selkä kaartui hellan yli. Hän mursi kananmunan ja valutti sen tasaiseksi vaipaksi oliiviöljyn syleilyyn. Tirinää seurasi asunnon valloittava sumu, jonka keskellä, silmien vettymisestä välittämättä, kuumensin lusikan ja liuensin tulitikun päällä ruskeat kokkareet ohuiksi hiussuoniksi.

Hetken muistelin ensimmäistä kertaa. Ensimmäinen piikki oli raastanut suonta ilkeästi. Verenvuotoa oli vaikea saada loppumaan paukuissa. Tunsin itseni lapseksi eikä veri huolestuttanut. Silloin jaksoin kirjoittaa, jokainen yksityiskohta sai pitkät juuret, joita tutkin ja kirjasin ylös. Into hiipui hiljaa. Yksityiskohdat menettivät erikoisuutensa. Ajatukset eivät enää kasautuneet tarinoiksi.

Pyhän Antoniuksen ikoni tuijotti vastapäisen sohvan reunalta, useaan kertaan paikattu ja teipattu kehyste. Minä katsoin takaisin, suoraan kylmiin, mätää puuta huutaviin iiriksiin. Taisin huutaa jotain kuin ’’nähdään kahden viikon päästä’’ tai ’’herätä minut kahden päivän päästä’’ tai jotain tavallista. Hän suuttuisi, en keittänyt hänelle, vaikka tiesin hänen käsiensä tärisevän enkä syönyt hänen munakastaan. Olisin vain oksentanut, en kestä munia viikon unen jälkeen, joten kaikki oli hyvin.

Hän saa syödä minun annokseni. Hän kaipaa hieman lihaa ympärilleen. En tunne syyllisyyttä. Hän tulee pian perässä, kunhan ensin syö munakkaansa kukilla koristellulta posliinilautaselta. Arjen rutiinit säilyttävät ihmisen tuoreena. En ole huomenna vuorossa. En ole seuraava teuraskulkueessa. Jos televisiotarkastaja soittaa ovikelloa, me emme ole kotona.

Mittasin veritilkan ja painoin männän pohjaan, samalla katsoin pyhimyksen kasvoja, niiden karvoituksen vesiputousta. Nikamat rävähtivät auki, samassa sulkeutuivat rakentuen vakaasti toinen toisensa päälle. Nousin seisomaan. Nousin ylös, ajatuksen kohoumalle, varpailleni terän päälle. Monissa kuvissa poseerasin sama typerä ilme naamallani. Silmät kääntyivät kulmakarvoihin, nousivat kohti aivoja.

Pyhimyksen kasvot eivät seuranneet minua, vaikka hymyillen katselin varpaitani ja niiden alle, etsien häntä, joka lentäisi minut kiinni. Vahingoniloisena kuvittelin putouksen hänen alleen, kauhistuneet peuran kasvot, spiraali, jota myöten pyhimyksen painava pää kiersi kohti helvetin ydintä. Olin lapsellinen ja teatraalinen. Me molemmat tiesimme kuka todella putosi. Se on selvää. Universumin löytävät ne, jotka kaivavat itsensä ojan läpi, tuoreeseen maaperään asti. Tuore maa, minä postitan veroilmoitukseni omasta turvapaikastani, tuore maa, minä huudan maan eloon sisältäpäin. Ja Antonius, ystäväni, nouset tuhat jalkaa, tuhat vuotta, korkeudesta etsit paikkaa. Etsit peittoa johon kääriytyä tyhjässä eetterissä. Ilma kiirii ohuena ja ajatuksesi ovat radioaaltoja. Olet mennyttä.

Kun heräsin tuntien kuluttua, tiimalasiselkä oli laskenut viereeni ämpärin ja riisunut märät housuni. Kuulin hissikoneiston yskän, lukkiutuvan ankkurilaatan laskun.

Helvetissä tehdään työtä

Helvetissä tehdään töitä

Ihminen, joka tokaisee ettei raha kiinnosta häntä, hourailee näin sillä hänellä on sitä aina ja paljon. Oman käyttötilinsä toteaminen tyhjäksi muistuttaa kokemuksena base-hyppäämistä. Kädet tärisevät, iho hikoaa ja kutiaa, lievä hengensalpaus on yleistä, sama vanha tarina, nikotiininpuute kerrottuna sadalla ja puristettuna kiinteään minuutin pisteeseen. Tekisi mieli puhua eksistentialistisesta pudotuksesta, jossa turvallisen ja järjestelmällisen elämän tukipilarit katoavat ja maa jalkojen alla muuttuu upottavaksi. Kun pinnat kadottavat pintansa jäljelle jää loputon pudotus.

Tyhjä tili pakottaa katsomaan peiliin. Se on suoranainen nikamavibraattori, joka jysäyttää ryhdin päälle juuri ratkaisevaksi ajaksi paremmin kuin yksikään ero. Tätä kutsutaan myös adrenaliinipiikiksi tai kirkasnäön teoriaksi. Jäljelle jää vaihtoehtoja. On mahdollista kerjätä ja loisia yhteiskunnan rahavirtojen ja tuonelanvirta KELAn varrella, missä itse en näe mitään vaivaannuttavaa, mutta mikä edelleen nähdään halventavana ja sosiaalisesti tuomittavana toimintana. Todiste siitä kuinka suomalainen sosiaalisuus on keskiaikaisen kirkonkylän tasolla rakenteellisesti kuin laadullisestikin. Yhteiskunta on niin kasvoton ja digitaalinen instituutio jotta siltä varastaminen saattaa olla peräti nautinnollista, omanlaisensa vastalause ja eksistenssin pönkittäjä.

Mutta vain päiväunissa pääsee valtavan koulukiusaajan kimppuun kättä pidemmällä varustettuna. ’’Voi voi yhteiskunta! Hullut ihmiset varastavat muilta ja itseltään.’’ Älkää hermostuko, asia ei ole näin yksinkertainen. Tietystikään me emme pääse kuin koira veräjästä. Tietysti pilkka osuu omaan nilkkaan ja omat nilkkamme puristetaan jalkapuuhun kunnes yleisö on saanut heittää tomaattinsa. Kaunista tässä on se että me varkaat emme välitä. Meillä on linko ja Goljat on ilma, jota hengitämme. Mutta eksyin asiasta.

Toinen vaihtoehto on hakea töitä. Työtä, joka täyttää kahdeksan tuntia päivästä hyödyttömällä ja/tai pidemmän päälle itsetuhoisella toiminnalla, jotta voisi rahoittaa päivän jäljelle jäävien viiden viiva kahdeksan tunnin harrasteet, joista suuren osan syö siivoaminen, kaupassa käyminen, ruoan laitto, päiväunet, päivän lehti, laskut ja seksuaaliset virikkeet, jos niin on onnistanut. Työn uhrauksen kohde, harrastus, voi olla jotain kiinnostavaa, kuten sukellusta tai järjestötoimintaa. Pahimmillaan se on romaanin kirjoittamista tai baarissa ravaamista saadakseen viiden viiva kahdeksan tunnin aikana poltettua aivoistaan ne terveet nystyrät, jotka kykenevät menneen päivän työt muistamaan, ergo niistä kärsimään.

Kaikki tämä on kuitenkin vain saivartelua siinä valossa, että kun lähden totunnaisesti kauppaan näen edessäni hyödykkeitä mutta minulla ei ole mihin niitä vaihtaa. Kiduttavan yksinkertaista, ei ole mutkaa mitä vääntää eikä sanaa jota pehmentää kauniiksi. Tässä ei ole mitään kaunokirjallista. Tosiasioiden virta tulittaa takaraivoon kylmänä paukkeena. En enää saa mitä haluan. Olen niin sanotusti peeaa. Joten menen töihin.

Se kaivo, josta juon seteleitä tai paremminkin palkkatositteita, on valkoinen ja rapisee, joskus raksuttaa. Me istumme valkoisessa huoneessa pöytien äärellä. Seinällä yläpuolellani on mustavalkoinen kello, unohdin mitä mallia tällä kertaa, joka duunissa eri. Minun on väännyttävä luonnottomaan asentoon jos haluan nähdä viisarit. Niskani ovat aina kipeinä. Olemme istuneet puoli tuntia hiljaa. Älä kysy miksi, en tiedä. Samoin tämä puolen tunnin meditaatio on henkisesti niin raskasta, ettei minulla ole haluja tai energiaa ottaa selvää. Meillä ei ole sanottavaa toisillemme. Työläisluokka, veljeys, inhimillinen kosketus. Nämä abstraktiot vipeltävät vain televisiossa. Meillä ei ole enää kosketusta mihinkään.

Me istumme itsellemme oikeuden ostaa hyödykkeitä, elää, osallistua yhteiskunnan rientoihin. Me tapamme itseämme todistamalla koneiston todellisen luonteen: meitä ei tarvita. Ainakin itse koen olevani entistä lähempänä hautaa näiden yhteisten meditaatioiden jälkeen. Tämä on pahempaa kuin yksikään likakaivo, yksikään puistonkulman käytettyjen kondomien muurahaispesä. Tämä yksinäinen olemassaolo. Ainakaan tuota kelloa en unohda. Lupaan teille sen.

Europa 11.6.2010

Genova, Italy.

How about some starters before the end?

Roadsigns with lambs. Meat on smoked poison. End upon end.

Europa 8.6: Ljubljana, Slovenia

Yellow haze swifling around and through the last gleams of a red sunset. The road awaits. Us, lonely followers of chaos, have nowhere to go. For us there are only mountains. A tent waiting on some hillside, firewood and the blind-deaf terrier warming its mudsoaked fur next to your bruised skin at night. We were looking vertically, something hit us, a bullet between the eyes, turned us towards horizontal illuminations. Now we only seek the upward spiral, the vacuum pulling us from this diseased ground and off until the empty skies. As our boundaries dissolve into knives of energy, we shall want nothing. Full.

Hitchiked from Prague to Vienna. The river of Donau crawled muddy and wild. A church across the stream, which one, theyre starting to look the same. Sounds of Mozart in the air, echoing through deserted churches, houses, squares of white chalk, the doombell chime. White wine and the feel of something irreversible. These choices are permanent. Western culture has chosen wrong. Were headed for disaster. But for now, let us enjoy this warm summer. Make the most of this short bloom of a sinned organism. Please forgive us our stupidity. We do not now how to sit, only how to run and scream. This is our right, the everyday right of suicide. To burn out and look at the two sunsets.

Hitchiked from Vienna to Ljubljana. Strolling around the Alpes in a car, an old austrian gentelman driving, didnt speak any english so we sat silently and watched the scenery. He is a fan of classical music. He played us Sibelius, talked about his acquintance with finnish art, we just nodded. He showed us his home, a tall cabin on a green hill, a cat, three dogs, picket fence. Beams of light through leaves of life. Thought about happiness. Thought about staying on these mountains, putting up a tent on some hill and watching life pass you by. What is more relaxing than giving up? Maybe when everything is over and I face only one option, Ill come here. Make a new profession as an applethief and a spiritual guide for these small villages.

22.00 we got on a truck. Watched white lines cut us, one after the other.

Europa 3.6.2010: Prague

Tracing my bloodtrail back to the hostel. A night that is pleasantly forgettable. Leaning against some 17th century guesthouse, staring down the wet corridors, counting the dripping blood, drip, drip, red on black with a small current softening our thick fluid. Standing on the corner, feeling the bloodtrail scroll its way down my face, I thought about the feeling of being lost. It's not so unpleasant once you get past the harsh beginning. The feeling of roots, of bars, of containers is unbearable in the long run. Lost is the warmest form of terror.

Kafka had the joy of borning in the beginning of the 20th century. It was that time, the certain presence of spirit in Europe (also in Prague) that encouraged him to bloom in opposite to his tremendous constrains. It's no wonder these famous loners write as if in a state of trans. What else can you do when your whole existence boils down to a beam that nearly burns the paper (and its readers) away? Plan, make a sketch? You can only reach the limits of your mind and existence, and after this realization expand into beautiful language, forms, colours etc. But Kafka was in at least one sense lucky. In our time he wouldn't make it. The thing that kept Kafka from killing himself was a certain inner light consisting of belief in a purpose without purpose, a man who still walks in the garden of Eden, and the garden serves, man does not, the packt is broken. But whatever we don't say out loud, something inside us speaks the code. Some say the code of Kabbalah.

2010 A.D, Kafka wouldn't survive to his 16th birthday. He would propably stop eating as a little boy and stay that way until his untimely death. The portrait of a sad child starving without any need to. It's a smart move to stop eating in a world that serves only shit.

There are too much people here to even consider the possibility of a closer contact. They come and go, say a few words and are gone. I mostly go. Maybe that is the PATH: endless, revolving series of going away. The same theme varied by time, like watching 10 horror movies and trying to review them individually.

Thought about jumping off a bridge. A lot of bridges here. Beautiful settings. Charles Bridge is always filled with tourists. Read Camus's The Fall and you'll see why this is so appealing.

Youth culture has no humanity left. Even Prague is just an enormous butcher's shop. How nice it would have been to live eighty years ago when sexuality was shrouded in a vaporizing mist, when touches had more meaning than the act of one thing leads to another. Eroticism is so boring I get enough of it just by watching. Seeing is free, touching requires schooling, teachings of tactics I don't give a fuck about. I must be a whore to enter this game. So be it.

Counting the drips of blood. Too much passed through my mind, the barriers vaporize. Rusted by five days of drinking with less than six hours of sleep per night. Rusted by nonstop rain, spiced with nonstop smoking. I rush down the small corridors, trying to stop the bleeding with a subway ticket. I stuck it to my eyebrow, it worked there for a while. People said: ''There is some guy walking there with a subway ticket in his face.'' Apart from the red eye, I had also a lot on my mind.

Leaving on saturday for Wienna. From there to Slovenia, Venezia, Marseille and so on. Feels healing to be on the road again.

Went to Kafka museum. Surprisingly good. Recommend to all interested. Also Kafka T-shirts on sale for about 20 euros. Buy now, please.

Europa 1.6.2010: Prague

Faceless babies crawling up the tower. I stepped outside and had to stop and stare. Conqueror race swarming over the tallest monstrosity in Prague. The latest addition to evolutionary discoteque. These babies see everything that goes on under city roofs. This tower used to be filled with Soviet espionage technology.

21st birthday recipe: pivo, prosim (a beer, please), czech cuisine (meat and cabbage rolled inside roasted dough), conversations about Wittgenstein and paths in general, wondering around Vinohrady, trying to get a grip on this strange city. It doesn't work. This city is, for an absinth deranged maniac such as myself, untouchable. If I wanted to CONNECT with these streets, I needed to live here: study, do some real work, wash dishes, work at a construction site, after a hard days work walk around, smell the parks, go see movies. The normal stuff. Adventurers are left out and leave empty handed. Their internal beat is deranged from the outside it wants to concuer. This conqueror worm will burn fast. This is a fact.

I'm starting to get a grip on this language. It's not easy, Ive gotten slow.

Mind control keeps the pressure away. We need to forget the fall that waits behind every step, keep from watching cliffs. Hangover doesn't actually help.

I've visited the same pubs Saarikoski did in 1967. I'm tracing his footsteps by accident. Apart from him, I still havent bought a notebook. Thoughts vanish before the fatal grip, I let them go, there is nothing to report, I am sailing away from reality. These waves that pull me away are beyond words. Prague will be a memory, not a collection of deranged and cryptic scriblings that serve only my need for self-therapy, need to cut these knots with pure reason. But what I write...There is nothing reasonable.

But I'll buy it anyway. It would be interesting to make sketches of these sights, for later use, maybe research for a novel. Something to do besides listening to tourists.

This hostel is full of musicians and maniacs. Party every night.

Dear diary, yesterday I drank tujone spiced absinth. It didn't make me insane, sadly, only really festive, which is rare these days. I ran for four hours in the cold night looking for open bars, pivo, prosim, and left. Met a few social locals, they bought me and my friend a cola-absinth mix and set it on fire. Don't think I've drank anything burning before.

Slow monday night. Now my throat feels sore. Don't have the energy to sit in a cafe.

Absinth was an interesting try. It might be the relaxant I've been looking for, best served after that hard days work that I'll never have. I don't think I was born to do, just to BE and look. Flesh and blood, still only a walking camcorder. Maybe with capacity to project.

From a swerven shore to bend of bay,

just as easy to die on a bright sunny day.

Europa

Bremen, Berlin 28.5.2010

Pavements are mostly for those carnevalistic midgets you see in neorealistic italian films. Cars demand the primary point of attention, these legs are to be ran over. Every house seems to shine in all the dimensions of a prism. These people speak german and I don't speak. Disappointment lingers in the air. It seems to be impossible to escape the cultural corrodity of our Great West. For a moment I thought I saw a flying pig hovering over the roofs, on its way to fill itself with steam rolled around in nuclear waste. These smiling rows of sharksharp teeth form a bombardment of joy, flying with cheer across the land. Great advertising polls to hang yourself in. Or maybe just to fill with red paint. And the city of revolutions! This town sleeps with its money and change. It never occurred to anyone they might be sleeping with the enemy. It was too late when it began.

Nightbus, in Berlin at the moment. Can't see the city from here. It's just sharp edges and beams of light in thick mist. The whole city as a hallucination. An oasis of freedom. The wind of change. Wish I was born two decades earlier.

Wanted to drink german beer but got lost and couldn't. Sat some time in a 12th century church. Felt like shit but optimistic about some buddhistic thoughts. These stones lie till the cows come home.

Thinking about youth and culture, cultural youth. I can't see the difference between finnish junkie children and german children junkies. The same hoppers, gangbangers, jockeys, honeys, bees, glitter, alcoholics, metalheads, artists, misfits, punks etc. The world is growing increasingly small. I can't escape the lizard.

Its midnight. In four hours I'll be in Prague. I'm looking for something, don't know what. Want to kill the remaining roots I have. Not much but enough to blind my eyes, lock me to these traps of passive nights. Passive mornings, passive feelings, passive sex under passive roofs. There is a feeling of not-knowing which begins to burn everyday boredom into desperation. Desperation keeps us energized and ready to battle for our right to breath and search. I'm searching for the sake of searching. Need to keep moving.

Nihil Reich

Kahvinkeitin korisi keittiössä. Sen ääni muistutti letkua, joka puhdistuslaitoksen tankkerista laskettiin viemärikaivoon. Mikael seisoi suorana jalkapohjansa liimautuneena kylpyhuoneen lattiaan. Hän ajoi partaansa sivaltaen hitaasti höylän kasvojensa poikki, uudestaan ja uudestaan, vaahdon kadotessa terävä suikale kerrallaan. Hän keskittyi hengittämiseen, hitaaseen liikkeeseen ja oikeanlaatuiseen paineeseen, jonka siirsi sormista kahvaan.

Ajatukset katosivat, mielen täytti tietoisuus omista kasvoista, terävästä kosketuksesta niitä vasten, alituisesta kuolemanvaarasta. Liikkeen oli vain muutettava suuntaansa. Liikenteen ääni valui avoimesta ikkunasta väkivaltaisena jätteenä, sisältäen pehmeää muovia ja teräviä lasinsiruja. Radio mykistyi luonnollisen ajankulun synnyttämän musiikin alle. Vuosisadan kruunu oli katupora.

Ajatukset saartoivat partaa ajavat kasvot ja tunkeutuivat ahdistavina, painostavina sisälle. Ahdistus tärisytti hänen totunnaisesti vakaata, vakauteen kasvatettua kättään.
Valehtelen paljon, hän mietti. Nuorempana valehtelin itselleni. Nyt se kostautuu. Miten helvetissä voi seurata tunteitaan, kuten terapeutit mainostavat, laittavat mainoslehtiset kuumaan ilmaan tanssimaan. Miten voi seurata keksittyjä, fiktiivisiä tunteita? Tunteiden olemus on huimasti yliarvostettua jos niitä voi tuosta vain luoda ja kumota.

Mikael kiristi otettaan kahvasta. Hän turhautui kasvoihinsa, niiden tyyneen ilmeeseen. Tärisevin käsin hän raapi vaahtoa, kunnes jäljellä oli kuiva kaistale punoittavaa ihoa, jatkoi sen raapimista. Hän sulki silmänsä ja antoi ajatustensa kiihtyä, laskeutua yhä syvemmälle lavuaariin. Kaula sykki vereslihalla, solisluulla makasi kaksi pientä pisaraa. Viileä vesi huuhtoi kasvot puhtaaksi, partavedellä hän siveli kaulansa irvistämättä. Hän taputti poskensa.

Ydinaseriisunta tyssäsi pääministerin alkoholismiin. Pohjois-Koreassa ammutaan puoleen vastustajia taivaalle. Itä kostaa lännelle. Tiikereitä on vain postikorteissa. Hän asetti kahvikupin sanomalehden päälle.

Mikael avasi pimennysverhot hajamielisenä. Vasta kun puolikkaat lepäsivät tangon vastakkaisissa päissä, hän katsoi ulos ja näki miehen. Hänen parvekkeellaan leijui mies selin häneen. Kevyesti, rauhoittavasti keinuva mies oli pukeutunut vakosamettihousuihin, nahkakenkiin ja ruskeaan päällystakkiin. Kaulasta kohosi valkoinen antennijohto. Miehelle avautui näkymä Laukontorille ja Tammerkoskea laskettelevaan kanoottiparveen.

Aamuruuhka laantui hiljalleen Mikaelin tavatessa kulttuurisivuja. Gaspar Noen uusi elokuva, kertoo kuolleen narkomaanin harhailusta Tokion yössä. ’’Meille opetetaan että elämä on tärkeä asia. Minusta se taitaa olla vain hypeä’’, kertoo ohjaaja. Katuporan musiikki vaimeni, autot sammuivat maan alle. Mikael laski lehden kahvipöydälle ja silmäili hetken kirjahyllyä. Televisiota. Antennijohtoa, joka kiemurteli lattian poikki. Yläkerrassa ovi sulkeutui, postiluukun sähähdys kantautui kiven läpi. Hiljaisuus. Sydämeni iskut. Yksi puhdas huuto oktaavissa. Keinuvan miehen olkapäihin takertuivat laihat kädet. Ruumis kohosi taivaalle, kengänkärjet jäivät hyvästeiksi.

Mikael katosi ajatuksiinsa. Hänen liikkeensä täytti uusi, sitkeä ahdistus. Ahdistuksen tunne siitä ettei tunne mitään.
Naurettava koominen paradoksi. Silti todellinen. Miten tähänkin pitäisi reagoida? Olisiko pitänyt heittäytyä kuolleen jalkoihin itkien ja suudellen, huutaa silmänsä punaisiksi työntäessään kieltä takaisin suuhun? Olisi pitänyt näytellä osa ja tehdä ohjaaja tyytyväiseksi. Elokuvista opimme reagoimaan tällaisiin tilanteisiin eikä suurimmalla osalla ihmisistä ole luovuutta muuttaa sitä mikä selkärangassa lepää. Olen luova, pidän kahvista. Juon kahvia vaikka ulkona kansanmurha täyttäisi Volvot verellä. Juon kahvia kun avaan verhot ja sienipilvi horisontissa pyyhkii ihmiskunnan teini-iän. Jos se tekee minusta muiden silmissä vastuuttoman, kylmän, hirviön, he saavat minun puolestani tulla ja naulata minut ristille. Sen he epäilemättä tekevät, sitä he tekevät tällä hetkellä. Minä päästän heidät sisään. Tulkaa!

Hän haravoi pöytää sormillaan. Avaamattomat sosiaalitoimiston kirjeet valuivat lattialle, niiden alla päiväkirja houkuttelevan kiinteänä. Hän avasi sen, repäisi sivun ja tunki sen taskuunsa. Lyijy levisi taskun kangaspussiin.

Katutasolle laskeutuessaan Mikael laskeutui silmättömään turtumukseen. Hän käveli sulautuen ympäröivään musiikkiin, moottorien ja huutojen kuoroon. Hän ei huomannut selkäänsä hiertävää kassia. Hän nosti vaivalloisesti päätään kun palava mielenosoittaja juoksi hänen ohitseen, perässään vaahtosammutinta kantava poliisi. Siniset haalarit metsästivät sulavan lihan hajua risteyksestä oikealle. Antiikkiliike vilahti ohi, ikkunassa markkoja, sampo ja nukke, joka nauroi. Ikkunan säröt vaikeroivat ilmastointiteipin sisällä. Joku oli iskenyt päänsä sen läpi. Antiikkihullu.

Torilla avaruus sai jalat tärisemään. Satoja ihmisiä, nimet, luonteet, vaatteet, intohimot. Satoja vaihtoehtoja, mitä olisi voinut olla, kuka tahansa. Mutta hän oli yksi, vain yksi. Ei silti yksin. Hän liikutti jalkojaan, pääsi takaisin kävelyn rytmiin. Hän oli oppinut unohtamaan valtavan pudotuksen, joka kaikui jokaisen kengänkopauksen alla.

Käytävä täyttyi keskipäivän auringosta. Valo siivilöityi kaltereista siivuina korkkimatolle. Sivuoven välissä oli kiila, sääntöjen vastaisesti, jotta kesän pakokaasun ravitsema tuulahdus pääsi irti. peto oli irti ja kiersi labyrintin toimistohuoneita.

Mikael puhdisti kätensä lahkeisiinsa. Ämpäri täyttyi kohisten jääkylmällä vedellä. Hän kaivoi keskittymiskykynsä jyvän hetkeksi esiin täyttääkseen nimensä tuntilistaan. Hän laittoi kynän taskuunsa. Ajatus palasi pysyvälle lomalleen, muodottomaksi virraksi.

Moppi liikkui kaistaleittain käytävällä. Puhdas sarka kiilsi valossa hetken, jäi sitten selän taakse. Kiinassa tehdään vuosittain enemmän teloituksia kuin länsimaissa yhteensä. Masennuslääkkeet myrkyttävät virtsan kautta vesistöt. Kaupan kassan korvaa maksuautomaatti. Mediakulttuurin haitallisia vaikutuksia tuleviin sukupolviin on vaikea ennustaa. Mikael istui penkille, katsoi urakkaansa silmiin. Muutaman metrin päässä levisi verilammikko, halkaisijaltaan kaksi metriä. Sen keskellä pilkisti kiiltäviä lasinsiruja, nesteessä hennosti pyöriviä hylsynriekaleita. Hän tunnusteli ohimoitaan, halusi kadottaa keskittymisen uhan seuraavilta tunneilta. Aika kuluisi nopeammin kohti päivän loppua.

Aika ja oleminen ovat asennekysymyksiä, hän sanoi ääneen. Valo oli liian hidas kieltämään, hän katsoi jo sisäänpäin.

Iltapäivän kuumuudessa hänen päänsä keinui painonsa mukana mukaan milloin minnekin kuin heiluri. Yksityiskohdasta toiseen ja kolmanteen, pyrkien vangitsemaan jokaisen katoavan näyn. Puuduttavia kuvia vailla merkityksiä, siis pelkkiä viivoja ja ulottuvuuksia. Silti häntä pelotti päästää niistä irti, kuin olisi tullut niiden hylkäämäksi. Hän kiirehti jälleen, katua eteenpäin, siltaa alas, ylös torin portaita.

Hiki valui noroina. Hän yritti pakonomaisesti muistaa jokaisen inhottavan, järjettömän tai vain puhtaasti ruman kuvan, hajun, tuntemuksen kuin kannatellut kameraa päänsä tilalla. Samalla hän juoksutti kuvaamaansa elokuvaa mielessään, peläten menettäneensä jo suurimman osan.

---------------------------------

Neither coming here nor going
Neither heaven here nor hell
Neither borning here nor birthing
Neither dying here nor death

Filtteri

Heräsin soittoääneen. Laitoin sen soimaan puolen tunnin kuluttua. Heräsin soittoääneen. Laitoin sen soimaan kymmenen minuutin kuluttua. Heräsin soittoääneen, laitoin sen soimaan kymmenen minuutin kuluttua. Heräsin soittoääneen. Laitoin sen soimaan kymmenen minuutin kuluttua.

Mies, joka ei näytä mieheltä, pyöräilee ohi ja ajattelen maaseudun ja porvarikodin riivaavia perintöaatteita. Lausun runoa nauhalle, en katso muita lausujia silmiin, en puhu, en ehdota, ei ole mielipiteitä sanottavaksi, Katri Vala ja tuhat vasemmiston ylösnousemusta kuin samaa tahnaa historian sairaudesta.

Hän juoksee yliopistolle 20 minuutissa, 20, 20, 20 vuotta, miettii priorisointia ja hukattua aikaa, jälleen löydettyä aikaa, anti-innovatiivista geeniperintöä, biohistoria vs. fatalismi, asketismi vs. aistirappio, rutiköyhä huippusosiaalisuus vs. creative solitude, all-making vs. making one well, ONE WELL + 1 MILKSHAKE VALUE STOCK, asioiden sellaisenaan ottaminen on kivaa ja sitä tulee katumaan n. 20 vuoden päästä kun olisi voinut olla ''vähän kekseliäämpi ja undergroundimpi''.

Valheellista kamaa pursuaa ulos kuin elämäni vappuna konsanaan mutta en valita sillä typeryys on MUKAVAA typeryys on UPOTTAVAA typeryydessä on KOTINI sillä typeryydessä en mieti mitä sanon ja silloin ihmiset viihtyvät ja uskaltavat puhua minusta julkisesti sillä he ovat tottuneet siihen ettei ihmisillä ole juuri mitään sanottavaa.

Ajattelen että minusta ei ole ajattelemaan maailman ongelmia. Pidän silti aktivisteja ihailtavana ihmiskategoriana, aina siellä tapahtuu missä ei voi olla. En ole hyvä myöskään pesäpallossa.

PORNO PORNO PORNO artikkeli lehdessä jonka luen hartaan keskittyneesti. Porno on saavuttanut tutkijatkin, niin luokatonta tulkintaa ko. aiheesta ja kahvi on hyvää HYVÄÄ sanoisinko. Miljoona asiaa tuhat asiaa elämme kahden sukupolven risteyksessä kahden sadan kahden puhujan välissä on hiljainen esiliina se joka on näytelmässä vain päähenkilön kontrasti kuin musta on punaiselle jne.

LAATUJOURNALISMI, kiitos ja hyvää joulua. Uusinta japanilaista muotia, nukelta näyttäminen vahvistaa itsetuntoa? vraiment, KIITOS. te olette kaikki kauniita ja rohkeita päätöksentekijöitä ja vaikka näytätte hirviöiltä teillä on silti enemmän pokkaa kuin yhdelläkään tuntemallani egoistilla. Pohdin entisiä naissuhteitani melko vääristyneestä näkökulmasta sillä olen huomattavasti vähemmän Kuluttaja kuin silloin, nyt olen oluiden ja iltakirjojen ystävä, ärsyttävä melankolikko, jonka johdosta eräs aktivismiin kallistunut ystäväni saattaisi potkia minua kylkiin mikä saattaisi olla virkistävää tällaisina päivinä kun AIKA kuluu ja kaikki on kohostumatonta.

Luen ja luen ja kaikkea mitä voisin ajatella en ajattele juuri nyt ja se tilaisuus meni siinä KIITOS ja emme näe sinua enää koskaan.

Pääsen yhä syvemmälle transsiin. Niin syvälle että kotimatkalla olen jäädä auton alle. Kuvittelen elävästi juuri refleksinomaisesti kumoamaani vuotta sängyn vankina ja kärsimyksen jalostavaa aromia. Missasin KOKEMUKSEN, se oli BROODING ADVENTURE. Loppumatkan mietin kuolemaa, elämän rajallisuutta, perjantaitarjouksia ja päivän ensimmäistä PÄIVÄLLISTÄ joka minulle kotiloukossani siunaantuu. Luettelen tapahtumiani itselleni kuin se saisi arkisen ja arkisen ylittävän astumaan valokeilaan, mielellään sukupuoliaktin lopettaneina. Sillä AIKA on on on on ja se levittäytyy kuin muste minun vesilasiini tässä parvekkeella kun katson sitä silmästä silmään ja pakenen juuri ennen kuin on liian myöhäistä. Elämä on rakennettava kivi kiveltä, 20 jälkeen kivi kiveltä pois

Kauhu, mielihyvä, hymyvene

Olen nukkunut liikaa. Näen ikkunasta puoliteholla palavan kuun. Luin erityistä blogitekstiä ja havahduin pitkästä aikaa varmuuteen siitä, että sielunvertailu prosessina on terapeuttisesti käytännöllisempää kuin konkreettinen käden työ. Tässä uskallan vastustaa Heideggeria. On osattava lukea ilman kelloa. Tietysti on mahdollista rakentaa kelloja mutta tätä en ole vielä tullut ajatelleeksi.

Tuhkaa ilmassa. Me, jotka ajattelemme vain itseämme, emme huomaa tällaisia asioita. Meidän, jotka emme näe ulkopuolelle, olisi hyvä opetella internetin toistaiseksi hallittu pyrkimys inhimillisyyteen ja sopia tapaaminen. Voisimme yhdessä opetella katsomaan asioita.

Ulver looppaa. Lumoavaa ja huonoa musiikkia.

Force majeure. Mielialan nyrkki pyyhkii menneisyyden. Odottamaton väliintulo estää ihmistä toteutumasta, selviämästä tärkeään tapaamiseen. Tällaisessa mielentilassa on mahdotonta lukea kokeisiin. Hedelmällistä se on pakottaessaan velvollisuuksista Bukowskin, Kafkan tai Cioranin äärelle. Tällaisina iltoina persoona huutaa ääriviivansa ja jäähtyy. Kiitos, vihdoinkin. Ei enää koskaan. Olen jo vanha mutta elämäni ei ole vielä alkanut.

Tradition

Zen ja omakotitalon ylläpitämisen taito. Jokaisessa arkisessa askareessa piilee kova ydin, katharsis. Ekstaattisten hetkien pitkittäminen ja sitominen toisiinsa luo jatkumon, siis siedettävän elämän. Kukaan ei kestä ekstaasin välistä kuilua, pudotusta ja hiljaisuuden kaikua. Kuilut on ylitettävä. Herätessä putoaa hetkeksi, ei ole mahdollista saada kicksejä siinä kunnossa. Kukaan ei kestä hiljaisuutta ja apatiaa. Ei viisikymmenluvun omakotitalossa, ei helvetissä. Nautinnon pitkittäminen muuttuu pitkällä aikavälillä eloonjäämisen ehdoksi.

Narkkari on siis erittäin rehellinen, suorastaan stoalainen, ihmistyyppi. Narkkarille ei ole väliä mihin nukahtaa. Patja on aina täynnä tahroja.

Mikä päivä nyt on?

Näin karikatyyrin

Jonakin hetkenä karikatyyri ymmärtää, että ajattelu ei synny itsestään tai itsessään. Sen eteen on tehtävä työtä. Yritettävä ajatella, unohdettava kuullut ajatukset, jotta oma lapsi säilyisi koskemattomana ja omalaatuisena. Yritettävä ajattelemisen yrittämistä. Turhaa se on nyt, liian myöhäistä väkertelyä. Sydänyö tuli, myöhäisillan ohjelmatarjonta odottaa. Säästät sydäntäsi jos lakkaat ajattelemasta. Anteeksi, ajattelun yrittämisestä.

Le temps détruit tout.

Ei ole helppoa antaa anteeksi abstraktiolle. Aika? Pirauta kaverille. Hän ei ole varma. Kello on varma. Kello on sidottuna käteesi. Tällä polulla kello pitää sinua kädestä kiinni.

Konkreettisiin asioihin tarrautuminen saattaa helpottaa. Pukeutuminen on persoonallisuuden peili. Sumuverho ainakin. Ajan tappamista, kuvitella sisäiset värinsä vaatekappaleisiin. Rakentaa ja kumota vaatekertaa, dekonstruktiota. Valehtelua, joka peittää vain pelon, ettei ole mitään tunnustettavaa.

On olemassa ihmisiä, jotka eksyvät syvälle itseensä, heitä on turha lukea munkinkaavun perusteella. Kuka ei olisi joskus kuvitellut olevansa pyhimys, kuka ei olisi elänyt askeesissa. Ihmistä ei lueta kenkämerkeistä. Ihmistä ei voi lukea. Se on ainutlaatuista. Jotkut luopuvat ainutlaatuisuudestaan ja voin hyvin nähdä miksi.

Katsekontakti on kulttuurissamme harvinaista. Tästä ei voi valittaa. Kun nainen katsoo, hän sekunnin kuluttua on valtavan betonipylvään takana. Hänen kengänkorkonsa on pilkistävä terä.

Elokuvaa

Annoin elämäni sattuman varaan. Se on hänen mukaansa kertomisen arvoista. Minustakin. Ei ole mitään kerrottavaa.

Unohdan helposti. Jos todellisuus on muisti, minulla ei ole todellisuutta. Siksi on turha puhua unista ja unien tulkinta on yhtä mielenkiintoista kuin ikkunasta katsominen.

Ingmar Bergman ei tarvinnut paljoa. Vain ilmaisuvälineen, jonka opetteli täydellisesti, yhtä täydellisesti kuin lapsena ruumiinsa ääret. Hänestä kasvoi kuvaputkien univirtaa. Ihminen haluaa korvata itsensä, karata ääriltään. Taikatemppu, pojat ja tytöt, se onnistuu ensin täydellistämällä äärensä. Näen ikkunasta ikkunaan. Naapurini ääret ovat television kohinamerestä koiliseen parvekekaiteen tumppipurkkiin. Huomenna tuulee ja purkki putoaa kadulle. Piste, jossa ääri täydellistyy ja loistaa, on palasina kadulla. Syö suolakurkut, huuhtele purkki, aseta, polta ketjussa. Me olemme yritteliäitä, nailonkalvon suojelemiksi muniksi tiivistettyä peyotea.

Ingmar Bergman. Ihmisistä luopuminen on vastakokemus kohdusta luopumiselle. Kun katselen järven pohjasta aurinkoa, kun alkoholimyrkytys liuottaa epäilyn soluistani. Nämä kokemukset lupaavat maailman. Älysin liian myöhään, nyt olen vanha. Vaivani ovat vanhan miehen vaivoja.

Kevät on tällä vuosikymmenellä tunnistamattomampi. Kaupunki on tässä. Kaupunki lämpiää ja hikoaa, kasvaa silmissä ja harmaantuu jaloissa, nostaa muuraalinsa liian korkealle jotta yhä näkevät näkisivät muuta kuin näkemäänsä. Näen enemmän kuin näen, tai vähemmän, siksi en huomaa mitä tässä kerron. Eri asiat: tietää ja ymmärtää.

Avaan pullon ja näen sen veljet rivissä katossa, krusifiksina seinillä ja ruskeana sirpaleheijastuksena ikkunoissa. Pian pakenen tästä maasta katsomaan muurien taakse, katsomaan kadotettua Eurooppaa, jonka Disney löysi. Jonotan siellä missä ihmiset jonottavat. Juon pirtelöä vanhempainillassa Disneylandissa.

Kontrolli on sairaan mielen turva. Fantasia lupaa vapautta, tämä on harha. Vapaus edellyttää psyykkistä kestävyyttä, joka on lahja, kuten älykkyys. Molemmat voi saada, tai ei, se on geenihajonnan kaoottisuutta. Sanottiin neroksi, on vammautunut. Tämän ymmärtäminen on neroutta, tämän toteuttaminen on häviämistä. Sinulta odotetaan vaikka mitä ja sitten ymmärrät mielipiteiden painon, nolla. Nollapisteestä alkaa kaaoksen yksinäinen rakastelu.

Kummallisia päiviä täynnä havaintoja, jotka katoavat parempien tieltä. Parhain kumoaa kaikki sisarensa, uni.

Huomenna luen lehden ja juon kahvia. Syön vitamiineja ja puen sukat väärinpäin. Illalla juon kymmenen tuoppia ja viskin. Lehden lukeminen on kuluttavaa.

Valo hehkuu puiden takana. Ehkä niistä, jotka pieninä katsoivat suoraan aurinkoon, tuli bussikuskeja.